Jatkumo.

Yksi aikakausi päättyi, mutta elämässä on harpattu eteenpäin. Uuden ystävän kanssa. Taisin luvata linkata blogin tänne? Hmm, noh, tervetuloa uuteen alkuun.

18.10.2010 - 6.5.2013

Kaksi ja puoli kaunista vuotta yhdessä vietimme. Nyt tuli aika eron. Vaikka kuinka pikkupaimen oli taistelijaluonne, ei kuitenkaan mielen vahvuus peitonnut fyysistä heikkoutta. Vatsalaukun laajentuma ja kiertymä uusiutui tänään. Päätös oli selvä, paimen pääsee autuaimmille maille, ei lähdetä ronkkimaan, ei avaamaan. Vain rauhallinen lähtö ja sillä selvä.

Niin päättyy myös blogin taru. Kahdesta on enää jäljellä yksi, joten blogin tarkoitus on kuihtunut olemattomiin. Kiitos kaikille, ketkä ovat yhteistä matkaamme auttaneet ja tukeneet, treenikavereille, koiraystäville, tsemppareille. Olen kiitollinen kaikesta tuesta, mitä olen saanut. Samoin Oca.

Koira, joka opetti niin paljon. Suurimpana sen, kuinka hektista elämä on ja miten pitäisi osata nauttia päivä kerrallaan murehtimatta huomista. Kuinka pitäisi osata ottaa vastaan kaikki avoimesti häntä heiluen, mutta tukea niitä kaikista lähimpiä ja rakkaimpia. Se ei koskaan perääntynyt, se seisoi aina rinnalla.

Royal Smile Åcarina

18.10.2010 - 6.5.2013

Maailman paras pikkupaimen

Niin lähellä, mutta niin kaukana

Oca perjantain lenkillä - täysin normaalina

Elämäni hirvein päivä saa taas uuden käsitteen eilisestä päivästä. Huh huh, sanon minä. Nyt vasta alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, mitä olisi voinut tapahtua ja miten tässä nyt enää ollaan. Ja pakko kyllä todeta, on tuo pikkuseefferi sitkeä kaveri.

Joo, eli aamulla herätessä odotti vastassa hirmu levoton ja jalkapallonkokoisen mahan omaava, huonovointinen koira. Kuinka moni arvaa mikä tässä oli homman nimi? No, vatsalaukun laajentuma ja kiertymähän siellä. Mutta miten? Sen vain luoja tietää. Kaikki oli illalla suoritetty normaalilla rutiinilla. Koira oli treenattu, ruokittu ja liikutettu samalla tavalla kuin aikaisemmin. Se ei saanut mitään ylimääräistä, ei mitään, minkä pitäisi laukaista kaasuuntuminen.

Heräämisen ja tilanteen hahmottumisen jälkeen hyvin freesinä kohti Vethausia, päivystystä. Ei varmasti koskaan ole matka tuntunut noin pitkältä kuin olla ja voi. Pahoinvoiva koira on karmeaa katsottavaa, etenkään kun ei itse pysty mitään tekemään toisen oloa helpottaakseen. Paimen avasi taas uutta ääniskaalaa minulle. Ihmeellistä ölinämölinää ja haukahtelua - varmasti kun sattui ihan mielettömästi. Eniten varmaan itseeni otti se, että koira tahtoi hakeutua seurastani pois.

Päästessämme Vethausiin, niin kiitos hoitajien nopean toiminnan, koira pääsi suoraan röntgeniin, jossa selvitettiin tilanteen vakavuutta. Voin kertoa, että odottavan aika on pitkä. Siinä vaiheessa, kun puolentunnin jälkeen meiltä tultiin kysymään, mitä tehdään, olin onnistunut luomaan jo kaikki mahdolliset kauhuskenaariot. Vaihtoehdoiksi annettiin leikkaus (joka viikonlopun taksoilla nousisi yli 2500€) ja letkutus. Leikkaamaan ei lähdetä, ei tänään. Olin jo henkisesti valmistautunut jättämään koiran sinne, palaamaan kotiin yksin, mutta ei minulla olisi tuollaisia rahoja nyhtää mistään. Sen jälkeen kolme tuntia tuskallista odotusta, jonka jälkeen selvisi, että päästäänkin koiran kanssa kotiin, kunhan mokoma heräilee nukutuksesta. Vatsalaukku oli saatu letkutettua tyhjäksi - onneksi.

Vaihtoehdoksi meille tarjottiin vatsalaukun kiinnittämistä sterilisaation yhteydessä. Koska nuori koira ja tällainen uusii helposti. En pidä tätä huonona vaihtoehtona. Ja Oca pääseekin lekurin pöydälle uudemman kerran, kun 22 päivän lääkekuuri on ohitse. Oli jotenkin helpottavaa, kun hoitajan perässä seurasi tokkurassa oleva koira, joka ei edes häntäänsä jaksanut heiluttaa, mutta littana kyljistään. Pahin oli ohi. "Koirallasi on taistelijaluonne" - komentoi eläinlääkäri ja sai minut melkein itkemään uudelleen. Ocalla on.

piski pöhnässä ja "litistyneenä"

Pääasia, että koira on nyt kunnossa. Hengissä. Elää. Eilinen mentiin pelkällä vedellä ja vähäisellä liikunnalla, tänään annetaan varovasti ruokaa ja vapaasti vettä. Kaikki on vielä ok. Mutta ei tässä voi elää kuin päivä kerrallaan ja seurata koiran vointia. Mitään ei treenata, mihinkään kokeeseen ei mennä. Rakastetaan vain toisiamme, lenkkeillään, rentoudutaan. Katsotaan kaikkea uudemman kerran sitten, kun sterkkaus on ohi ja vatsalaukku nivottu koiraan kiinni. Katsotaan sitten, mihin suuntaan lähdetään. Nyt vain ollaan, katsotaan päivä kerrallaan.

toipilas kotona

Hirveitä ajatuksia tuo neljä tuntia sisälsi. Siitä, mikä on eettisesti oikein koiraa kohtaan, miten minä tai me kestämme, kuinka todennäköistä on ajautua uudestaan tähän tilanteeseen. Itselleni tein selväksi, että jos koira oikeasti voi huonosti, en jää pitkittämään sen elämää vain itseni takia. Täytyy sanoa, että se päätös toi eilen varmuutta. Jotain turvallista ajattelumallia, eikä mikään tuntunut niin pahalta. Rutinoituminen on helppoa, pitäävain löytää tapa rauhoittaa itseään. Täytyy vain toivoa parempaa huomista, parempaa tulevaisuutta, sitä, että tila on vakaa niin kauan kunnes tarvittava leikkaus saadaan tehtyä.

Keväistä meininkiä!

Kevät on valloittanut meidän blogin myös! Humoristisesti tuli vaihdettua myös blogin nimi tavanomaisesta "Ocan treeniblogista" tähän, joka nyt näkyy otsikossa. Luultavimmin banneri tulee vielä päivittymään, mikäli keksin jonkun kivaisan idean sinne tylsien koulupäivien aikana.

Tämä päivä sisälsi puolestaan hömpöttelyä metsässä, semmoista turhan päiväistä kirmausta maastossa niin koiran kuin omistajankin saralla. Oli mukava hyppiä metsikössä. Päivään mahtui myös täydellisesti onnistunut perusasentotreeni aamuruualla. Paimen teki oikealle hienoja asentoja, mutta myös vasemmalle se kääntyi nätisti, vaikkakin vähän jäykästi. Asennot olivat kivan tiiviitä ja tekemisessä oli hieno into. Otettiin myös ihan askeleen, parin, seuraamista, jotta kontakti pysyisi myös liikkeelle lähdettäessä. Parannusta. Se ei ollut hakoteillä yhtään. Mainio piski.

Vapputreenit

Voehan vappu. Ja voehan vasen. Ja voehan treenit. Päivällisen jumituksen jälkeen päätin repäistä ja todeta, että treenaamaan. Koomaus saa riittää. Onneksi paimen on aina messissä, eikä sitä koskaan väsytä. (Joskus olisi hyvä, jos sitä väsyttäisi) Ja vapun aaton juhlinnan ohessa ehti ohjaaja ihmettelemään askeleitaan ja omaa motoriikkaansa ja koitti sisäistää uutta askellusta käännökseen. Hirveän vaikeaa. Miksi ei vain voisi kääntyä?  Polkaistiin ensin 40 min fillarilenkki metsässä ja uskokaa tai älkää, vanha mummokonkeli on tähän tarkoitukseen kuin luotu. Paimentimen käytös ei ollut kuitenkaan mitään parasta, mutta kriittisellä hetkellä (eli silloin kun ainoa auto tuli vastaan) tipahti se nätisti maahan käskystä. Piti ihan itsekin ihmetellä, että mitäs hittoa tässä oikein tapahtui. No, emme jääneet auton alle ja oli kivaisaa!

Tämän jälkeen treenikamat kokoon. Sisältäen pallon, patukan, vesipullon, sekä hanskat _molempiin_ käsiin. Paimenen alkumatka oli hyörimistä ja pyörimistä, kunnes hämäsin sitä kiertämällä eri reittiä treenipaikalle (kiljuminen kuitenkin alkoi, kun kauppakeskus häämötti) ja samalla paimen tajusi, että rontissa oli ollut joku muukin koira, kun kävin treenikaverin hakemassa paikan päälle ennen kuin toin oman ruutivaraston paikalle. Hirveä sniffaus. Ja pärskiminen. Voisi joskus imuroida autonkin.

Treenipaikalla taas huomasi kuinka yhden koiran häiriö on ihan klshkjthekhrpkj. Ihan sama, jos koiria olisi kaksi. Oca toimisi, koska sen huomion jakaa kaksi eri liikkuvaa kohdetta,eikä se jaksaisi kytätä ja paimentaa. Mutta kun on yksi, niin paimenen haukan katse seuraa toisen tekemistä.

No, kun vauhtiin päästiin, niin hömpöteltiin ensi. Purettiin energiaa. Pujoteltiin jalkojenvälistä, riehuttiin patukan kanssa, oli oikeasti hauskaa. Otin yhden luoksarin vahvalla namiavulla, jotta koira ei kaahaa ohitseni, vaan taittuu napakasti sivulle. Liikkeestä maahan - tein virheen kävellessäni suoraa koiraa kohden. Se pompahti ylös. Jätin palkkaamatta, vaikka muuten olikin tosi nätti suoritus. Seuruuteltiin. Ei kääntynyt vasemmalle. Jätin treenin ensimmäisen käännöksen jälkeen. Se ei toimi, sitä ei tehdä kuin kotona minimoidussa häiriössä. Sitten vähän pompittiin, pujoteltiin, pyörittiin. Ocalla oli kivaa. Ja hyvä fiilis jäi itsellekin kurjasta alusta huolimatta. Pitäisi päästä treenaamaan paikkaan, jossa on enemmän koiria.

hehe, mitäs me tänään?

ei kuules tarvi käydä salilla, kun pyörittelee 25kg koiraa

Ocan mielipide harrastamiseen näkyy selkeästi

Hyvä me, hyvä meidän tiimi (:

Kuvista, sekä seurasta suurin kiitos Jennille, ja Ziralle.

Mennäänkö me kokeisiin? Mennäänkö?

Huoh. Kokeisiin, kokeisiin, kokeisiin. Tänään kävin ottamassa treenin selvittääkseni hieman missä mennään ja mitä pitäisi tehdä, että asiat menisivät oikeaan suuntaan.

Luoksepäästävyys: katastrofi jo tutulla ihmisellä, mitä sitten vieraalla?
Paikkamakuu: toimii, kunhan itse olen varma ja en hötkyile tai nytkähtele mitään kummasti.
Seuruut: kestävyys ok, vire ok, kontakti ok. Ei vaan käänny vasemmalle. Ei vaikka mikä olisi. Puskee läpi ja poikittaa. Aaaaaa.
Jäävä, seiso: epävarma, ei ole ilmeisesti sisäistänyt mitä seiso -käsky tarkoittaa tai ahdistuu jostain muusta.
Jäävä, maa: T-Ä-Y-D-E-L-L-I-N-E-N ♥
Luoksari: toimii. Vähän meinaa kaahottaa ohi, mutta palaa hienosti sivulle.
Hyppy: ei otettu.

Ongelmakohdiksi nousikin siis seuruussa käännös vasemmalle, minkä olen jo tiedostanut, sekä jäävä seiso. Olin fiksu, ja päätin imuttaa vasemmalle käännöksiä. No, olikin vuosisadan huonoin idea, kun kierroksilla oleva paimen päätti että käsi maistuu varmasti yhtä hyvältä kuin nakki ja rouhaisikin kämmenen kauniisti hampaitten väliin. Voin kertoa, että sattui ja sattuu vieläkin. Hienoisesti turvonnut käsi on ja jonkinlainen verenpurkauma. Okei, ei imuteta. Otettiin avuksi patukka vasemmassa kädessä, vasen käsi suorassa sivulla. Ja kappas. Alkoi koirakin huomaamaan vahvan pääavun kanssa (kiitos vain Heklalle ideasta!!), että perskele, nyt käännytään. Seuruu kyllä väljistyi, mutta varmasti sekin ajan kanssa suoristuu ja tulee paremmaksi. Ainakin toivossa on hyvä elää.

Stopista en oikein tiedä. Pitää naksutella. Paljon. Kuitenkaan se ei ole vaikuttanut jäävään makuuseen, joten sitä uskaltaa treenata kunnolla. Koira ei kuitenkaan arvo kuin istumisen ja seisomisen välillä liikettä. Se on selkeästi epävarma, mutta millä hitolla minä sen pysäytän? Vahva vartaloapukaan ei tuntuisi riittävän. Äsh, kaippa siihen vielä jotain keksii.

Ja eihän luoksepäästävyydessä haittaa, kun koira tahtoo rakastaa tuomarin puhki ja mennä syliin ja pussata rikki? Oca on hellä, vähän voimakas otus, mutta se tarkoittaa pohjimmiltaan hyvää. Se on hirmu huono patoamaan rakkauttaan, vaikka siitä on koitettu opetella. Se vain rakastaa niin paljon, kuin pieni paimen voi maailmaa rakastaa.

Hyppyä en jaksa stressata. Oca kyllä menee yli. Eriasia, mitä se tekee sen jälkeen. Varmaan nostaa jonkun oman hulabaloon pystyyn. Noh, se on sitten sen ajan murhe. Kunhan menee yli ja pääsääntöisesti pysyisi paikoillaan, niin ehkä saataisiin joku tulos tästä.

Muutaman äksidentin jälkeen treenit tuntui kuitenkin hyvältä. Ainakin kuvittelen näin, vaikka irvistelenkin kirjoittaessani, koska käsi. Auts. No, jääpussi kätöseen ja kohti uusia seikkailuita aka iltalenkkiä. Ja niin! Olihan minulla kuviakin!

ai poikittaa vai? ai mitenniin?

vasen mars.

vähän humputeltiinkin

Ja loppuun kevennys siitä, millainen koira minulle on myyty. Pitäisikö tehdä reklamaatio kasvattajalle tästä kengurun, helikopterin ja saksanpaimenkoiran risteymästä. Eihän tämä voi missään nimessä olla normaali eläin? Ei, se olisi liian normaalia meille.

Sunnuntaitreenit

Huh huh, menoa ja meininkiä kerrakseen, kun emäntää on viety hieman joka puolelle tätä maakuntaa. Lauantainen kauppakeskusreissu jäi ikävä kyllä väliin, mutta tilanne korjattiin sunnuntaina yhtä kauniissa auringonpaisteessa. Luo mukavaa pirteyttä tuollainen sää pitkän talvikauden jälkeen.

Tosiaan, kauppakeskuksella vasta hulinaa riittikin, ei ollut häiriössä puutetta. Ocalla oli koko ajan hirveä hööki päällä johonkin suuntaan ja kokonaan tuntui unohtuvan miten siinä hihnassa oikeasti pitikään kävellä. Pilli vihelsi ja haukkukin irtosi pienestäkin ärsykkeestä. Ihme sooloilua, mutta taas, kun jotain tehtävää antoi, keskittyi paimen täydellä teholla. Konfliktitilanteeseenkin meinasimme ajautua, kun bokseri pölähti jostain pimennosta vähän matkan päähän. Tilanne kuitenkin hoitui ok:sti, ja loppupeleissä ohitimmekin bokserin hyvillä mielin.

Kuitenkin huomasin, ettei oma mielentilani ollut kaikista parhain tällaiseen showhun. Olisin voinut ottaa happea välissä ja rentoutua, kun Oca kuitenkin tulkitsee minusta kaiken. Tekeminen taas rauhoittaa minua, joten se oli paljon intensiivisempää, hallitumpaa ja parempaa kuin paikoillaan hengailu. Koira ei syösähdellyt, vaan keskittyi siihen, mitä teimme. Mahti piski se kuitenkin oli.

Hakemaan lähdimme onnistunutta paikkamakuu-kokemusta ja sen saimme. Alun 15 sekunnin pätkä oli hieman levottomampi, kuin loppuajasta minuutin pätkä. Koira kuitenkin makasi suorassa, kiinnostuneena, piti kontaktia minun täysimittaisella matkalla... Mutta jessus, kuinka vaikeaa tuleekaan olemaan, kun kokeessa joudun seisomaan kaksi minuuttia aloillani hirveässä jännityksessä ja olemaan siten, etten vahingossa kehonkielelläni vapauta tai kutsu koiraa luokseni. Huh huh, emmekö voisi vain mennäsuoraan avoimeen, niin ei tarvisi olla koiran näkösällä? Paikkamakuun lisäksi otimme kevyen pätkän seuruuta, sekä yhden luoksarin. Hyvällä fiiliksellä, kaikki tuntui kivaisalta.

Paluumatka kotiinkin oli rauhallinen. Koska hyvä mieli. Olisikin tällaista aina.