Ollaanko me, vai eikö me olla?

Eiköhän me kuitenkin olla. Lupasin jonkinasteista treenipäivitystä, mutta mutta. Olen jo unohtanut puolet asioista, mitä me olemme tehneet. Tiistaina (4.9) ja lauantaina (8.9) oltiin siis jo tutuksi tulleessa Linnan puistossa treenaamassa. Olen laiska kirjoittamaan treenipäivityksiä. Hyvä kun muistan edes vihkoon suhrata jotain ylös.

Tiistain teemana oli paikkamakuu. Meidän ensimmäinen paikkamakuu ryhmässä, johon osallistui kolme koiraa, vaikka itse treeneissä oli mukana... Viisi kipaletta karvanassuja. Joten häiriötä kyllä riitti. Luotin kuitenkin koiraan jättäessäni sen makuulleen kahden vieraan eläimen väliin. Hyvinhän se olisi pysynyt, mutta kun itse menin sotkemaan koiran suoritusta viheltelyllä (jonka se tietenkin tulkitsi kutsuksi tulla luokse, tyhmä minä) ja härkin sitä muutenkin. Noh, parilla palautuksella makasi kuitenkin kivasti vaikkakin pälyili ympäristöään hetkellisesti. (etenkin toista koiruutta) Hyvä paimen! Palkitsin koiran antoisasti leikkituokiolla.

Havaitsin myös ongelman. Pahan ongelman. Oca vahtaa kaikkien lentävien juttujen perään. Oli se sitten kapula, lelu tai nami. Paimen tahtoo saalistaa kaikki lelut ja aiheuttaa minulle harmaita hiuksia. Kaikki on ok vielä siinä vaiheessa, kun leikitään intensiivisesti omalla patukalla, mutta sitten kun pitäisi hengähtää ja rauhoittua, niin ai että kun kaikki on niin kivaa ja kiinnostavaa. Huoh. Millähän tuon saisi pois?

Saatiin huvittaa the temppukoiran kanssa vanhuksiakin jotka eksyivät treeniviheriön laidalle pällistelemään. Laitoin paimenen pujottelemaan jalkojen välistä ja pomppimaan jalkani yli. Pieni pätkä seuruuta otettiin myös ja liikkeestä maahankin taidettiin esittää heille. Hyvin tyytyväisiä oli yleisö ja muutama kehukin taisi irrota, ellen ihan väärin kuullut. Vielä muiden lähden jälkeen päästin koiran kirmaamaan vapaana ja heittelin patukkaa sille. Näppärä tyttö, etten sanoisi.

Lauantaina meitä oli paikalla vain kolme, harmi sinänsä. Penskan käytös ei ollut mitään mahtavinta ja minullakin oli hermo kireällä. Olisi kannattanut jättää treenit väliin tai vähintään koira autoon. Noh, enpä tullut ajatelleeksi ja hieman ärrin murrin menin tekemään asioita. Ehdin kuitenkin rauhoittua yksinäni touhuillessa, joten fiilis oli parempi. Koira aisti kuitenkin kireyteni ja oli huonossa tilassa treenaamista ajatellen. Pari kunnon seuruupätkää saatiin aikaan ja makailtiin häiriössä. Näppärästi paimen toimi sen ajan.

Kuviakin reissulta on, treenivihkossa ei taida lauantain kohdalla lukea kuin liuta kirosanoja ja maininta saksanpaimenen äänekkyydestä. Voi, kumpa tajuaisin joskus antaa olla ja tavoitella parempaa fiilistä ennen kuin menen sotkemaan kaiken koiran kanssa. Miksi en voisi olla täydellinen koiran omistajakouluttajaohjaaja, vaan minullakin pitää olla puutteeni. Kuviakin tulee, kunhan toverini saa ne käsiteltyä.

ps. Pentujutut alkaa olla selkeitä. Ehkäpä 2013 huhtikuussa meille taapertelee toinen koira. Mitään varmaa en ala sanomaan, mutta kaikki vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta. Rotu pysyy salaisuutena niin kauan, kunnes kaikki on varmaa. Saksanpaimen se ei ainakaan tule olemaan.

Koiranpentu on aihio, johon ihminen rakentaa itsensä.

Joku fiksu taisi joskus sanoa noin. Aihio, johon rakentaa itsensä. Toinen kulunut lausahdus on se, että koira on kuin omistajansa. Pentua valitessa kiinnitin huomion enemmänkin koiran ulkonäköön. Toki silmäilin sen yleisluonnennetta. Mutta nyt vasta aloin tarkemmin miettimään mitä koira kertoo minusta. Ocalla on suhteellisen hyvä hermorakenne, se palautuu mielestäni nopeasti ja on aktiivinen. Se ei karkaile tai ole huomioimatta minua. Mutta kun pureudutaan ongelmiin, niin...

Oca haukkuu paljon. Se haukkuu vieraille koirille, tutuille koirille, ihmisille, pyöräilijöille, autoille, kaikelle mitä minä pidän epäilyttävänä/pelkään/ahdistelen/ärsyynnyn/reagoin jollain tavalla. Olen monesti sanonutkin, että koira lukee minua kuin avointa kirjaa ja huomaa pienetkin vaihtelut olemuksessani. Jos olen itse rento ja rauhallinen, suhtaudun tyynesti, ei Ocakaan silti räksytä. En huomaa sitä välttämättä aina itse, mutta koira bongaa pienimmätkin elkeeni.

Esimerkki 1.
- Ajoin ensimmäisiin treeneihin itse autoa, ensimmäistä kertaa koiran kanssa kahden. Ocalla on pitkä taukoilu autoiluun ja pelkäsin sitä miten se menee. Samalla tartutin levottumuuteni koiraan ja se haukkui kaikelle mahdolliselle pitäen niitä epäilyttävänä, koska minä olin rauhaton. Samalla ääneni kiristyi, kun komensin koiraa olemaan hiljaa -> Se haukkui kahta kauheammin vittuperkeleistä huolimatta. Ei näin. Tätäkään en tajunnut silloin, kun aloin tilannetta pohdiskelemaan.

- Lähdettiin miehen kanssa toisiin treeneihin viikon kuluttua. Ne eivät pelottaneet minua, en joutunut jännittämään ajamista ja kuinka ollakaan, Oca avasi sanaisen arkkunsa vasta kaupungissa vauhdin hiljentyessä. Minä kuitenkin mokasin taas ja kireästi komensin koiraa.

Note to myself: Ole tyyni ja rauhallinen ohjeistaessasi koiraa oikeaan käyttäytymismalliin.

Esimerkki 2.
- Ensimmäisissä treeneissä, taas, olin levoton. En luottanut koiraan. Painostin sitä hihnalla ja omalla käytökselläni. En antanut sen hakea ja tutustua ympäristöön -> se tulkitsi treenikumppanimme uhkaksi, johon kohdisti valehyökkäilyt ja mölynsä välittämättä kielloistani.

- Viime treeneissä olin tyyni ja rauhallinen, joten koirakaan ei reagoinut vahvasti ympäristöönsä, vaan piti kontaktia, liikkui paljon ilman hihnaa (/hihna laahasi perässä) ja käyttäytyi muutenkin nätimmin, vaikka joukossa oli mm. koira joka kävi Ocan päälle tammikuussa.

Koskahan minä oppisin olemaan niin, etten käytökselläni aiheuta koiralle epämiellyttäviä tuntemuksia? Ei ole koiran omistaminen helppoa, mutta 90% AINAKIN voi syyttää itseään virheistä. Loppu menee sitten muiden piikkiin. Mutta pääosin, minä, omistaja, ohjaaja, koiran THE ihminen olen vastuussa siitä, miten koira käyttäytyy ja miten se on tottunut käyttäytymään.

Ehkäpä sitä oppisi taas pikku hiljaa ajattelemaan, sekä hillitsemään omat hermonsa koiran kanssa. Oca kuitenkin on fiksu. Treenisepustustakin tulossa heti, kun saan sen kirjoitettua. ^^

Treeniä, treeniä!

Treeniä, treeniä, ehkä nyt laitetaan se blogi ihan siihen oikeaan käyttöön, eli listataan asioita, joita tehtiin. Ajattelin tästä lähtien listailla asioita kunnolla, eli tiivistän jokaisesta treenistä itselleni jotain hyvää ja jotain huonoa. Kehittyminen on avainsana ja tiedän huomaavani jok kerta asioita, jotka unohdan ennen seuraavaa kertaa. Merkittäköön superhyvät jutut kahdella plussalla, positiiviset yhdellä plussalla, negatiivi miinuksella ja todella huonot kahdella miinuksella.

Plussat ja miinukset:
+ häiriössä tekeminen
+ motivaatio

- autokäytös
- rauhoittuminen

Tekeminen:
- kontaktin hakeminen
- leikkiminen
- seuruu
- paikkamakuu
- liikkeestä maahan

Paineiden purkua

Aloitetetaan miinuksista. Niitä ei nyt paljoa ole, koska paljoakaan ei tehty. Autokäytön oli mitä hirveintä ja allekirjoittaneen hermo saattoi olla hieman kireällä, kun puskiintunut paimennin haukkui kaikelle liikkuvalle ja liikkumattomalle. Kaupunki nyt oli luku erikseen. Se oli ihan hirveää, kun kulki ohi koiria ja ihmisiä. Tulomatkalle paimen ansaitsee plussat. Oli hyvin uupunut ja makoili suurimman osan ajasta. Ocallahan ei koskaan suurempaa ongelmaa autossa ole ollut, se ei vain hetkeen ole matkannut mihinkään autolla.

Rauhoittuminen. Pidän elintärkeänä sitä, että koira osaa rauhoittua suuressakin metelissä. Sitähän tällä kertaa riitti. Kaksi ihmistä, plus koira, sekä viereisellä nurmikkoalueella jonkinasteinen zumbatunti ja koko ajan ohitse meneviä koirakoita, lenkkeilyjöitä, pyöräilyjöitä, lapsiperheitä... Vilskettä siis riitti. Tietenkin Ocan on vaikea rauhoittua, se oli kuin äärimmilleen jännittynyt vieteri, kun pidettiin takoa. Koira kyljelleen ja rauhallista hieromista. Pikkuhiljaa koira rentoutui ja alkoi luottamaan siihen, että minä kyllä pelastan sen, jos jotain uhkaavaa tapahtuu. Tätä täytyy harjoitella.

Häiriötä, kuten mainittu, riitti meillä ihan tarpeeksi. Paimen kuitenkin, vaikka hihna laahasi maata, ei yrittänyt syödä treenikaveria, saati sinkoilla sinne tänne. Se pysyi suunnilleen kokoajan käden kantaman päässä, valppaana ja kuunteli mitä sanoin sille. Plussat tästä suorituksesta. Olisin luullut, että joudun hakemaan enemmän koko koiran kontaktia, koska häiriössä emme ole tehneet juuri mitään.

Motivaatio, vaikka aamulla oltiin tehty pitkä fillarilenkki, ja autoiluhan nyt väsyttää sinkoilevaa koiraa, niin se silti jaksoi kiinnostua tekemisestä. Olen ylpeä, sain kutakuinkin pidettyä itseni koiran THE kiinnostuksena, vaikka ympärillä olisi ollut varmasti monen monta kiinnostavampaa asiaa, ei voi pikku paimenninta moittia kyseisestä toiminnasta yhtään.

Suurestä häiriöstä johtuen aloitin ensin leikkimällä nostamaan kierroksia sopivaan työmoodiin. Tämähän ei paljoa olisi tarvinnut, mutta tahdoin pitää koiran alttiina käskyilleni. Huomasi myös, että tuollaisessa häiriöllisessä paikassa se jää enemmän kiinni patukkaan, eikä irroita niin nopeasti. Nooh, tähän pitää puuttua. Seuraaminen oli napsakkaa, vaikka kontakti tipahteli välillä, mutta tähänkin puuttumalla sai parempaa jälkeä aikaan. Paikkamakuuta otin häiriön alaisuudessa palkaten koiran usein ja sen mielenkiinto pysyi minussa hyvin vaikka toinen koira suoritti taustalla omia tehtäviään. Liikeestä maahan otettiinkin enemmän sen takia, että kanssa treenaajamme tahtosi nähdä liikkeen. Koira suoritti sen ihan hyvällä kontaktilla ennakoimatta käskyä ja jämähtämällä maahan, vaikka edes hihna ei luonut illuusiota kiinniolemisesta. Hyvä paimen!

Epäkohtia huomasin. Irroittamisen lisäksi Oca ei osaa mennä suoraan sivulta mahaamaan tasapainoiseen asentoon, vaan se kiertyy lonkalle, jotta voisi ollaa kontaktia. Tämä ongelma kompensoitui paikkamakuun kautta siihen, että koira jäi vinoon. Seuruussa painaa. Käännökset on väljiä. Ääh, pikku vikoja, mutta niistäkin pitää hankkiutua kunnolle eroon. Loppua kohden koira väsähti, joten jätettiin treenaaminen siihen ja otettiin lonkkaa nurmikolla. Kyllä siitä vielä hieno tulee!

Kaksi ensimmäistä kuvaa kiitos Tiina!
Kaksi viimeistä kuvaa kiitos P. Jaakkola!