Treenivalitusta

Ei kyllä enää tuolta näytä, mutta luntakin täällä oli! HUOM: oli!

Lauantain treenit:

- alkukäyttäytyminen
- liikkeestä maahan prakaa (näin vaihteeksi)
-- ohjaajan hermo!!! (sanokaa nyt joku minulle, että pää kylmänä, koira ei opi mitään, jos minä olen suolapatsas vitutuksessani!)

+ loppua kohden koira rentoutui
+ saatiin pari hyvää seuruuta
+ treeneistä jäi loppujen lopuksi hyvä fiilis

Karvahelvetistä täällä hei! Treenaamassakin käytiin jälleen Ziran ja Jennin kanssa. Tällä kertaa jo pimeän tultua valikoitui treenipaikaksi kauppakeskuksen hiljaisempi parkkialue. Eli väistämättä oli edessä koira hihnassa treenaus. Niin minä, kuin Oca paineistutaan hihnasta, joka yhdistää meitä. Saumaton yhteistyö ei ole niin saumatonta, kun hihnan pää menee käteeni. En tiedä mikä minua riivaa hihnan kanssa, mutta koen sen hirvittävän hankalaksi ja estäväksi toiminnoksi treenaamiseen.

Päivän teemana oli enemmänkin rauhoittuminen. Ocan pienille pähkinäaivoille oli kuitenkin liikaa yläparkissa liikkuvat ihmiset, omiaan treenaava koirakko ja satunnaiset autot, jotka eksyivät myös meidän treenipaikalle. Koira yksinkertaisesti kiehahti totaalisesti yli, se huusi, kitisi ja vinkui. Mitä tein minä? Olin täysin kädetön ja seisoi tumput suorassa, että mitähän tässä nyt piti tehdä. Ei ollut autoa, mihin laittaa koiraa jäähylle, ei oikein voinut lähteä kauemmaskaan, joten päätin vain palkata kontaktista. Ei sisäistänyt eläin sitä, mutta luoja kuinka kauniisti se ymmärsi rauhoittua sen jälkeen, kun toinen koira saatiin pois kuvioista.

Alkuhäsäyksen jälkeen ei olisi Ocaa taas voinut uskoa samaksi koiraksi mitä ennen treenejä. Kun pelottava ja ärsyttävä belgi oltiin saatu pois näkökentästä, alkoi paimenen työhalukkuus ja ajatustakin alkoi löytyä mukaan. Tähän väliin saimme yhden onnistuneen luoksepäästävyyden (Oca kun edelleen tykkää rakastaa niin maan hitosti kaikkea, jolla on kaksi jalkaa ja joka tulee kohti), sekä muutaman ihan hyvännäköisen seuruupätkän. Liikkeestä maahan, ei onnistunut. Vieras paikka ahdisti koiraa ja ilmeisesti pelko siitä, että jätän sen kokonaan yksin kylmään maailmaan, sai eläimen hiipimään perässäni. Voi yhden kerran. Ratkaisuja kiitos! Perusasennot olivat kuitenkin tiukkoja ja oikeaoppisia.

Räjähtäneen paimenen kanssa mentiin vielä loppujen lopuksi istuskelemaan kauppakeskuksen ovien eteen, jotta voisi palkata koiraa oikeasta käyttäytymisestä ihmisten lähellä. Kertaakaan ei paimen irronnut rähisemään tai rakastamaan ihmisiä, vaan ensin epätietoisesti seilasi ja sen jälkeen vilkaisi minuun, josta palkkasin. Pikku hiljaa koira ujuttautui aina vaan lähemmäs, kunnes se oli miltei jalassani kiinni. Näppärä eläin, pienessä häiriössä ymmärsi jutun jujun.

Puolimatkaa käveltiin hirmuisessa usvassa ja sumussa, joten ei koiraa uskaltanut päästää irti. Kotiakin päästiin turvallisesti ja kyllä koira olikin väsynyt. Pitäisi varmaan enemmän käydä tuollaisissa paikoissa treenimässä, kun kaikki on niin kesken. Koska tämän paketin oikein saa kasaan kunnolla?