Viimeinen postaus vuonna 2012

Tämä on tämän vuoden viimeinen postaus, järjestyksessä 58. Joulukuu on ollut myös aktiivisin postauskuu, miksi? Lukukertoja on blogin historian aikana tullut 4076kpl. Mahtavaa, te olette mahtavia ja upeita!

Tammikuu meni enemmän fiilistellessä. Listailtiin tavoitteita ja otettiin rennosti. Käytiin kuvaamassa. Juhlittiin allekirjoittaneen synttäreitä, jotka on taas kohta edessä ja koirakin pääsi olemaan suuressa osassa niitä. Ehkä tänä vuonna yhtä hyvällä menestyksellä, kuin viimevuonnakin? Kävin handlaamassa Turussa kaverin mustan seefferin. Sekä listailtiin myös keskeneräiset asiat ALO:n liikkeissä. Tiedä häntä, miltä lista näyttäisi nyt.

Helmikuussa käytiin hakemassa rokotukset ja silloin painoa koiralla oli n. 20kg. Helmikuussa meille oli myös kertynyt 18 lukijaa, joiden kunniaksi pidettiin kysymyspostaus. Tapahtui myös pieni äksidentti ja Ocalta meinasi lähteä korva. Onneksi selvittiin vain pienellä epämuodostumalla ja minun vammautuneella kädellä. Olen kritisoinut ja pohtinut itseäni koulutuksellisesti ja mennyt eteenpäin tuostakin tilanteesta hirveästi. Helmikuussa alkoivat myös toiset juoksut.

Maaliskuu oli hiljaista. Koiran juoksut rajoittivat tekemistä todella paljon, kun Oca on tunnetusti THE herkkis siinä vaiheessa. Maaliskuusta ei saanut postauksellisesti juuri mitään irti, kun vain yhden postauksen olen kirjoittanut. Mutta muistan, että käytiin Katjan ja Mokan luona Mikkelissa ihmettelemässä maailmaa. Uutta tuli koettua, mm. kerrostaloasuminen ja jäällä juokseminen. Miksei täällä ole sellaisia jäitä? Kai me treenattiinkin jotain. Ei voi muistaa.

Huhtikuussa oli Lahti KV, ja ennen sitä olen kirjoittanut pohdiskelevan tekstin möllitokosta, johon emme koskaan menneet nolaamaan itseämme. Olen ollut huono ja laiska. Olisimme taas yhtä kokemusta rikkaampia, jos olisin mennyt. Lahti KV:sta saimme EH:n, olimme kilpailuryhmän kakkosia ja arvostelu oli niin totuudenmukainen kuin olla ja voi.

Toukokuun saapuessa kysymyspostaus sai vihdoin vastaukset. Treenaillessa omalla pihalla saatiin palautetta naapureilta - niin positiivista kuin negatiivistakin. Karvanlähtö saapui luoksemme. Ohituksien kanssa ollaan oltu positiivisempia kuin aikoihin. Ne ovat onnistuneet. Seikkailtiin myös uudessa ympäristössä kotimme lähistöllä. Löydettiin kiva oikopolku.

Kesäkuussa listailin uudetaan ALO:n liikkeet ja päivittelin, miten olemme edistyneet. Muuten kesäkuussa on ollut blogihiljaista. Varmaan kesän takia.

Heinäkuussa alkoi kolmennet juoksut. Joten taisi mennä miltei koko heinäkuu kärsiessä juoksuista, kun ei mitään päivityksiä blogiin ole tullut.

Elokuussa laskin rimaa jälleen. Nauttia treeneistä - niin utopistinen kuin koko ajatus onkaan. Mutta niin päätin tehdä ja ihan iloinenkin olen siitä. Pidimme kunnon treenitaukoa ja paimen sai kypsytellä asioita päässään hoksaten seuraamisen avainsanat. Pohdiskelevaa tekstiä tuomareista ja siitä, kuinka viemällä koiransa oikealle tuomarille saa hyvän tuloksen. Kehityskaarta ilmaiseva kuvapostaus. Kimppatreenejä kaupungissa. Mukavaa.

Syyskuu toi mukanaan uusia tuttavuuksia kuin treenejäkin. Treenailtiin muutamaan otteeseen isommalla porukalla kaupungissa ja pystyin työstämään koiraa enemmän häiriössä. Huomaan itsessäni enemmän ja enemmän virheitä. Ohjaan väärin, oletan asioita, vaadin juttuja, joita ei ole opeteltu. Syyskuussa myös löysin The pentueen, josta olisin voinut huolia koiran itselleni, mutta pentueeseen vaihtui isä jostain syystä, niin sekin jäi sitten vain haaveilun asteelle.

Lokakuussa juhlittiin. Oca täytti kaksi kokonaista vuotta. Taidettiin tavata ensikertaa Zira&Jenni. Treenattiin lähikentällä heidän kanssaan. Märisin jotain saamattomuudesta ja siitä, ettei tavoitteet täyty.

Marraskuussa treenattiin kanssa. Häiriössä. Ziran ja Jennin kanssa, mutta tälläkertaa kauppakeskuksen parkkialueella, halliin asti ei vielä menty. Opeteltiin rauhoittumaan, rentoutumaan ja olemaan ihan nätisti. Startattiin viimein kunnolla luoksepäästävyyden opettelu. Saatiin libster blog-palkinto ja meidät haastettiin vastaamaan 11 kysymykseen. Marraskuussa sairastelin myös ankarasti. Piti korkata ensimmäiset viralliset, mutta taas järkiinnyin - koira ei ole valmis, minä en ole valmis. Lisää pohdiskelua yhteistyöstämme.

Joulukuu nyt varmasti monella on muistissa hyvin. Paljon miettimistä ongelmakohdista, naksuttelua, treeniä, sosiaalistumista, sekä uusien harrastuksien pohtimista. Aktiivisin bloggauskuukausi, kuten taisin aikaisemmin todetakin.

Toivottavasti lukijoillakin on ollut hauskaa meidän seurassamme - ainakin lukijamäärä on kaksinkertaistanut vuoden alusta. Ei tässä mitään, hyvät uudet vuodet ja toivottavasti ensi vuonna on yhtä hauskaa!

Vuoden vimoset treenit

Nyt se on sitten pulkassa. Vuosi 2012. Kivasti meidän toinen yhteinen vuotemme ja eteenpäin tässä mennään. Parhaillaan. Piti käydä hyvästelemässä treenihalli eilen päiväsellä, kun ihmisiäkin niin pirusti oli liikkeellä normaaliin sunnuntaihin verrattuna.

Päätin, ettemme ota mitään raskasta. Onnistumme kaikessa mitä koitamme, ja fiilistelemme vain. Koiran mielentila oli hyvä, oikeastaan mahtava. Se tarjosi aktiivisesti perusasentoa, josta naksauttelin alkuun. Alkaa oppi juurtua päähän, pikku hiljaa. Leikimme, keskityimme toisiimme, vaikka avo hääräsi vieressä ja koitti pirstaloida sitä sidettä, mikä välissämme oli. Pyörähdeltiin - kumpaankin suuntaan. Vastapäivään sutjakasti ja myötäpäivään kankeasti namiohjuksella. Olen ollut typerä, kun en ole vahvistanut toiseen suuntaan pyörimistä ollenkaan, vaan antanut koiran tarjota sitä, minkä se jo osaa hyvin.

Opeteltiin kiertämään tolppaa ja tötsää. Tötsä on liian pieni ja Oca tuppaa jäämään seisomaan tötsän taakse ja odottamaan lisäohjeita. Mikä hiton merkki? Emme me sellaista ole opetelleet. Tolppa meni vauhdilla ja häntä heiluen. Mahtavaa. Ihan rutinoitumisen vuoksi pujoteltiin myös jalkojenvälistä ja pikkuisen peruutettiin vahvalla avustuksella, mutta peruuteltiin silti. Oca kun ei tuppaa tiedostamaan takapäätään, vaikka se huomattavasti paremmin sitä käyttääkin kuin esim. vuosi sitten.

Sen jälkeen otettiin haste hyvän mielentilan takia ja lähdettiin partioimaan oville. Koiraa jänskätti, mutta se rentoutui entistä nopeammin ja otti iisisti hyvin. Pari rapsutteluhalukastakin olisi ollut, mutta nuoren ikänsä takia jätettiin väliin. Ihanaa, kuinka tällainen parivaljakko nostattaa ihmisten huulille hymyn. Se on yhtä palkitsevaa kuin koiran käytös. Ei säpsynyt Oca yhtäkkiä auton takaa tulevia ihmisiä, ostoskärryjä, lapsia, eikä se nyt leikkinyt rasistiakaan, vaan heilutteli häntää kaikille.

Kokonaisuudessaan onnistuneet treenit. Jäi hyvä mieli, koira nautti tekemisestä ja sivussa ilahdutettiin ihmisiä. Mikäs sen parempi tapa päättää tämä treenivuosi ja suunnata innolla kohti seuraavaa?

Vuoden viimeisin kuvapläjäys

Missio: otetaan koirasta söpöjä kuvia the huivin kanssa.
Tulos: Saadaan kasa erilaisia enemmän ja vähemmän söpöjä ilmekuvia.

Jokainen, joka on joskus kohdistanut kameransa saksanpaimenkoiran naamaan, varmasti on huomannut, ettei kivan ja nätin naamakuvan ottaminen olekaan enää niin helppoa, kun seefferi vetää turvalleen ties minkä näköistä järjettömän näköistä ilmettä. Välillä on liian isot huulet rutussa hieman joka suuntaan tai katse harhailee tai kaikki on muuten vaan päin prinkkalaa. Joo, ehkä ilman isompiä löpinöitä länään katseltavaksi sen kuvakirjon, minkä sain aikaan aamuisella hyytävällä kuvauskeikalla.

Jee! Yksi onnistunut otos!

Jätä takamuksesi menneisyyteen.

Pysyvästikö muuttunut paimen?

Fiksu sanoo: hiljaa hyvä tulee! Ei siinä mitään, mutta kun meillä se hyvä tuntuu tulevan hirrrrrrmuisella vauhdilla, niin ettei itse meinaa perässä enää pysyä. Taisin kolme postausta sitten mainita muuttuneesta koirasta, mutta toisin kuin oletin, samainen itse ihanuus on meillä vieläkin kylässä. Oca on ollut ehkä maailman helpoin ja ihanin koira hetkeen. Sen kanssa ei ole tarvinnut vääntää kättä mistään, se on toiminut kuin ajatus, se on ollut yksinkertaisesti valtavan ihana piski.

Tänään aamulenkkimme ajoittui siihen suosituimpaan lenkkeilyaikaan, koska allekirjoittanut heräsi aavistuksen liian myöhässä aikataulusta huolimatta. No, toisin kuin ajattelin, en suunnannutkaan koiran kanssa kaikkea pakoon metsään, vaan valitsin vilkkaiten liikennöidyt tiet kulkureitillemme. Vastaan tuli kaikkia muista paitsi koiria. Ehkä hyvä niin, mutta ei Oca yleensä ole ollut mikään hiljainen ohittaja. Tänään se haukahti kahdesti ensimmäiselle pulkkaa vetävälle naiselle, mutta ei sen enempää. Vastaan kuitenkin tuli potkukelkkailijoita, lapsia, näitä pulkka+lapsi+aikuinen-yhdistelmiä, pihoja kolaavia ihmisiä... Ja mitä suurinta, ne jopa tervehtivät tällaista kaksikkoa ja vielä peräti hymyillen! Uskoni ihmiskuntaan ei olekaan enää niin rapistunut. Enemmän ihmetytti paimenpenskan käytös. Oca otti tyynesti kaikki nämä lähestyjät ja ei reagoinut muuta kuin vilkaisemalla. Lapsia se hieman tuijotti, mutta rentoutui huomatessaan, ettei mitään vaaraa ollut. Olin ihan puulla päähän lyöty; minun koirani ohittaa hiljaa! Ihan niin kuin ennen vanhaan Lahdessa! Vau! Olen sanaton.

No, joka tapauksessa oli aamusella jo suunnitelmissa pitää lyhyt treeni kaikessa rauhassa parkkihallissa niin koira ja kamat autoon ja menoksi. Oca oli tavanomainen piippaan-kiljun-huudan-kaikelle-mikä-liikkuu eläin, joten ei siinä mitään. Itse hallissa päästin koiran suorilta vapaaksi ja rehasin sen kanssa hetken patukalla. Hienosti se alkoi keskittymään enemmän leikkimiseen ja unohti hallistressin siihen päälle. Ennen kuin vaihdoin kunnon tekemiseen laitoin piskin rauhoittumaan. Makaamaan, paikalleen, maahan. Hallin viileälle lattialle. Ja mitä tekee paimen? Tönöttää juuri oikeassa asennossa ja seurailee liikkumistani inahtamatta tai siirtymättä paikaltaan. Mitä? Hallistressi? Mikä oli? No, siitä ei ollut tänään tietoa ollenkaan. Ihme jantteri.

Koiratanssia puoltaen tein hieman harjoituksia. Pujoteltiin jalkojen välistä, pyörähdeltiin, kierrettiin tötsiä... Lyhyt seuruukaavio. Palkkausta kontaktista. Kaikki oli enemmän tai vähemmän täydellistä ja näppärän näköistä. Koiraa olisi ehkä hieman kiinnostanut rallittaa ympäri hallia onnesta soikeana, kuitenkin se pysyi lähietäisyydessä, eikä tehnyt mitään typerää. Keräsimme toki taas ohi meneviltä huvittuneita katseita telmiessämme, mutta ei se mitään. Olemme hyviä nostamaan hymyn kasvoilleen ja pääasia, että koiran keskittyminen pysyi meikäläisessä, vaikka yleisöäkin sattui osumaan kohdalle.

No, ei siinä vielä kaikki. Käytiin Mustissa ja mirrissä moikkaamassa myyjää, sekä opettelemassa hieman yleisiä käytöstapoja tuollaisessa paikassa. Taidettiin puolituntia pyöriä ympäri liikettä ihastuttamassa muita ihmisiä ja tiskin yli moikattiin kahta koiraakin. Öö, hetkinen, me moikattiin koiria? Oca ei ärähtänyt, ei koettanut puollustaa, vaan se ihan onnesta soikeana mielisteli toista koiraa ja oli hyvin epänormaali itsensä. Ei se mitään, kelpaa tämä minulle näinkin. Kerran liikkeessä Oca herkesi komentamaan ulkopuolella liikkuvaa ihmistä ja herätti näin käytävällä liikkuvan herrasmiehen huomion. Hän tuli hyvinkin luontevasti rahnuttelemaan koiraa, joka ei tajunnut edes hyppiä. Yhtä nopeasti kuin mies oli saapunut, lähti hän ja jätti hämmentyneen paimenen tuijottamaan peräänsä.

No, kutakuinkin, onnistunut reissu, päivä, ja muutenkin. Mahtavaa! Olemme askeleen lähempänä taas sitä koiraa, jonka voi ottaa joka paikkaan mukaan ressaamatta yhtään mistään sen käytöksestä. Oca on hieno.

Joulupäivän hulinointia

Joulu ei täällä päin ollut mitenkään perinteisin, enkä minä ole mitenkään jouluihminen, joten blogiamme eivät joulutervehdykset tänä vuonna saavuttaneet. Kuitenkin aattona syömisen ja löhöilyn ohessa käytiin kunnollinen perhelenkki, jolloin otettiin muutamia kuvia ja jopa minusta ja koirasta viimein yhteiskuva. Jouluna Oca sai ihan oman paketin anopilta ja saikin avata itse sen. Kuvia sähellyksestä ei ole, mutta mielenkiintoisen puruluuvalikoima tipahti paketista.

Anopilta saatiin myös kalenteri. Tuollainen kiva ja musta, johon mahtuu kirjoittamaan, joten ajattelin adoptoida sen treenikalenterikseni. Sen verran kätevän kokoinen, että voi kuljettaa mukanakin. Ehkä siten saisin treeneistä enemmänkin irti blogiin asti, kun on jotain fiiliksiä ihan paikanpäältäkin mukana.

n. 2v 3kk

Siellä oli ihan selkeästi jotain kiinnostavaa

Onnistunein otos

Vuoden 2012 tavoitteita

Ja ei, otsikko ei ole virhe, vaan tarkoituksellinen.

Vuoden alussa listailin tähän postaukseen tavoitteita, mitä tekisimme tänä vuonna. Nyt kun listaa tarkastelee, voi vain todeta, että tuli tehtyä paljon, mutta hyvin vähän silti. Tykkään muistella asioita, se kehittää omalla tavallaan ja sieltä saattaa löytää vastauksia koiran ongelmiin tai kohtiin mitkä ovat menneet hyvin. Näppärää, eikös. Ja mikäs sen parempi kuin vuoden lopuksi muistella näitä asioita, joita on tullut tehtyä.

Vuosi 2012
Koiran tavoitteet
> ALO liikkeet kuntoon
> Mölli-ALO korkkaus
> ALO startti?
> Lonkka, kyynär ja selkä kuvaus
> toisen sertin metsästys
> canicross käskyt kuntoon ja lenkille!
> tokokurssi? ryhmäreenaus?
> agilityn opettelua?
> lihaksia + massaa

Hirmu vähän on saatu tavoitteita suoritettua kokonaisuudessaan, ainakin koiran osalta. No, on tuo enemmän kuin tyhjä, mutta ilmaisee taas sen, ettei suunnittelu ole toiminut yhtään niin hyvin, kuin ajatus olisi ollut. Järjestelmällisyys puuttuu näistäkin puuhista.

ALO liikkeet kuntoon: Liikkeet kunnossa kutakuinkin, paitsi liikkeestä seisominen ja hyppy vielä huonolla pohjalla. Suurin osa vaatii myös enemmän tai vähemmän häiriötreeniä kaiken keskellä. Kutakuinkin lasken tämän puoliksi onnistuneeksi tavoitteeksi. Oca perjaatteessa haltsaa kaiken, mutta käytännössä pään pitäminen kasassa onkin astetta vaikeampi juttu.

Canicrossaamisessa ollaan edistytty niinkin paljon että saatiin ostettua loppuvuodesta valjaat ja enää puuttuu kunnollinen jousto ja juoksuvyö minulta. Vasen ja oikea, sekä seis-käsky on vielä huteralla pohjalla, mutta vetohaluja löytyy ja suunta on eteenpäin. Tekee töitä myös hyvällä motivaatiolla.

Tokokurssille emme päässeet, kun sytyin liian myöhään kurssille ilmoittautumiseen, mutta ryhmässä treenattiin kesällä hieman enemmänkin. Hyväähän se teki, mutta vielä enemmän pitäisi päästä reenaamaan koira tai ihan vain ihmisporukalla, koska jo ihminenkin syö Ocan huomiota tekemiseen.

Lihaksia, sekä massaa me ollaan saatu. Lumen tullessa harrastetaan lumijuoksua tuolla pelloilla ja metsikössä. Massaakin ollaan saatu ja koira alkaa näyttää omaan silmään näppärältä. n. 25kg:n molemmilla puolilla keikutaan tasaiseen tahtiin. Ihan hyvä paino tuolle eläimelle.

Omistaja tavoitteet
> palkkaus kuntoon!
> opettele ohjaamaan ja ilmaisemaan oma tahtosi oikein
> tulkitse koiraa paremmin
> opettele kävelemään, sekä kääntymään seuruussa
> kunnon kohotus

Itse koen onnistuneeni puolittain hieman kaikessa. Olen oppinut ymmärtämään paremmin Ocan oikkuja ja lukemaan sen mielenliikkeitä kehonkielestä. Palkkaaminen on mennyt parempaan suuntaan huomattavasti, sekä en vaadi koiralta enää asioita, joita se ei osaa. Olen sortunut siihen virheeseen liian usein, mutta olen alkanut tiedostamaan sitä, miksi koira käyttäytyy miten käyttäytyy. Oma kunto kohoaa kokoajan pikku hiljaa ja taidan minäkin saada lihaksia luitteni päälle temmeltäessäni tuolla ulkosalla nelijalkaisen kanssa.

Yhteisiä tavoitteita
> suhteen parantaminen entisestään
> hauskoja, stressittömiä lenkkejä
> hauskoja treenejä!
> ja mukavaa yhdessäoloa!

Olin hieman kahden vaiheilla yliviivaisinko hauskat treenit, mutta on niitäkin mahtunut. Meinasin ensin miettiä hauskoja kimppatreenejä, joita on vain muutama oman päävikaisuuteni takia, mutta kyllä, hauskaa on pidetty. Suhde on parantunut entisestään, kun olen itse oppinut hallitsemaan itseäni ja ymmärtämään koiraa paremmin. Nämä siis kartalla, onneksi. Ja paljon ollaan menty eteenpäin, joka asiassa. Ihana vuosi.

Hymyä huuleen!

Hoi sinä, joka varastit viripääpaimeneni, pidä hyvänäsi, tykkään tästä enemmän! Automatka torstain treeneihin sujui kohtuullisen rauhallisesti. Möly alkoi vasta kunnolla kun ensimmäiset ihmiset tulivat näkyviin kauppakeskukselle. Ulkosalla annoin nelinkertaiseksi kasvaneen koiran päästellä höyryjä ja tehdä asiansa rauhassa, ettei sekään sitten ressaisi mokomaa. Sen jälkeen rauhoittunut koira takaisin autoon ja parkkihalliin. Ihan hiljaista - koko matka.

Parkkihallissa huomasin stressikynnyksen nousseen taas hieman, mutta en reagoinut siihen suuremmin. Kokeiltiin kaikkia helppoja juttuja ja odoteltiin treeniseuraa. Takaoikealla treenaili berni omistajansa kanssa, mutta Oca otti vieraan koiran läheisyyden lunkisti, eikä pitänyt mitään ylimääräistä showta. Pari ok:ta seuruu pätkää, vähän pujottelua, pyörimistä ja jalkojen välissä seuruuta. Näppärä piski. Mitään käskyjä se ei ennakoinut ja keskittyisin täysillä tekemiseen.

Seuramme saapuessa zen-tila hieman horjahti. Kuitenkin suurimmalta äänenavaukselta säästyttiin ja koira pysyi kohtuullisen rentona pystyen suorittamaan antamiani käskyjä kiihtymättä liikaa ja seuraamaan toverin tekemistä rauhassa. Oikeasti, rauhassa? Mitä ihmettä. Koira oli yksinkertaisesti super. En voi hehkuttqaa sitä liikaakaan, mutta palikat pysyivät mahtavasti järjestyksessä ja energiaa oli. Todelliset hyvän mielen treenit. Ellen olisi niin euforisessa tilassa koiran äkillisestä muutoksesta parempaan suuntaan, voisin tarinoida tarkemmin mitä tehtiin.

Yhden huomion kuitenkin tein. Parkkihalli oli valtavan vastenmielinen paikka mennä makuulleen ja jäädä yksin. Suljetut tilat ahdistavat ihan selkeästi paimenta, varsinkin, jos muita koiria on lähellä. Onneksi tähän on vain yksi ja yksinkertainen ratkaisu. Menemme niiltä mukavuusalueilta pois ja teemme töitä ympäristössä, jotka kuormittavat koiraa ja samalla koemme onnistumisia asioissa, joissa olemme laahanneet liian pitkään perässä. Ensimmäistä kertaa sisätreenikauden alettua oikeasti tuntuu siltä, että me tulemme onnistumaan jossakin. Me tulemme vielä joskus kisaamaan.

Perjantaina taas tehtiin onnistunut juoksulenkki. Liekkö juoksut tulossa vai mitä, kun lumipenkan kellertävät läiskät meinasivat ajaa koiraa pois siitä oikeasta työnteosta. Kuitenkin hieman huomauttelemalla saatiin paimen keskittymään siihen eteenpäin juoksemiseen. Se vetää tasaisesti, mutta vauhtia meinaa olla liikaakin ja matkavauhti mennä liian kovaksi minulle. Hoksasin myös, että kun koira saa työasenteensa päälle, ei sitä kiinnostanut ulkona liikkuvat ihmiset. Vaikka kohtuullisen yleiseen aikaan lähdettiin lenkille, ei tullut ainoatakaan koirakkoa vastaan. No, kaippa se oli ihan hyvä. Juoksentelusta jäi hyvä fiilis. Ihan mahtava.

On se hieno piski, kun se vain haluaa olla. Oma mieliala on ollut koholla ja tietysti koirakin tottelee sen mukaisesti. Aivan mahtavaa. Kumpa tämä jatkuisi ikuisesti!

Lukijoiden valinta: Suosikki blogit

Koska Ocan blogi on koirablogi, niin en voi laittaa tähän mitään lifestyleblogeja (tai voisin, mutta en oikeastaan seuraa sellaisia), joten suosikkokoirablogini listattuna muutamilla pienillä perusteilla. Valinta oli vaikea, mutta isoimpana vaikuttajana tähän viiden kolmikkoon olivat mukava kirjoitustyyli ja mielenkiintoiset postaukset. Minua kiinnostaa lukea eniten treenauksesta ja syvällisistä ajatuksista, jotka liittyvät koiramaailmaan. Tietenkin myös oma rotu on lähellä, joka kajastaa tietysti tästä listauksesta hieman läpi. Kuitenkin, on myös muita upeita blogeja joita seuraan, mutta tässä on ehdottomat suosikkini.

 

 
1. With Positive Energy
Ei ole salaisuus, että minä fanitan tätä kolmikkoa kympillä. Pääosassa auspai Kida ja tolleri Tara. Postaukset ovat agility ja tokopainotteisia, mutta minua kiehtoo mukava kirjoitustyyli, sekä samankaltaiset ajatukset koirista. Okei, oma lehmä hieman ojassa, koska tunnen ihmisen ja koiratkin olen nähnyt. Silti, jotenkin läheinen ja mukava ihminen, sekä mahtavat koirat. Mahtava tiimi!

 
2. Sonorian Figaro
Saksanpaimenkoira Kunto on ulkoisesti komea, energinen ja tyylikäs koira. Monipuolinen blogi, jossa nostetaan esille koiraa ja sen harrastuksia. Kivasti myös kaksikielinen, niin tällainen tavan tallaaja amis pystyy kehittämään kielitaitoaan samalla lukemalla käännöksenkin. Kuntoa on kiva seurata, etenkin kun koira on hieno ja juttu toimii muutenkin mainiosti.

 

 
3. Treenailua ja koiramaisia ajatuksia
Lobo-saksanpaimenen emännällä on hyviä ajatuksia ja blogissakin kirjoitellaan paljon aiheesta ja sen vierestä. Suurin syy varmasti siihen, miksi klikkailin itseni tämän blogin lukijaksi on se, että rotutoverilla on heiman samanlaisia ongelmia kuin meilläkin ja ongelmien työstämisestä on aina mielenkiintoinen lukea.

 

4. Rexona - It won't let you down
Saksanpaimenlinjalla jatketaan. Samanlaista asialinjaa, jossa kerrotaan treenaamisesta, kiehtovia, kokonaisuudessaan, ellen muuta sanoisi. Päätähtenä esiintyvä Rex on kaikinpuolin vielä äärimmäisen komeakin koira, joten valittamista ei löydy silläkään saralla.

5. Silmät kiinni seinän läpi vaan
Tämä blogi on uusin tuttavuuteni, mutta lyhyessä ajassa siitä on tullut mielenkiintoinen ja ansaitsee paikkansa tässä. Belggari Pan ja kelpie Rumo ovat valloittaneet sydämeni siinä missä omistajan kirjoitustyylikin ja rehellinen kertominen koirista, niiden erilaisuuksista ja tuollaisesta. Suorastaan kiehtova. Etenkin tämä postaus sai minut ihastumaan lopullisesti. Aivan mahtavaa, yksinkertaisesti.

Tuulahdus tulevaa

Ah, vaikka päälaji on toko, niin kivahan se on aina duunailla välissä jotain muutakin. Vaikka tuli vetovaljaat hankittua ja lisärahan tippuessa tilille olisi viedä juoksuvyö ja joustohihna hankinnassa, niin silti on semmoinen kutina, ettei harrastuksia voi olla liikaa aktivoimaan tuota paimennita, jolla on enemmän energiaa kuin pikkuruisessa kylässä.

Itse en koskaan ole ollut kovin tanssihenkinen ihminen, mutta tsiikaillessani koiratanssivideoita yhtenä tylsänä koulupäivänä sinätuubin ihmeellisestä maailmasta koin valaistumisen. Lähinnä siinä muodossa, että helvetti, yhtään seefferiä ei meinannut löytyä. Tai jos löytyi, niiden tekeminen oli enemmän kuin aneemisen näköistä. Miksi? Nyherretäänkö kaikki truusaksanpaimenet niin nyrkin ja seinän väliin, että koira näyttää alistuneen ahdistuneelta noudattaessaan omistajan toiveita. Missä on ne energiset, alati skarppina olevat koirat, mitä näkee esimerkiksi bordercollieissa ja niiden tekemisessä. Okei, on totta, ettei bc:tä ja seefferia oikein voi verrata toisiinsa, mutta asennetta minusta saisi saksanpaimenkin tekemisessä olla.

Ei sillä, tästä on varmasti hyötyä meillekin. Löytää uutta innokkuutta, uusia näkökulmia kouluttamiseen ja ongelmanratkaisuun. Ja eipähän tarvitse hinkata niitä iänikuisia aloliikkeitä, kun voidaan opiskella myös muuta ja "hyötyä" niistä. Samalla pääsen kehittämään itseäni. Koiratanssi ja tokohan tukevat toisiaan, kutakuinkin. Pitää löytää luova puoli uudestaan, sekä fiilis tekemiseen, siihen tanssimiseen. Fiilis on tärkein, eikös. Haluan antaa ulkopuolelle kuvan energisestä parivaljakosta, jonka yhteistyö synkkaa yksii yhteen.

Muut sakemannistit varmasti hykertelevät näyttöjensä ääressä. Mutta ei se mitään, ei tuosta minun geelimuunnoksesta varmaan suojeluun olisi. Vaikka kiinnostusta riittäisi lähteä kokeilemaan, niin ehkä seuraavan tai sitä seuraavan koiran kanssa. Tai jotain. Ocan kanssa voidaan koluta kaikki muut läpi ja etsiä sitä omaa juttua. En tiedä, tulemmeko koskaan kilpailemaan, mutta heitetään nyt läppämielellä tavoite, että 2015 loppuunmennessä, olemme käyneet korkkaamassa tanssikehätkin. Eipähän ainakaan tekeminen lopu.

Viikon teemana tokon saralla ovat olleet käännökset. Samalla olemme työstäneet lähinnä päivällä, sekä aamulla erilaisia temppuja, kuten ohjaajan hartioille hyppäämistä, jalkojen välissä seuruuta ja peruuttamista. Ulkosalla puolestaan on vedetty hyvämielen tokoa ja koirasta on tuntunut löytyvän taas jälleen kerran uusia paukkuja seurata ja taistella. Mokoma on oppinut parempaa kontaktia ja palkkautuu entistä paremmin. Epävarmuus seuratessa on tiessään, eikä mitään muita ongelmia ole ilmennyt. Käännökset parantuvat päivä päivältä. Näppärä piski.

Ensi vuoden suunnitelmatkin alkavat varmistua kutakuinkin näppäriksi ja suhteellisen realistisiksi. Ehkä niistä enemmän joku toinen kerta.

ps. tältä haluaisin tekemisemme näyttävän koiratanssin saralla, ja tämä on enemmänkin masentavaa katsottuvaa.

Karvaa, karvaa ja hei, katso; karvaa!

Valaiskaapa tyhmää; miksi koiranhankkijalta tentataan, että jaksaako hän siivota pissat ja kakat pennun ollessa nuori ja luodaan illuusio siitä, että sen jälkeen mitään ei tarvisi tehdä. Miksei kukaan kysy tältä ihmiseltä, että onko hän ottanut huomioon hankkiessaan pohjavillan omaavaa rotua, että joku helskutin kevät ja syksy ja välillä niiden välissäkin koira saa ahaa-elämyksen ja tiputta kaiki karvansa ympäri kotia. Eihän siitä pienestä karvattomasta penskastakaan lähde mitään, mutta kun kokoa alkaa löytyä, niin kyllähän sitä karvaakin on.

Otetaan nyt tarkasteluun tuo meitin reehveke, se on pieni ja kompakti pakkaus, eikä omaa paljoa karvaakaan. Silti pahemman karvanlähdön aikaan saisi imuroida aamulla, päivällä ja illalla, jos haluaa kodista mahdollisimman karvattoman. Melkein useamminkin, kun koira kerran humauttaa turkkiaan niin voi nähdä karvojen leijailevan sinne tänne ja hieman tuonnekin. Eikä riitä että ne karvat on siellä lattialla, vaan ne on joka paikassa! Sängyssä, ruuassa, saunassa, autossa, koulukirjoissa, tietokoneen näppäimine välissä...

Pienen pientä pohdintaa vain putsatessani toisen kerran kaikesta karvasta tukkiutunutta imuria ja päätymällä viimein siihen, että taidan aluksi oikeasti vain harjata kämpän karvat pinoon ja nostella karvat käsin pussiin. Pääsen paljon vähemmällä tällätavoin kuin sillä, että imuri tukkeutuu monesti, pölypussi täyttyy tuosta koiran kokoisesta karvakasasta ja ties mitä. Ehkä vain pitäisi ostaa tehokkaampi imuri tai jotain. Ja minä vielä kehtaan harkita toisen koiran hankkimista. Ehkä seuraavassa elämässä.Tai sitten koira on kalju. Tai edes sellainen eläin, joka ei lietso hepuleita, kun käynnistää imurin. Tai... No.. Niin.

Kuvaisaa, kerrankin

Jos nyt piristetään blogia kunnon kuvapläjäyksellä, kun on tullut niin asia painotteista tekstiä ja pitäähän meidänkin esitellä uusia varustetamme ja hieman talven riemua. Itken kuitenkin kamerani huonoutta ja sitä, kuin vähänkin hämärässä kaikki kuvat on ihan klshdkd ja epätarkkoja. Kumpa joulupukki toisi uuden kameran, että saisi jotain tasokkaampaakin kehiin. 

Huskyvaljaat saavat koirani näyttämään ihan... Mahtavalta. En tiedä. Rakastan jo nyt noita valjaita enemmän kuin voin kuvailla. Kivan näppärä ja täydellisen sopiva. Käytiin jo eilen heittämässä pieni lenkki hölkällä (tosin, Oca oli sitä mieltä, että nyt mamma JUOSTAAN!). Vielä kunsaisi hankittua itselle kunnon juoksuvyön ja joustoliinan siihen. Kyllä paimen vetää osaa.

Uudet, hienot ja mahtavat heijastinvaljaat. Istuu passelisti päälle ja tykkään. Materialismionnellisuus, ftw <3 Hetken mietin värien välillä, mutta kyllä nuo keltaiset (ja kyllä, ne ovat keltaiset) olivat mielestäni parhat. Vähän lihomisen varaakin löytyy.

Ja ei, se ei ole asioillaan kuvassa, vaan menossa kovaa vauhtia eteenpäin mitä mielenkiintoisemman ilmeen ja hännän asennon kanssa. Hölmö eläin, mutta niin on omistajansakin.

Rasistipaimen

Muiden pyöriessä Helsingissä suuren koirataahtuman keskipisteessä, vietettiin myö paimentimen kanssa varsin antoisa ja opettavainen päivä. Ja joo, piti sitä käydä fiilistelemässä koirajuhlan humua paikallisessa Musti & Mirri-liikkeessä. Vikatikki, mutta tarpeeseenhan nuokin roippeet tuli. Tai ainakin koitan kovasti niin uskotella itselleni.

Aamulla purettiin saksalaista pommia hieman metsälenkillä ja saatiinkin aikaan maailman kaunein ja onnistunein seuruupätkä täydellisine kontakteineen ja kaikkineen. Ai, että. Tämmöistä, kun koira esittäisi muulloinkin, niin olisin ihan sydäminä. Lenkin siivittämän hyvän fiiliksen kanssa purettiin japsipakastimesta puut omaan riviin asunnon ulkopuolelle ja ahkerastihan paimen auttoi kantamalla ylpeänä omaa kalikkaansa aina pinon viereen ja takaisin autoon. Nyt kalikka makaa koiran lepopaikkana olevassa häkissä. Joo, hyöty oli suuri, mutta ainakin yksi ylpeä karvakansalainen sai työlleen ansiokkaan päätöksen.

Kun oltiin päästy tekemisen makuun, niin koira autoon, itse kuskin paikalle ja sitten suostuteltiin japsipakastinta lähtemään käytiin. Kyllähän se kolmannella kerralla suostui yhteistyöhön ja matka kohti kauppakeskusta alkoi. Joo, voitte kuvitella millaisen kiljuntakonsertin säestämänä, kun joku hieman keräsi kierroksia takapaksissa. Ehkä pitäisi oikeasti ajaa koiran kanssa enemmän... Heti kun vain viitsii. Kauppakeskuksella oli tarkoitus ottaa yksinkertaisi, pieniä keskittymisharjoituksia ja joulukirpputorin vilinähän siihen oli mitä mainiointa! Ihmisiä ainakin riitti. Ocan oli pakko, siis aivan pakko, avata ääntään ensimmäinen vartti paikanpäällä, että neidin tulo varmasti kuultaisiin, eikä kukaan vahingossakaan missaisi tällaista suurtapahtumaa.

Otettiin tuttu paikka ovien tienoilla olevasta pöydästä ja jäätiin istumaan. Mielenkiinnolla seurasin koiran reaktioita ja totesin, että pieni rasistihan tuossa saksalaisessa piilee. Miehet on ok. Mutta erityisesti paimen herkesi haukkumaan tummahiuksisille naisille. Ja lapset oli toinen. Tosin, nuoremmilla lapsilla on tapana tuijottaa jotenkin provosoivasti eläintä ja Oca ei osaa ottaa tosissaan itsensä kokoista pikku ihmistä - mitä ilmeisemmin. Ostoskärryt olivat ok, kuulutukset olivat ok. Ja pikku hiljaa käytöskin kerkesi tasaantumaan ja kontaktinhakuisuun parani. Ennen kuin sitten liukuovista ilmestyi ulos koira isäntineen. Itse järkytyin suuresti ja vielä enemmän se sekoitti Ocan maailmaa. Herneen kierähtivät pahaan solmuun pienen eläimen pääkopassa ja rähinälle ei meinannut tulla loppua, vaikka itse rauhotuin. Okei, en ehkä olisi ensimmäisenä odottanut, että jouluihmisten joukosta tulee yhtäkkiä koira. Etsiskeltiin siinä vielä kiva mielentila, ennen kuin lähdettiin shoppailemaan.

Mukaan tarttui heijastinvaljaat, sekä huskyvaljaat. Lisäksi myyjä sai ylipuhuttua meidät ostamaan "sakemanninkestävän" pallon näköisen härpäkkeen. Okei, toivotaan, että se kestää. Ei ikinä pitäisi lähteä yksin kaupoille. No, Oca käyttäytyi kuitenkin mahtavasti itse kaupassa. Vähän se sähläsi ja olisi kaikkia ihmisiä tahtonut moikata, mutta muuten mitä mainioimmin. Antoi myyjän räveltää ja sovittaa valjaita sanomatta mitään ja näyttämättä hirveän ahdistuneeltakaan. Hieno Ocs, mahtava Ocs.

Oli kyllä taas kokemus istuksia tuolla, vähemmän ihmiset jäivät juttelemaan, mutta hymy nousi jostain kumman syystä monenkin kasvoille. Yhden vanhemman naisen kanssa juteltiin hänen kultaisestanoutajastaan ja muutama erehtyi luulemaan Ocaa pennuksikin. Energinen, pieni saksanpaimen, ja vähän päätä raapien sai kertoa, että ihan parivuotias tämä on. Vähän vain maalaistollo ja pikkuisen vauhdikas.

Positiivinen päivä, yksinomaan. Ja opettavainenkin. Ja mahtava. Nyt on tuloksena yksi rättiväsy seefferi. Katsoo jos se nyt iltaa kohden piristyisi, niin voisi heittää huskyvaljaat niskaan ja katsoa mitä koiruus tuumaa kun lyödään halko perään alkajaisiksi siihen, että pientä painetta tuntuu ja koira tottuu siihen.

Naks naks.

Ah, kuningastuote, naksutin. Saa häkkyrät hyrräämään paimenkakaran päässä vinhaa vauhtia ja itsekin kerran miellyttävää tekemistä, joka ei vaadi muuta kuin napin painamista ja palkkaamista. Ei juuri tarvitse ajatella mitään, ei tarvitse hermostua jos kaikki ei mene pulkkaan. Voi vaan odottaa. Joskus odotetaan ihmettä, toisinaan helpompia asioita.

Oca on kivan innokas naksun kanssa. Häntä alkaa heilua ja korvat höristyvät, sekä paimen seuraa minua kuin hai laivaa nähdessään sinisen vempeleen kädessäni. Treenisuunnitelma - ihan vain tokoa varten on poikinut kivaa ennalta suunnittelua treeneihin, sekä herätellyt minua siitä kuinka paljon mitäkin treenaan ja mihin kohdistan koirani energian milloinkin. Kivan havahduttava excel-taulukko siitä, mitä meillä on tavoitteeni, ihan vain tokossa ja sitten pitäisi luoda BH-jutuille omansa sekä noille tempuille. Samassa kompaktissa paketissa niin toiminto kuin käskykin, ei pääse vahingossa unohtamaan sitäkään. Ja onpahan aina syy moittia itseä, kun ei ilmesty rakseja ruutuun. Saa hieman seurailla mitä tekee.

Eilen opeteltiin tiedostamaan jalkoja. Takajalat jätettiin suosiolla myöhempään ja naksuttelin vasemman etujalan nostosta. Ocalla kesti ja kesti tajuta mitä se ämmä nyt hourii ja kovasti koitti 24kg saksanpaimenta taklata takapäällään minut kumoonkin. Mokomakin. Pikku hiljaa rattaat lähtivät rullaamaan ja pari onnistunutta toistoakin saatiin. Näppärää. Tänään otettiin vanha juttu, surullisen kuuluisa perusasento käsittelyyn. Hetkeen en ole nähnyt noin täydellisiä ja näppäriä oikeaan paikkaan tulleita perusasentoja. Näppärä piski.

Ehkä me ei olla niin epätoivoisia, kuin olen ajatellut ja vielä joskus - joskus voin ylpeänä esitellä koirani ja sen, mitä olemme saaneet aikaan. Kyllä se päivä vielä tulee. Vaikeuksien kautta voittoon, eikös?

Syviä mietteitä koiruudesta ja ongelmista

Etsivä löytää, kysyvä ei eksy tieltä ja treenaava saavuttaa tavoitteensa. Ainakin teoriassa tämä on mahdollista. En toki ole kuluttanut taas montaa päivää jauhaen ongelmaa, nimeltä häiriöherkkyys. Tasoittuuko se ajan myötä? Mitä meidän oikeasti pitäisi tehdä? Miten saan koiran kierrokset alas? Miten pystyn hallitsemaan sitä moottoria, joka alkaa kiehumaan yli jo muutaman tehtävän jälkeen?

Ocasta on kuoriutunut esiin kaiken muun hienon ohella myös puolia, joista pidän, mutta joita en osaa hallita, vaikka haluaisin. Minulle esitettiin kysymys, johon jouduin tavoistani poiketen vastaamaan "en tiedä". Kysymys koski koirani kierroksia. Miten saan kaikki kierrokset nollaan tai edes 50% siitä, mitä ne nyt ovat treeneissä. Ocalla on työmoottori, Ocalla on perusteet opetettuna, Oca osasi laskea kierrokset - hetkinen. Koirani on joskus ollut hallussa, koirani on joskus osannut laskea kierroksensa, mutta nyt joku vääntövipu on lukittunut, ettei tämä enää onnistu.

Koetin kelailla elämää taakse päin. Mitä tapahtui sille kesällä niin kivalle treenikaverille, jolloin sai palata treeneistä ainoastaan lihakset siksi kipeänä, kun 24kg saksanpaimen oli roikkunut patukassa viimeistä päivää, mutta nyt on kädet kipeät siitä, kun koira käy ylikierroksilla ja sitä pitää pitää paikoillaan. Ei kiva. Ei kiva koiralle, eikä kiva minullekaan. Treeneihin ei inspaa lähteä, kun mieliala on surkea pakatessa kamoja. On kuitenkin totta, että hymy hulahtaa korviin, kun edes joku, joku pieni juttu onnistuu ja saa palkata koiran oikeasta toiminnosta.

Olen alkanut keräilemään pakettia pikku hiljaa kasaan kotona, sillä vammakäytös on johtunut myös kotioloihin. Lähinnä se on kaahoilua sisätiloissa, ylimääräistä hyppypomppuloikka koikkaa kotiin saavuttaessa. Sellaista ärsyttävää pikkutoimintoa koko ajan. Se, kuinka koira kiihtyy silmissä, kun kaivan treenikamat esille. Ennen pidin hyvänä sitä pientä täpäkkyyttä mikä tuli kamoja pukiessa, mutta nyt se on edennyt häiritsevään kiljumiseen. Tätä tasoittamaan olen luonut oman paikan, johon palautan koiran makaamaan niin ettei se kaahoile jaloissa tai vamuta muuten. Mutta se rauhoittuu! Kierrokset surraavat takaisin normaalitasolle ja sydämen pompotus ei kuulu niin äänekkäästi. Voitto? Ehkäpä, tai ainakin voisi kuvitella. Nyt pitäisi enää yhdistää tämä makaaminen muuhun treenihulinaan ja samallahan se luo varmuutta paikkamakuuseen, mihin ei noin kierroksilla olevaa koiraa voi käskeä.

Kunpa vain keksisin sen pienen jujun, millä saa nidottua tehokkaasti kaiken yhteen ja saan aikaiseksi kivan koiran, jonka kierrokset laskaa maakaamalla siihen normaaliin. No, kuulostaa helpolta, tuskin on. Lisäksi pitäisi keksiä keino, millä sen työmoottorin saa kuluttamaan tasaisesti sitä energiaa, eikä se saisi kiehahtaa yli, jolloin kaikki hajoaa käsiin.

Okei, olisikohan tässä avainsana fiiliksessä? Koira kiihtyy niin minä reagoin siihen kiristymällä ja ärsyytymällä siitä pelleilystä, mitä kiljuva paimen pitää yllä. Olenko vain huono ihminen, kun en kykene ottamaan rennosti koirani perseilyä ja osoittamaan sille, että tässä ei nyt ole mitään kiljuttavan arvoista, vaan odotamme ihan rauhassa ja hymyilevänä. No, minä en pysty siihen. Ärsyynnyn, hermostun ja tunnen valtavaa häpeää siitä millaisen koiran olen onnistuntu kasvattamaan. Ei ole helppoa kävellä näissä saappaissa, muutenkin yhteiskunnan silmissä tappajaksi tuomitun rodun kanssa, joka kaiken lisäksi käyttäytyy kuin apina.

Mutta eikös ongelmien myöntäminen ole ensimmäinen askel lähemmäs niiden ratkeamista? Tarvisin vain hieman enemmän näkemystä, hieman enemmän aseita ja tärppejä siihen, mitä minä tekisin. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Pientä pään kokoamista koulussa ja asioiden piohtimista.

Tuskaa, verta, hikeä ja kyyneleitä

Se vaatii rakkautta, hulluutta, draivia.
Kaikki likoon vaan vaik se suuttuttas kaikkia.

Voi yhden kerran - häiriö. Koira osaa, se oikeasti osaa kotioloissa, mutta luoja kun lähdetään paikkaan, jossa on ihmisiä, toisia koiria ja ties mitä! Ei mitään järkeä, ei missään! Toivo valuu viemäristä alas ja kyyneleet kohoaa silmäkulmiin. Mitä helvettiä mä teen tuon kanssa? Me tarvitaan aikaa, me tarvitaan pieniä askelia eteenpäin, rauhallista treenikaveria, rauhallista ympäristöä, jossa ei ole liikaa sitä kaikkea. Kun pystyisikin luomaan ideaalin tilanteen, niin että sisään tupsahtelisi uusia juttuja aina, kun koira on sulattanut ensimmäisen. Se, että se kerkeäisi rauhoittumaan, prosessoimaan sen mitä tapahtuu ja toteamaan, ettei mitään ole tapahtumassa - se auttaisi paljon.

Tänään oltiin aikaisessa, vartti hyörittiin ja pyörittiin parkkihallissa ja koetettiin löytää yhteistä säveltä. Sisäinen zen ei kuitenkaan löytynyt. Koko paimen oli omissa haluissa ja minimaalinen turhauma valtasi minunkin mieleni. Kasaa pää - hoin itselleni ja sainkin aikaan näppärän seuruun ja perusasennot. JEE! VOITTO! Sitten kuvaan asui toinen koirakko. Oca ei haukkunut. JEE! VOITTO! Mutta se, miten kaikki hajosi käsiin ja valui viemäristä alas.

Koiraa turhauttaa, kun toinen tekee. Se älisee ja mölisee hemaisevan kauniilla äänellään ympäriinsä keskittymättä mihinkään mitä siltä pyydän. Ei ollenkaan järkeä, vaan turhaa paikasta toiseen riuhtomista ilman mitään määränpäätä. Vituttaa, kun toinen tekee ja palkataan, mutta itse ei sisäistetä sitä mitä pitäisi tehdä. Tässä kohtaa voisin valehdella itselleni ja väittää, että hallit ei vain ole meidän juttu. Mutta en tee sitä. Kyllähän nyt hitto vie kaiken on toimittava joka paikassa. Eikä vain satunnaisesti siellä täällä. En todellakaan ala välttelemään hallikokeita. Tai mitään muutakaan mikä on hallissa.

Joo, niin. Asiaan. Miksi koira reagoi yhteen koirakkoon voimakkaammin kuin muutamaan koirakkoon? Tämä on minulta pimennossa. Johtuuko se siitä, että koira pystyy keskittämään huomionsa siihen yhden koiran tekemiseen ja hakee siitä jotain mölyttävää kun taas useampi koirakko pirstaloi sen keskittymisen ja tekee helpommaksi keskittyä siihen, kuka tarjoaa palkkaa. Okei, tähänkin on yksi ratkaisu - tee itsestäsi mielenkiintoinen. Mutta millä hitolla minä teen itsestäni mielenkiintoisen, kun en vain osaa? On jo paljon, että Oca suostuu leikkimään. Ennen se ei edes leikkinyt, kun muita oli näköpiirissä - nyt se leikkii. Mutta oli minulla patukka tai nakit, niin koira kyttää suorittavaa koirakkoa mölisten.  Oh, missä se kuuluisa keskittyminen. Leikkii piilosta, mokomakin.

Tämän päivän treenit eivät olleet siis mitenkään menestys. Mutta heti, kun toinen koira katoaa näköpiiristä, on minulla aavistuksen rentoutuneempi, aavistuksen työhaluisempi koira jota kiinnostaa tehdäkin jotain. ARGTH! Epätoivo iskee, mutta ei - me ei luovuteta. Me mennään suomalaisella ja saksalaisella sisulla vaikka läpi harmaan kiven jos tarve vaatii. Nyt kun ihmisperse vaan ottaisi sen takamuksen olalle ja raahaisi koiraa paikkoihin, jossa sitä häiriötä oikeasti on. Mitään muutakaan ratkaisua en tähän pienessä mielessäni keksinyt. Mutta JOTAIN tälle on pakko tehdä. Olkoot se sitten tällainen ratkaisu.

Mahdoton eläin, mutta niin on omistajakin. Kaippa me sovimme näppärästi yhteen luonteemme ja muiden vammojen kanssa. 

Viileyttä, luonnetta, maniaa, kovuutta,
suoraa selkään, tääl tarvitaan totuutta!

Sairastuvalta täällä hei!

Joo, omistaja tälläkertaa kärsii kaikesta mahdollisesta - luojan kiitos koira on terve kuin pukki (*koputtaa puuta*). Bloggailemaan ei kunnon puolesta ole päässyt oikeastaan ollenkaan. Koulussa tein tuota suosikkiblogi -postausta ja siellä se on edelleen vaiheessa, koska itse kipeyteni kanssa en ole moisessa laitoksessa ollut.

Enterovirus on tuonut uusia kulkutapoja meidän päiväämme. Koira on hämmentynyt, kun olen koko päivän kotona, eikä se jää juuri ollenkaan yksin. Viime perjantaina oli paimenen huoli suuri, kun oma kuntoni romahti korkean kuumeen seurauksena siihen, etten voinut kuin maata sängyssä ja hikisesti pystyin nostamaan juomalasin. Levoton paimen istui sängyn vierellä ja piippaili välillä ja tökki kättäkin märällä kirsulla. Nukahdin koiran huolestuneeseen katseesiin, sekä heräsin siihen. Koetin vakuuttaa ystävälle, ettei ollut mitään hätää - mutta eihän sellainen auttanut. Onneksi miehen ilmestyminen paikalle sai otuksen hieman rauhoittumaan.

Uskollinen ystävä kyllä - mutta ulkonakin on pakko käyttää. Itselläni on niin pahat jäljet käsissä, etten pysty pitelemään hihnaa kunnolla (saati haltsaamaan sitä, jos jotain tulee vastaan), joten olemme lenkkeilleet paljon ilman hihnaa. Riskisijoitushan se on, mutta hihna luo meidän välille muutenkin jotenkin ikävänlaista kitkaa. Lienee siinä, että minä vihaan remmilenkkejä yli kaiken. Vaikkakin Ocan hihnakäytös on parantunut huomattavasti kotioloissa! Vapaana siis ollaan menty - ohitetty lapsia, miehiä, naisia, autoja... Ilman mitään suurempaa pörhistelyä ja esittämistä. Koira pysyy nätisti käskyn alla ja lopettaa kyttäämisenkin. Mahtava eläin. Naapurin pihaväksyjen ohikin ollaan päästy monesti ilman mitään kohlotusta. Liekkö neiti säästelevän omistajaansa, kun vielä toipilaana ollaan ainakin perjantaihin saakka. Saisi kyllä hyvä käytös jatkua.

Kuten fiksuimmat huomasivat, emme me korkanneet virallisia. Päätös oli harvinaisen helppo, kun koiran vei suurempaan häiriöön, niin kaikki levisi käsiin. Okei, pakkohan joskus on aloittaa vielä, mutta käytin päätäni ja vakuutin itselleni, että varmasti kaikuva ja hiostava betonihalli ei ole se oikea paikka aloittaa. Oca toimii muutenkin hallissa huonommin. Ehkä nämä ovat vain tekosyitä, miksi koetan peitellä olevani huono treenaamaan ja täysin kädetön tokoilija - mutta silti! Ainiin, ja agilitymiittiäkään ei järjestetty. Himskatti.

Jankutan itselleni "ei-meillä-ole-kiire". Onko meillä? Ei. Suunnitelmat meni mönkään tulevan pennun kanssa, joten sitä THE koiraa ja yhdistelmää vielä haeskellaan, joten on aikaa, on paljon aikaa hioa ja oppia vanhan kanssa asioita, joita ei mokaa pennun kanssa. Mutta kyllä, me vielä korkkaamme kisakentät. Mutta en näe järkeä siinä, että lähtisimme hakemaan hylkyä sen takia, että omaa tyhmyyttäni ilmoitan täysin kesken olevan koiran kokeeseen. Okei, käytännössähän kaikki voi kääntyä päälaelleen kun pääsee kehänauhojen sisään, mutta kuitenkin. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja hyvin treenattu on ykkönen kokeesta. Mennään tällä mentaliteetilla.

Kaivoimpa tuossa klikkerinkin pitkästä aikaa kaveriksi, kun aktivointi jää vähiin kun itse ei pysty kulkemaan pitkää lenkkiä tekemättä kuolemaa ja oikein muita vaihtoehtoja ei ole ollut. Hieno nähdä, miten paimenen päässä alkaa rattaat liikkua sen nähdessä sinisen kapistuksen ja ruokaa. Hölmistyneenä ylähuuli rullalla hampaiden välissä se tuijottaa ja odottaa mitä tuleman pitää.

Päätin ottaa tänään tavoitteeksi viimein sen eteentulon alkeiden opettamisen. Tajusin, että minähän nyysin messuilta pinssin muodossakin oheiskrääsää, ja pinssiähän me ollaan tarvittu. No. Näppärää. Pinssi lattialle, eikä mennyt kauaakaan, kun itse uteliaisuus tökkää sitä nenällä. Naks. Ja reimu syntyi. Muutama kymmenen toistoa ja pinssi kiinni sohvaan. Hetken koiralla raksutti ja sitten se hiffasi jo tutun esineen. Voi sitä tökkimisen ja ilon määrää. Tämän jälkeen laitoin pinssin polveen (niin siis housuihin) kiinni ja istuin lattialla. Ei tuottanut ongelmaa paimenella. Seuraavana pinssi kiinni sohvaa korkeampaan nojatuoliin, joka osoittautui hieman hankalammaksi. Ilmeisesti pinssi oli koiran näkökentän ulkopuolella sen tutkiessa normaalisti maailmaa, mutta fiksu löysi kuitenkin pinssin ja tökki sitä innoissaan ruuan toivossa. Ja saihan se sitä. Ja kehujakin.

Pohdiskelin hetken, jättäisinkö tähän, mutta koska koiralla oli motivaatiota ja ruokaakin vielä jäljellä, päätin tehdä pari toistoa niin, että pinssi on kiinni korkeammalla vartalossani ja olen itse polvillani. Näin mahdollistin myös treenihetken lyhyyden, koska polveni eivät kestä pitkään painoa. Ensinhän Oca oli sitä mieltä, että ei omistajaa voi mitenkään tökätä nenällä! Ihan hirveää! Mutta naksutin jo kevyemmästä hipaisusta ja siitähän riemu repesi. Koira tökkäsi voimakkaastikin pinssiä ja olin iloinen. Näppärä seefferi - jälleen kerran. Pitää vain osata hyödyntää sitä näppäryyttä.

Haasteviidakko!

Olempas ollut laiska. Anteeksi. Kommenttejakaan en ole tsiikaillut ja meidät on haastettukin. Korjattakoon erehdyn mitä pikimmiten!

Täältä saimme liebster-palkinnon. Kiitos kaunis siitä heille <3

Kyseessä on LIEBSTER- palkinto, jonka ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa. Liebster tarkoittaa rakkain tai rakastettu, mutta voi tarkoittaa myös suosikkia.

Liebster- palkinnon & haasteen säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaajaa, joka antoi haasteen sinulle.
2. Valitse viisi blogia, (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset kelle jätit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.

Tämäkin tunnustus on kiertänyt niin monessa blogissa, että haastaminen on vaikeaa.  Mutta eiköhän Kake & Zira ole ansainnut palkinnon :)

Sitten toiseen haasteeseen, joka tipahti meille rotukaverilta. Tämäkin on kiertänyt jo monessa blogissa, mutta meidät luojan kiitos on haastettu vain kerran :) Eli perinteinen 11. kysymystä.

Vastaukset:
1. Mitkä koet olevan suurimmat negatiiviset puolet rodussasi?
- Saako tähän sanoa rotuihmiset? Okei, ehkä olen hieman kyyninen muiden saksanpaimenkoiran omistajien kanssa, mutta heidät voi jakaa ilkeästi eri lokeroihin. No, jokaisella on oma kuva rotuihmisistä, joten ehkä jätän valitukseni tähän, ennen kuin saan shaissevyöryn niskaani. Onhan sitä mahtavia seefferiharrastajia, sitäkään en tiedä. Kyl mie oikeesti teistä tykkään <3

Mutta negatiivisia puolia löytyy liikaa. Saksanpaimen on ylijalostettu. Niitä on paljon, ne menevät vääriin käsiin ja ties mitä. Negatiivisimmaksi puoleksi toteaisin puutteellisen terveyden. Vaikka itsellä on kohtuu fiksu ja hyvä yksilö (lonkkakuvia odotellessa) niin ei kaikille sitä ole sattunut. On allergiaa, lonkkavikaa, selkä vikaa... Lista on loputon. Yleinen koira, joten sairaudet nousevat esillekin. Ihmisille tulee ensimmäisenä mieleen saksanpaimenkoira, kun mainitaan lonkat. Jännä juttu.

2. Sekarotuinen vai puhdasrotuinen? ja miksi?
- Rehellisesti omaan talouteen huolisin kummankin. Kummassakan on omat puolensa ja painotettakoon nyt, etten ottaisi sekarotuista mistä tahansa vahinkopentueesta, mutta hyvin suunniteltu, tutkittu ja fiksu yhdistelmä, jonka kasvattaja osaa perustella hyvin herättää kiinnostuksen. Onhan rotupeissa vielä oma etunsa, pääsee kierrättämään kehässä ja haalimaan ties mitä palkintoja, mutta minä pärjäisin mieluusti myös sekarotuisen kanssa. Koirahan se on siinä missä muutkin. Loppujen lopuksi, kun se oikea koira löytyy, niin en välitä siitä onko se seropi vai rotupi mikäli kaikki muu on kunnossa.

3. Mikä on ollut kaikkein positiivisin puoli koiranomistamisessa?
- Kanssaihmiset. Koira on tuonut minulle laajemman tuttavapiirin kuin mikään muu harrastus ja kanssaihmiset ja koirat ovat siksi niin <3 Mitä olisi harrastaminen ilman sitä seuraa? On mukava lähteä porukalla treenaamaan, pöpistä turhia sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti ymmärtää tuskin siitä, miksei Rekku tänään ollutkaan niin taitava kuin ennen. Ja olisipa muutama mahtava reissukin jäänyt väliin, ellei muut koiraharrastajat olisi tukeneet ja opastaneet paikalle!

4. Onko sinulla koiran koulutuksessa tiettyä ohjenuoraa jota noudatat?
- Hmm. Koetan parhaani mukaan pilkkoa kaiken sellaisiin paloihin, joissa on helppo opettaa. Vältän koiran (ja itseni) turhauttamista liian vaikeilla asioilla. En tiedä voiko tätä sanoa ohjenuoraksi, mutta silti. Helpot, mukavat treenihetket jotka vaikeutuvat sopivaa tahtia. Koira kyllä antaa palautteen harvinaisen suoraan, jos mikään ei onnistu. Koiran ehdoilla.

5. Mitä et haluaisi koskaan harrastaa koirasi kanssa?
- En oikeastaan saa päähäni mitään lajia, mitä en haluaisi kokeilla. Mutta ensimmäisenä tuli mieleen metsästys - minua ei ole luotu rämpimään metsikössä tappamaan muita eläimiä. Lajihan metsästys on siinä missä agility, niin kai se on ihan käypä vastaus tähänkin? Ylipäätään, yhtä ympäripyöreä vastaus voisi olla se, etten halua harrastaa mitään, mikä vahingoittaa koiraa jollakin tavalla.

6. Ihailetko ketään tiettyä koirakkoa? Ketä?
- Ikuinen fanitukseni kohde on ehdottomasti Maija & Kida. Hieno, energinen parivaljakko, jonka työskentelyä olisi kiva päästä seuraamaan enemmän livenä. On toki muitakin koirakoita, keitä ihailen kateudesta vihreänä, mutta yksinkertaisesti tämä pari oli ensimmäinen joka nousi mieleen kysymyksen lukiessa.

7. Millaisen tulevaisuuden näet rotukoirilla?
- En osaa ennustaa, enkä lähde arvailemaan.

8. Rotuja joita voisit kuvitella omistavasi?
- Voisin kuvitella omistavani aktiivisen ja palvelushaluisen koiran, jolla on vietit kunnossa. Luultavimmin paimenkoiran tai jonkun näppärän sekoituksen. Koiran, jolla on rakenteensa puolesta hyvät edellytykset olla terve. keskikokoinen. En osaa sanoa rotuja, sen enempää. On toki muutamaa, jota olen harkinnut, mutta niin. Kunnes se THE koira tulee niin ominaisuudet ovat tärkeämpiä kuin itse rotu.

9. Kuinka paljon kiinnität huomiota koiran ruokintaan?
- Olen suhteellisin lepsu ruokkija. Oca syö "vähän kaikkea"-metodilla. Milloin se saa raakaa tai nappulaa, milloin jämän makarooneista tms. Seurailen säännöllisesti koiran kuntoa, sitä paistaako sillä kylkiluut, millainen turkki, töhniikö korvat, mikä ylipäätään on koiran yleiskunto ja luon ratkaisut sillä tavalla. Barffaaminen olisi ideaalitilanne, mutta resulsseja siihen ei ole. Koira kuitenkin voi hyvin, joten tämä on ok.

10. Uskot johtajuuteen?
- Eikö kaikki toimi paremmin, kun yksi kertoo mitä tehdään? Johtajuus on kaksipiippuinen juttu ja se, millä sitä johtajuutta pidetään yllä. Johdonmukaisuus voisi olla minusta oikeampi sana. Jos ohjaaja tietää mitä tekee, on yleensä koirakin kartalla. On kuitenkin väärin olettaa, että koiran maailma olisi yhtä värikäs kuin meillä ihmisillä. Okei, hukkasin sen punaisen langan, joten... No. Sanotaan, että uskon omalla tavallani johtajuuteen.

11. Kuinka paljon koet edistyneesi koulutuksessa/harrastuksissa jos katsotaan vuoden päähän?
- Paljonkin. Eniten koen kuitenkin edistyneeni koiran omistajana. Ihan niissä arkipäiväisissä jutuissa. Muutamia läpimurtoja ollaan tehty, ja vietetty muutenkin tapahtumarikasta vuotta. Vuosi eteenpäin, niin olemme taas menneet eteenpäin monessa jutussa.

En haasta ketään erityistä tähän, mutta jos kokee, että haluaa tehdä, niin saa vastata samoihin kysymyksiin, kuin minä. Eli;
1. Mitkä koet olevan suurimmat negatiiviset puolet rodussasi?
2. Sekarotuinen vai puhdasrotuinen? ja miksi?
3. Mikä on ollut kaikkein positiivisin puoli koiranomistamisessa?
4. Onko sinulla koiran koulutuksessa tiettyä ohjenuoraa jota noudatat?
5. Mitä et haluaisi koskaan harrastaa koirasi kanssa?
6. Ihailetko ketään tiettyä koirakkoa?Ketä?
7. Millaisen tulevaisuuden näet rotukoirilla?
8. Rotuja joita voisit kuvitella omistavasi?
9. Kuinka paljon kiinnität huomiota koiran ruokintaan?
10. Uskot johtajuuteen?
11. Kuinka paljon koet edistyneesi koulutuksessa/harrastuksissa jos katsotaan vuoden päähän?

Äänestyksen tulokset

30. lukijan kunniaksi?-kysely on päättynyt, kiitos kaikille vastaajille!
Eniten kannatusta sai suosikkiblogini (68%), hyvänä kakkosena arvonta (36%), kolmentena koirahistoria (31%).
Eli lähiaikoina (toivottavasti) on odotettavissa postausta suosikkiblogeistani pienin perustein. Kiitos teille, ja tervetuloa uudelle lukijallekin!

Treenivalitusta

Ei kyllä enää tuolta näytä, mutta luntakin täällä oli! HUOM: oli!

Lauantain treenit:

- alkukäyttäytyminen
- liikkeestä maahan prakaa (näin vaihteeksi)
-- ohjaajan hermo!!! (sanokaa nyt joku minulle, että pää kylmänä, koira ei opi mitään, jos minä olen suolapatsas vitutuksessani!)

+ loppua kohden koira rentoutui
+ saatiin pari hyvää seuruuta
+ treeneistä jäi loppujen lopuksi hyvä fiilis

Karvahelvetistä täällä hei! Treenaamassakin käytiin jälleen Ziran ja Jennin kanssa. Tällä kertaa jo pimeän tultua valikoitui treenipaikaksi kauppakeskuksen hiljaisempi parkkialue. Eli väistämättä oli edessä koira hihnassa treenaus. Niin minä, kuin Oca paineistutaan hihnasta, joka yhdistää meitä. Saumaton yhteistyö ei ole niin saumatonta, kun hihnan pää menee käteeni. En tiedä mikä minua riivaa hihnan kanssa, mutta koen sen hirvittävän hankalaksi ja estäväksi toiminnoksi treenaamiseen.

Päivän teemana oli enemmänkin rauhoittuminen. Ocan pienille pähkinäaivoille oli kuitenkin liikaa yläparkissa liikkuvat ihmiset, omiaan treenaava koirakko ja satunnaiset autot, jotka eksyivät myös meidän treenipaikalle. Koira yksinkertaisesti kiehahti totaalisesti yli, se huusi, kitisi ja vinkui. Mitä tein minä? Olin täysin kädetön ja seisoi tumput suorassa, että mitähän tässä nyt piti tehdä. Ei ollut autoa, mihin laittaa koiraa jäähylle, ei oikein voinut lähteä kauemmaskaan, joten päätin vain palkata kontaktista. Ei sisäistänyt eläin sitä, mutta luoja kuinka kauniisti se ymmärsi rauhoittua sen jälkeen, kun toinen koira saatiin pois kuvioista.

Alkuhäsäyksen jälkeen ei olisi Ocaa taas voinut uskoa samaksi koiraksi mitä ennen treenejä. Kun pelottava ja ärsyttävä belgi oltiin saatu pois näkökentästä, alkoi paimenen työhalukkuus ja ajatustakin alkoi löytyä mukaan. Tähän väliin saimme yhden onnistuneen luoksepäästävyyden (Oca kun edelleen tykkää rakastaa niin maan hitosti kaikkea, jolla on kaksi jalkaa ja joka tulee kohti), sekä muutaman ihan hyvännäköisen seuruupätkän. Liikkeestä maahan, ei onnistunut. Vieras paikka ahdisti koiraa ja ilmeisesti pelko siitä, että jätän sen kokonaan yksin kylmään maailmaan, sai eläimen hiipimään perässäni. Voi yhden kerran. Ratkaisuja kiitos! Perusasennot olivat kuitenkin tiukkoja ja oikeaoppisia.

Räjähtäneen paimenen kanssa mentiin vielä loppujen lopuksi istuskelemaan kauppakeskuksen ovien eteen, jotta voisi palkata koiraa oikeasta käyttäytymisestä ihmisten lähellä. Kertaakaan ei paimen irronnut rähisemään tai rakastamaan ihmisiä, vaan ensin epätietoisesti seilasi ja sen jälkeen vilkaisi minuun, josta palkkasin. Pikku hiljaa koira ujuttautui aina vaan lähemmäs, kunnes se oli miltei jalassani kiinni. Näppärä eläin, pienessä häiriössä ymmärsi jutun jujun.

Puolimatkaa käveltiin hirmuisessa usvassa ja sumussa, joten ei koiraa uskaltanut päästää irti. Kotiakin päästiin turvallisesti ja kyllä koira olikin väsynyt. Pitäisi varmaan enemmän käydä tuollaisissa paikoissa treenimässä, kun kaikki on niin kesken. Koska tämän paketin oikein saa kasaan kunnolla?

Potkuja persauksille

Haluaisiko joku tulla heiluttamaan ruoskaa laajassa kaaressa selkäni lähelle ja potkia minua samalla eteenpäin, jotta saisin jossain vaiheessa jotain aikaiseksi? Suunnitelmia on, tavoitteita on, mutta onko niiden eteen mitään tehty? No ei. Vilkuilin tammikuun alussa tekemääni listaa, joista vain 3/8 kohtaa on täyttynyt koiran kohdalla. Mitä me ollaan oikein tehty tämä vuosi? Ilmeisesti kaikkea muuta kuin sitä, mitä olisi pitänyt tehdä.

Mutta eikös se niin ole, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty? Olen todennut jo monesti itseni kanssa, että jos en suunnittele, en onnistu yhtään missään mitenkään milloinkaan. Ilmeisesti sama pätee koiraurheilussa. Koska en ole tehnyt tiukkaa treenisuunnitelmaa, en ole onnistunut luomaan meille kunnollisia mahdollisuuksia lähteä kisaamaan tai tekemään muutakaan. Vaikka koira saakin aktivointia ja muuta pelleilyä, sekä lenkit päivittäin, ei kuitenkaan edistytä mihinkään. Miksei? MIKSET SINÄ NAINEN TEE MITÄÄN SEN HYVÄKSI?! No koska en suunnittele ja organisoi hommia oikein ja noudata sitä sitten orjallisesti. Ei vaan yksinkertaisesti mikään voi toimia. Pitäisi potkia itseäni persuksille.

Hei muuten! Huomasitteki että ulkona sataa lunta? Tai oli satanut yön aikana, eihän kyseistä möhnää tullut päivällä juuri yhtään. Tiedättekö kuinka vaikea on saada onnesta soikeaa paimenta sisälle kärsimään koko päiväksi, kun isäntäväki lähtee kouluun ja töihin - vaikeaa. Se, kun näkee koiran riemun pelkästä lumesta saa hymyn kohoamaan huulille. Riemu paistoi koko ruskeamustasta eläimestä ja harmittelin, kun aamulla oli niin pimeä, ettei kameraa ollut järkeä ottaa mukaan ja illalla kun kotiin pääsin, niin oli taas pimeä, joten ensilumenriemut jäivät ikuistamatta. Jospa sitä huomenna tarttuisi kameraan ja ottaisi koiran mukaan antoisalle ja rauhalliselle metsälenkille, kun kerta aurinkoakin ovat luvanneet. Se, kuka syö valkean peitteen saa minut ja paimentimen vihaiseksi.

No, saatte tyytyä perjantain treeneistä otettuun kuvasaasteeseen, jossa paimen miltei tekee hommia. Tai sitten ei. Kaikki kuvat ottanut Ziran omistaja minun kamerallani. Kiitos hänelle siitä!

Pari sekuntia ennen palkkausta.

Ps. En todellakaan tiedä mitä äänestykselle on tapahtunut, koska se ei ilmeisesti tykännytkään ulkoasun vaihdosta, joten jatkan vielä äänestysaikaa, sillä äänet ovat nollaantuneet (kiitos blogger). Naksutelkaapas äänet uudelleen tuonne, niin olen iloinen!

Tahtojen kamppalua

Olen jaksanut hirveästi taas keskittyä koulutunneille, kun (jos joku nyt on huomannut) on tullut vaihdeltua ylätunnistetta enemmän kuin laki sallii. Mutta nyt sain blogista enemmän mieleiseni. Minusta on tylsää, jos näinkin aurinkoisen oloinen blogi on niin tummasävyinen, joten toivottavasti tämä "kirkkaus" sopii muillekin.

Lupasin kertoa treeneistä, okei, faktahan oli se, että maanantain treenit peruuntui, niin mentiin sitten perjantaina lähikentälle toverin kanssa. Ongelmia oli alkuun kulkemisessa, ja itse olin jopa ajoissa paikalla, joten päästelin paimenesta höyryjä. Pitäisi alkaa oikeasti enemmän ajaa sen kanssa paikasta a paikkaan b, koska autokäytös oli jälleen hirveää. Muutenkaan treeneistä ei kovin positiivinen vaikutelma jäänyt tekemisen kannalta.

Plussat ja miinukset:
+ Ei härkinyt seuralaista kovin paljoa, vaikka mahdollisuus oli siihen.
+ Pari nättiä seuruuta
+ Luoksari toimii

- Korvat ei toimineet
- Kierrokset liian korkealla
- Keskittyminen jossain muualla
- Paljon puhuttu rauhoittuminen ei onnistunut
- Ahdistus

Joo, ei se hyvältä näytä. Mutta en taas mielestäni voi syyttää kuin itseäni. En ole treenannut tarpeeksi, en osaa haltsata koiraa niinkuin tahtoisin. Oca on vaikea koira omalla tavallaan, mutta toisaalta taas niin helppo kuin olla ja voi. Nyt sitä kuitenkin ahdisti vieras ihminen ja vieras koira, joka ei ollutkaan yhtä rakastava kuin Oca ensin luuli. Paimen paralla oli pasmat vähän enemmän sekaisin vielä sen jälkeen kun heitin sen autoon "rauhoittumaan". Toivottua rauhoittumista ei kuitenkaan tapahtunut, kun paimen hermoili toisen eläimen treenatessa ja minun kuvatessa. ARGTH! Ja auta armias kun palkka lensi.

Keskittyminen kakaralla oli jossain... Jossain hyyyyyvin kaukana, ei ainakaan tällä planeetalla. Ihmeellistä sinkoilua ympäriinsä, eikä mikään toiminut, koska keskittyminen ja päänkäyttö ei yksinkertaisesti riittänyt. Oli niin paljon kivempaa haihatella ties missä, ilman niitä korvia. No, saatiin sentään yksi kunnollinen luoksari toimi siten miten pitää (vaikka en vieläkään ole opettanut koiraa tulemaan eteen, huoh). Seuruu toimii suoralla, mutta mikään muu ei sitten toiminutkaan. Paimen on unohtanut täysin miten käännökset menee. Jääviä se ei jostain ällötyksestä suostunut tekemään, mitä lie liikkunut sen päässä, kun maahan meno on yleensä ollut niin varmaa ja täydellistä. Kauaa en jaksanut tytyä rääkätä, kun ei ihan selvästikään ollut mikään kaunein päivä.

Kokeeseen ilmoittautuminen lähestyy ja painin edelleen itseni kanssa siitä, ilmoitanko tuon kokeeseen, että saadaan edes fiilistä, vai siirränkö suosiolla virallisia seuraavaan kevääseen. Epäitoivo iskee pikkuhiljaa tämän kanssa. Haluaisin möllejä alle ensin, haluaisin ryhmän jossa treenata, haluaisin fiksut silmät jotka valaisevat minua virheistäni... Ei vaan onnistu. Hiton alokas, ei voi olla näin vaikeaa? Kyseenalaistan taas itseni koiranomistajana ja jatkan nöyrää työskentelyä paimenen kanssa. Kyllä me vielä joskus. Viimeistään silloin, kun koira on kahdeksan. Otetaan se tavoitteeksi!

Oca on ymmärtänyt myös talven ja kylmyyden tulon väärin. Karvaa olen harjannut viimeisen kolmen päivän aikana kolme koiran kokoista kasaa. Miten noinkin pienestä seefferistä voi lähteä noin paljon karvaa? Takalistosta alkaa paimen olla bikineissä, mutta muualla riittää vieläkin... Luojan kiitos on furminator, jolla saa hinkattua kivasti karvaa irti. Ehkäpä vielä jossain vaiheessa tuo lopettaa tiputtelemisen ja villimonsterit saa imuroitua lopullisesti pois nurkista. Sitten paimen voisi kasvattaa hienon talviturkin.

Äänestys ja muuta lätinää

Lisäilin nyt tuonne sivuun äänestyksen, kun lupasin jotain kivaa lukijoille, kun kolmekymmentä on täynnä. En koskaan olisi uskonut sen toteutuvan, koska... No, jotenkin utopista, että noin monta ihmistä seuraa näinkin laiskan bloggaajan meininkejä piskin kanssa. Toivoisin kaikki sinne äänestämään!

Vaihtoehdothan on lueteltu tuolla. Postausvaihtoehdoista koirahistoriani, suosikki(koira)blogini tai vaihtoehtoisesti kysymyspostaus.

Myöskin on valittavana arvonta, jonka palkinnoksi kaavailin lahjakorttia Mustiin ja Mirriin. Muitakin vaihtoehtoja saa toki ehdottaa, ja jos ääni valikoituu hyvän idean osuessa "Muuhun", niin toivoisin kommenttiboksiin infoa, mitä tämä "muu" aktiviteetti voisi olla. Vaihtoehtoja saa valita useamman.

Petsieläisille vinkkaan tästä yhteisöstä, jossa puidaan Lahden agilitymiitin ajankohtaa ja varmasti menoon mahtuu enemmänkin ihmisiä mukaan! Päivämäärä puinti on juuri käynnissä, niin nyt jos koskaan on otollista liittyä mukaan!

Royal Smile Åcarina 2v!

Oikeastihan tämä juhlapäivä oli jo eilen, mutta laiskana ja mitään aikaansaamattomana ihmisenä en saanut kirjoitettua postausta, vaikka kuinka yritin. En oikein vieläkään tiedä mitä minun pitäisi tähän kirjoittaa, mutta rakas lapsseefferi tosiaan on jo kaksi vuotta. Näkyykö missään? Ei oikeastaan. Ainoa mistä koiran huomaa täysikasvuiseksi, on sen koko. Pikku hiljaa massaa kerännyt neiti alkaa kukoistamaan kauneimmillaan. Ja kyllä minä sitä rakastankin. Vaikka Oca ei tule saavuttamaankaan paikkaa "elämäni koira" tittelin alaisuudessa, on se silti ensimmäinen oma koirana, jonka kanssa vietetyt yhteiset hetket ovat aina vain kultaakin kalliimpia.

Voin vain todeta ylpeänä, tuon eläin on minun ystäväni. Jokaista sen ihanaa pikki riikkistä virhettä myöden se on ystäväni. En voi omistaa sitä, mutta voin rakastaa sitä, niin se rakastaa minuakin. Oca huolehtii, ettei talossa ole yhtään karvatonta hetkeä. Se on sen tehtävä.

ps. näytän ihan pikkutytöltä kuvassa.
pps. kiitos toverilleni kamerani käytöstä!

Treenihiljaisuutta

Elämän omat menot ja puuhat heittelee sinne tänne - anteeksi kaikille lukijoille taas tällaisesta epäaktiivisuuskohtauksesta ja tervetuloa meidän elämämme aallokkoihin. Sattunut ja tapahtanut on, mutta pääosin ehjänä ollaan kumpainenkin ja menossa jopa maanantaina treenaamaan uuden tuttavuuden kanssa! Koitan, kovasti, kirjoittaa siitä postauksen, ellen kuole.

Päätin spämmätä blogin täyteen treenikuvia, koska niin mahtavat ihmiset ovat niitä ottaneet! Kiitos heille kuvaamisesta, on hienoa nähdä kivoja kuvia välillä meistäkin. Ehkäpä vielä joskus saadaan ihan videokuvaakin touhuista :)

P. Jaakkola

Riikka Mahkonen

Riikka Mahkonen

Riikka Mahkonen

Riikka Mahkonen

Riikka Mahkonen

Riikka Mahkonen

Ollaanko me, vai eikö me olla?

Eiköhän me kuitenkin olla. Lupasin jonkinasteista treenipäivitystä, mutta mutta. Olen jo unohtanut puolet asioista, mitä me olemme tehneet. Tiistaina (4.9) ja lauantaina (8.9) oltiin siis jo tutuksi tulleessa Linnan puistossa treenaamassa. Olen laiska kirjoittamaan treenipäivityksiä. Hyvä kun muistan edes vihkoon suhrata jotain ylös.

Tiistain teemana oli paikkamakuu. Meidän ensimmäinen paikkamakuu ryhmässä, johon osallistui kolme koiraa, vaikka itse treeneissä oli mukana... Viisi kipaletta karvanassuja. Joten häiriötä kyllä riitti. Luotin kuitenkin koiraan jättäessäni sen makuulleen kahden vieraan eläimen väliin. Hyvinhän se olisi pysynyt, mutta kun itse menin sotkemaan koiran suoritusta viheltelyllä (jonka se tietenkin tulkitsi kutsuksi tulla luokse, tyhmä minä) ja härkin sitä muutenkin. Noh, parilla palautuksella makasi kuitenkin kivasti vaikkakin pälyili ympäristöään hetkellisesti. (etenkin toista koiruutta) Hyvä paimen! Palkitsin koiran antoisasti leikkituokiolla.

Havaitsin myös ongelman. Pahan ongelman. Oca vahtaa kaikkien lentävien juttujen perään. Oli se sitten kapula, lelu tai nami. Paimen tahtoo saalistaa kaikki lelut ja aiheuttaa minulle harmaita hiuksia. Kaikki on ok vielä siinä vaiheessa, kun leikitään intensiivisesti omalla patukalla, mutta sitten kun pitäisi hengähtää ja rauhoittua, niin ai että kun kaikki on niin kivaa ja kiinnostavaa. Huoh. Millähän tuon saisi pois?

Saatiin huvittaa the temppukoiran kanssa vanhuksiakin jotka eksyivät treeniviheriön laidalle pällistelemään. Laitoin paimenen pujottelemaan jalkojen välistä ja pomppimaan jalkani yli. Pieni pätkä seuruuta otettiin myös ja liikkeestä maahankin taidettiin esittää heille. Hyvin tyytyväisiä oli yleisö ja muutama kehukin taisi irrota, ellen ihan väärin kuullut. Vielä muiden lähden jälkeen päästin koiran kirmaamaan vapaana ja heittelin patukkaa sille. Näppärä tyttö, etten sanoisi.

Lauantaina meitä oli paikalla vain kolme, harmi sinänsä. Penskan käytös ei ollut mitään mahtavinta ja minullakin oli hermo kireällä. Olisi kannattanut jättää treenit väliin tai vähintään koira autoon. Noh, enpä tullut ajatelleeksi ja hieman ärrin murrin menin tekemään asioita. Ehdin kuitenkin rauhoittua yksinäni touhuillessa, joten fiilis oli parempi. Koira aisti kuitenkin kireyteni ja oli huonossa tilassa treenaamista ajatellen. Pari kunnon seuruupätkää saatiin aikaan ja makailtiin häiriössä. Näppärästi paimen toimi sen ajan.

Kuviakin reissulta on, treenivihkossa ei taida lauantain kohdalla lukea kuin liuta kirosanoja ja maininta saksanpaimenen äänekkyydestä. Voi, kumpa tajuaisin joskus antaa olla ja tavoitella parempaa fiilistä ennen kuin menen sotkemaan kaiken koiran kanssa. Miksi en voisi olla täydellinen koiran omistajakouluttajaohjaaja, vaan minullakin pitää olla puutteeni. Kuviakin tulee, kunhan toverini saa ne käsiteltyä.

ps. Pentujutut alkaa olla selkeitä. Ehkäpä 2013 huhtikuussa meille taapertelee toinen koira. Mitään varmaa en ala sanomaan, mutta kaikki vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta. Rotu pysyy salaisuutena niin kauan, kunnes kaikki on varmaa. Saksanpaimen se ei ainakaan tule olemaan.