Niin lähellä, mutta niin kaukana

Oca perjantain lenkillä - täysin normaalina

Elämäni hirvein päivä saa taas uuden käsitteen eilisestä päivästä. Huh huh, sanon minä. Nyt vasta alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, mitä olisi voinut tapahtua ja miten tässä nyt enää ollaan. Ja pakko kyllä todeta, on tuo pikkuseefferi sitkeä kaveri.

Joo, eli aamulla herätessä odotti vastassa hirmu levoton ja jalkapallonkokoisen mahan omaava, huonovointinen koira. Kuinka moni arvaa mikä tässä oli homman nimi? No, vatsalaukun laajentuma ja kiertymähän siellä. Mutta miten? Sen vain luoja tietää. Kaikki oli illalla suoritetty normaalilla rutiinilla. Koira oli treenattu, ruokittu ja liikutettu samalla tavalla kuin aikaisemmin. Se ei saanut mitään ylimääräistä, ei mitään, minkä pitäisi laukaista kaasuuntuminen.

Heräämisen ja tilanteen hahmottumisen jälkeen hyvin freesinä kohti Vethausia, päivystystä. Ei varmasti koskaan ole matka tuntunut noin pitkältä kuin olla ja voi. Pahoinvoiva koira on karmeaa katsottavaa, etenkään kun ei itse pysty mitään tekemään toisen oloa helpottaakseen. Paimen avasi taas uutta ääniskaalaa minulle. Ihmeellistä ölinämölinää ja haukahtelua - varmasti kun sattui ihan mielettömästi. Eniten varmaan itseeni otti se, että koira tahtoi hakeutua seurastani pois.

Päästessämme Vethausiin, niin kiitos hoitajien nopean toiminnan, koira pääsi suoraan röntgeniin, jossa selvitettiin tilanteen vakavuutta. Voin kertoa, että odottavan aika on pitkä. Siinä vaiheessa, kun puolentunnin jälkeen meiltä tultiin kysymään, mitä tehdään, olin onnistunut luomaan jo kaikki mahdolliset kauhuskenaariot. Vaihtoehdoiksi annettiin leikkaus (joka viikonlopun taksoilla nousisi yli 2500€) ja letkutus. Leikkaamaan ei lähdetä, ei tänään. Olin jo henkisesti valmistautunut jättämään koiran sinne, palaamaan kotiin yksin, mutta ei minulla olisi tuollaisia rahoja nyhtää mistään. Sen jälkeen kolme tuntia tuskallista odotusta, jonka jälkeen selvisi, että päästäänkin koiran kanssa kotiin, kunhan mokoma heräilee nukutuksesta. Vatsalaukku oli saatu letkutettua tyhjäksi - onneksi.

Vaihtoehdoksi meille tarjottiin vatsalaukun kiinnittämistä sterilisaation yhteydessä. Koska nuori koira ja tällainen uusii helposti. En pidä tätä huonona vaihtoehtona. Ja Oca pääseekin lekurin pöydälle uudemman kerran, kun 22 päivän lääkekuuri on ohitse. Oli jotenkin helpottavaa, kun hoitajan perässä seurasi tokkurassa oleva koira, joka ei edes häntäänsä jaksanut heiluttaa, mutta littana kyljistään. Pahin oli ohi. "Koirallasi on taistelijaluonne" - komentoi eläinlääkäri ja sai minut melkein itkemään uudelleen. Ocalla on.

piski pöhnässä ja "litistyneenä"

Pääasia, että koira on nyt kunnossa. Hengissä. Elää. Eilinen mentiin pelkällä vedellä ja vähäisellä liikunnalla, tänään annetaan varovasti ruokaa ja vapaasti vettä. Kaikki on vielä ok. Mutta ei tässä voi elää kuin päivä kerrallaan ja seurata koiran vointia. Mitään ei treenata, mihinkään kokeeseen ei mennä. Rakastetaan vain toisiamme, lenkkeillään, rentoudutaan. Katsotaan kaikkea uudemman kerran sitten, kun sterkkaus on ohi ja vatsalaukku nivottu koiraan kiinni. Katsotaan sitten, mihin suuntaan lähdetään. Nyt vain ollaan, katsotaan päivä kerrallaan.

toipilas kotona

Hirveitä ajatuksia tuo neljä tuntia sisälsi. Siitä, mikä on eettisesti oikein koiraa kohtaan, miten minä tai me kestämme, kuinka todennäköistä on ajautua uudestaan tähän tilanteeseen. Itselleni tein selväksi, että jos koira oikeasti voi huonosti, en jää pitkittämään sen elämää vain itseni takia. Täytyy sanoa, että se päätös toi eilen varmuutta. Jotain turvallista ajattelumallia, eikä mikään tuntunut niin pahalta. Rutinoituminen on helppoa, pitäävain löytää tapa rauhoittaa itseään. Täytyy vain toivoa parempaa huomista, parempaa tulevaisuutta, sitä, että tila on vakaa niin kauan kunnes tarvittava leikkaus saadaan tehtyä.