Tuskaa, verta, hikeä ja kyyneleitä

Se vaatii rakkautta, hulluutta, draivia.
Kaikki likoon vaan vaik se suuttuttas kaikkia.

Voi yhden kerran - häiriö. Koira osaa, se oikeasti osaa kotioloissa, mutta luoja kun lähdetään paikkaan, jossa on ihmisiä, toisia koiria ja ties mitä! Ei mitään järkeä, ei missään! Toivo valuu viemäristä alas ja kyyneleet kohoaa silmäkulmiin. Mitä helvettiä mä teen tuon kanssa? Me tarvitaan aikaa, me tarvitaan pieniä askelia eteenpäin, rauhallista treenikaveria, rauhallista ympäristöä, jossa ei ole liikaa sitä kaikkea. Kun pystyisikin luomaan ideaalin tilanteen, niin että sisään tupsahtelisi uusia juttuja aina, kun koira on sulattanut ensimmäisen. Se, että se kerkeäisi rauhoittumaan, prosessoimaan sen mitä tapahtuu ja toteamaan, ettei mitään ole tapahtumassa - se auttaisi paljon.

Tänään oltiin aikaisessa, vartti hyörittiin ja pyörittiin parkkihallissa ja koetettiin löytää yhteistä säveltä. Sisäinen zen ei kuitenkaan löytynyt. Koko paimen oli omissa haluissa ja minimaalinen turhauma valtasi minunkin mieleni. Kasaa pää - hoin itselleni ja sainkin aikaan näppärän seuruun ja perusasennot. JEE! VOITTO! Sitten kuvaan asui toinen koirakko. Oca ei haukkunut. JEE! VOITTO! Mutta se, miten kaikki hajosi käsiin ja valui viemäristä alas.

Koiraa turhauttaa, kun toinen tekee. Se älisee ja mölisee hemaisevan kauniilla äänellään ympäriinsä keskittymättä mihinkään mitä siltä pyydän. Ei ollenkaan järkeä, vaan turhaa paikasta toiseen riuhtomista ilman mitään määränpäätä. Vituttaa, kun toinen tekee ja palkataan, mutta itse ei sisäistetä sitä mitä pitäisi tehdä. Tässä kohtaa voisin valehdella itselleni ja väittää, että hallit ei vain ole meidän juttu. Mutta en tee sitä. Kyllähän nyt hitto vie kaiken on toimittava joka paikassa. Eikä vain satunnaisesti siellä täällä. En todellakaan ala välttelemään hallikokeita. Tai mitään muutakaan mikä on hallissa.

Joo, niin. Asiaan. Miksi koira reagoi yhteen koirakkoon voimakkaammin kuin muutamaan koirakkoon? Tämä on minulta pimennossa. Johtuuko se siitä, että koira pystyy keskittämään huomionsa siihen yhden koiran tekemiseen ja hakee siitä jotain mölyttävää kun taas useampi koirakko pirstaloi sen keskittymisen ja tekee helpommaksi keskittyä siihen, kuka tarjoaa palkkaa. Okei, tähänkin on yksi ratkaisu - tee itsestäsi mielenkiintoinen. Mutta millä hitolla minä teen itsestäni mielenkiintoisen, kun en vain osaa? On jo paljon, että Oca suostuu leikkimään. Ennen se ei edes leikkinyt, kun muita oli näköpiirissä - nyt se leikkii. Mutta oli minulla patukka tai nakit, niin koira kyttää suorittavaa koirakkoa mölisten.  Oh, missä se kuuluisa keskittyminen. Leikkii piilosta, mokomakin.

Tämän päivän treenit eivät olleet siis mitenkään menestys. Mutta heti, kun toinen koira katoaa näköpiiristä, on minulla aavistuksen rentoutuneempi, aavistuksen työhaluisempi koira jota kiinnostaa tehdäkin jotain. ARGTH! Epätoivo iskee, mutta ei - me ei luovuteta. Me mennään suomalaisella ja saksalaisella sisulla vaikka läpi harmaan kiven jos tarve vaatii. Nyt kun ihmisperse vaan ottaisi sen takamuksen olalle ja raahaisi koiraa paikkoihin, jossa sitä häiriötä oikeasti on. Mitään muutakaan ratkaisua en tähän pienessä mielessäni keksinyt. Mutta JOTAIN tälle on pakko tehdä. Olkoot se sitten tällainen ratkaisu.

Mahdoton eläin, mutta niin on omistajakin. Kaippa me sovimme näppärästi yhteen luonteemme ja muiden vammojen kanssa. 

Viileyttä, luonnetta, maniaa, kovuutta,
suoraa selkään, tääl tarvitaan totuutta!

Sairastuvalta täällä hei!

Joo, omistaja tälläkertaa kärsii kaikesta mahdollisesta - luojan kiitos koira on terve kuin pukki (*koputtaa puuta*). Bloggailemaan ei kunnon puolesta ole päässyt oikeastaan ollenkaan. Koulussa tein tuota suosikkiblogi -postausta ja siellä se on edelleen vaiheessa, koska itse kipeyteni kanssa en ole moisessa laitoksessa ollut.

Enterovirus on tuonut uusia kulkutapoja meidän päiväämme. Koira on hämmentynyt, kun olen koko päivän kotona, eikä se jää juuri ollenkaan yksin. Viime perjantaina oli paimenen huoli suuri, kun oma kuntoni romahti korkean kuumeen seurauksena siihen, etten voinut kuin maata sängyssä ja hikisesti pystyin nostamaan juomalasin. Levoton paimen istui sängyn vierellä ja piippaili välillä ja tökki kättäkin märällä kirsulla. Nukahdin koiran huolestuneeseen katseesiin, sekä heräsin siihen. Koetin vakuuttaa ystävälle, ettei ollut mitään hätää - mutta eihän sellainen auttanut. Onneksi miehen ilmestyminen paikalle sai otuksen hieman rauhoittumaan.

Uskollinen ystävä kyllä - mutta ulkonakin on pakko käyttää. Itselläni on niin pahat jäljet käsissä, etten pysty pitelemään hihnaa kunnolla (saati haltsaamaan sitä, jos jotain tulee vastaan), joten olemme lenkkeilleet paljon ilman hihnaa. Riskisijoitushan se on, mutta hihna luo meidän välille muutenkin jotenkin ikävänlaista kitkaa. Lienee siinä, että minä vihaan remmilenkkejä yli kaiken. Vaikkakin Ocan hihnakäytös on parantunut huomattavasti kotioloissa! Vapaana siis ollaan menty - ohitetty lapsia, miehiä, naisia, autoja... Ilman mitään suurempaa pörhistelyä ja esittämistä. Koira pysyy nätisti käskyn alla ja lopettaa kyttäämisenkin. Mahtava eläin. Naapurin pihaväksyjen ohikin ollaan päästy monesti ilman mitään kohlotusta. Liekkö neiti säästelevän omistajaansa, kun vielä toipilaana ollaan ainakin perjantaihin saakka. Saisi kyllä hyvä käytös jatkua.

Kuten fiksuimmat huomasivat, emme me korkanneet virallisia. Päätös oli harvinaisen helppo, kun koiran vei suurempaan häiriöön, niin kaikki levisi käsiin. Okei, pakkohan joskus on aloittaa vielä, mutta käytin päätäni ja vakuutin itselleni, että varmasti kaikuva ja hiostava betonihalli ei ole se oikea paikka aloittaa. Oca toimii muutenkin hallissa huonommin. Ehkä nämä ovat vain tekosyitä, miksi koetan peitellä olevani huono treenaamaan ja täysin kädetön tokoilija - mutta silti! Ainiin, ja agilitymiittiäkään ei järjestetty. Himskatti.

Jankutan itselleni "ei-meillä-ole-kiire". Onko meillä? Ei. Suunnitelmat meni mönkään tulevan pennun kanssa, joten sitä THE koiraa ja yhdistelmää vielä haeskellaan, joten on aikaa, on paljon aikaa hioa ja oppia vanhan kanssa asioita, joita ei mokaa pennun kanssa. Mutta kyllä, me vielä korkkaamme kisakentät. Mutta en näe järkeä siinä, että lähtisimme hakemaan hylkyä sen takia, että omaa tyhmyyttäni ilmoitan täysin kesken olevan koiran kokeeseen. Okei, käytännössähän kaikki voi kääntyä päälaelleen kun pääsee kehänauhojen sisään, mutta kuitenkin. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja hyvin treenattu on ykkönen kokeesta. Mennään tällä mentaliteetilla.

Kaivoimpa tuossa klikkerinkin pitkästä aikaa kaveriksi, kun aktivointi jää vähiin kun itse ei pysty kulkemaan pitkää lenkkiä tekemättä kuolemaa ja oikein muita vaihtoehtoja ei ole ollut. Hieno nähdä, miten paimenen päässä alkaa rattaat liikkua sen nähdessä sinisen kapistuksen ja ruokaa. Hölmistyneenä ylähuuli rullalla hampaiden välissä se tuijottaa ja odottaa mitä tuleman pitää.

Päätin ottaa tänään tavoitteeksi viimein sen eteentulon alkeiden opettamisen. Tajusin, että minähän nyysin messuilta pinssin muodossakin oheiskrääsää, ja pinssiähän me ollaan tarvittu. No. Näppärää. Pinssi lattialle, eikä mennyt kauaakaan, kun itse uteliaisuus tökkää sitä nenällä. Naks. Ja reimu syntyi. Muutama kymmenen toistoa ja pinssi kiinni sohvaan. Hetken koiralla raksutti ja sitten se hiffasi jo tutun esineen. Voi sitä tökkimisen ja ilon määrää. Tämän jälkeen laitoin pinssin polveen (niin siis housuihin) kiinni ja istuin lattialla. Ei tuottanut ongelmaa paimenella. Seuraavana pinssi kiinni sohvaa korkeampaan nojatuoliin, joka osoittautui hieman hankalammaksi. Ilmeisesti pinssi oli koiran näkökentän ulkopuolella sen tutkiessa normaalisti maailmaa, mutta fiksu löysi kuitenkin pinssin ja tökki sitä innoissaan ruuan toivossa. Ja saihan se sitä. Ja kehujakin.

Pohdiskelin hetken, jättäisinkö tähän, mutta koska koiralla oli motivaatiota ja ruokaakin vielä jäljellä, päätin tehdä pari toistoa niin, että pinssi on kiinni korkeammalla vartalossani ja olen itse polvillani. Näin mahdollistin myös treenihetken lyhyyden, koska polveni eivät kestä pitkään painoa. Ensinhän Oca oli sitä mieltä, että ei omistajaa voi mitenkään tökätä nenällä! Ihan hirveää! Mutta naksutin jo kevyemmästä hipaisusta ja siitähän riemu repesi. Koira tökkäsi voimakkaastikin pinssiä ja olin iloinen. Näppärä seefferi - jälleen kerran. Pitää vain osata hyödyntää sitä näppäryyttä.

Haasteviidakko!

Olempas ollut laiska. Anteeksi. Kommenttejakaan en ole tsiikaillut ja meidät on haastettukin. Korjattakoon erehdyn mitä pikimmiten!

Täältä saimme liebster-palkinnon. Kiitos kaunis siitä heille <3

Kyseessä on LIEBSTER- palkinto, jonka ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa. Liebster tarkoittaa rakkain tai rakastettu, mutta voi tarkoittaa myös suosikkia.

Liebster- palkinnon & haasteen säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaajaa, joka antoi haasteen sinulle.
2. Valitse viisi blogia, (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset kelle jätit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen.

Tämäkin tunnustus on kiertänyt niin monessa blogissa, että haastaminen on vaikeaa.  Mutta eiköhän Kake & Zira ole ansainnut palkinnon :)

Sitten toiseen haasteeseen, joka tipahti meille rotukaverilta. Tämäkin on kiertänyt jo monessa blogissa, mutta meidät luojan kiitos on haastettu vain kerran :) Eli perinteinen 11. kysymystä.

Vastaukset:
1. Mitkä koet olevan suurimmat negatiiviset puolet rodussasi?
- Saako tähän sanoa rotuihmiset? Okei, ehkä olen hieman kyyninen muiden saksanpaimenkoiran omistajien kanssa, mutta heidät voi jakaa ilkeästi eri lokeroihin. No, jokaisella on oma kuva rotuihmisistä, joten ehkä jätän valitukseni tähän, ennen kuin saan shaissevyöryn niskaani. Onhan sitä mahtavia seefferiharrastajia, sitäkään en tiedä. Kyl mie oikeesti teistä tykkään <3

Mutta negatiivisia puolia löytyy liikaa. Saksanpaimen on ylijalostettu. Niitä on paljon, ne menevät vääriin käsiin ja ties mitä. Negatiivisimmaksi puoleksi toteaisin puutteellisen terveyden. Vaikka itsellä on kohtuu fiksu ja hyvä yksilö (lonkkakuvia odotellessa) niin ei kaikille sitä ole sattunut. On allergiaa, lonkkavikaa, selkä vikaa... Lista on loputon. Yleinen koira, joten sairaudet nousevat esillekin. Ihmisille tulee ensimmäisenä mieleen saksanpaimenkoira, kun mainitaan lonkat. Jännä juttu.

2. Sekarotuinen vai puhdasrotuinen? ja miksi?
- Rehellisesti omaan talouteen huolisin kummankin. Kummassakan on omat puolensa ja painotettakoon nyt, etten ottaisi sekarotuista mistä tahansa vahinkopentueesta, mutta hyvin suunniteltu, tutkittu ja fiksu yhdistelmä, jonka kasvattaja osaa perustella hyvin herättää kiinnostuksen. Onhan rotupeissa vielä oma etunsa, pääsee kierrättämään kehässä ja haalimaan ties mitä palkintoja, mutta minä pärjäisin mieluusti myös sekarotuisen kanssa. Koirahan se on siinä missä muutkin. Loppujen lopuksi, kun se oikea koira löytyy, niin en välitä siitä onko se seropi vai rotupi mikäli kaikki muu on kunnossa.

3. Mikä on ollut kaikkein positiivisin puoli koiranomistamisessa?
- Kanssaihmiset. Koira on tuonut minulle laajemman tuttavapiirin kuin mikään muu harrastus ja kanssaihmiset ja koirat ovat siksi niin <3 Mitä olisi harrastaminen ilman sitä seuraa? On mukava lähteä porukalla treenaamaan, pöpistä turhia sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti ymmärtää tuskin siitä, miksei Rekku tänään ollutkaan niin taitava kuin ennen. Ja olisipa muutama mahtava reissukin jäänyt väliin, ellei muut koiraharrastajat olisi tukeneet ja opastaneet paikalle!

4. Onko sinulla koiran koulutuksessa tiettyä ohjenuoraa jota noudatat?
- Hmm. Koetan parhaani mukaan pilkkoa kaiken sellaisiin paloihin, joissa on helppo opettaa. Vältän koiran (ja itseni) turhauttamista liian vaikeilla asioilla. En tiedä voiko tätä sanoa ohjenuoraksi, mutta silti. Helpot, mukavat treenihetket jotka vaikeutuvat sopivaa tahtia. Koira kyllä antaa palautteen harvinaisen suoraan, jos mikään ei onnistu. Koiran ehdoilla.

5. Mitä et haluaisi koskaan harrastaa koirasi kanssa?
- En oikeastaan saa päähäni mitään lajia, mitä en haluaisi kokeilla. Mutta ensimmäisenä tuli mieleen metsästys - minua ei ole luotu rämpimään metsikössä tappamaan muita eläimiä. Lajihan metsästys on siinä missä agility, niin kai se on ihan käypä vastaus tähänkin? Ylipäätään, yhtä ympäripyöreä vastaus voisi olla se, etten halua harrastaa mitään, mikä vahingoittaa koiraa jollakin tavalla.

6. Ihailetko ketään tiettyä koirakkoa? Ketä?
- Ikuinen fanitukseni kohde on ehdottomasti Maija & Kida. Hieno, energinen parivaljakko, jonka työskentelyä olisi kiva päästä seuraamaan enemmän livenä. On toki muitakin koirakoita, keitä ihailen kateudesta vihreänä, mutta yksinkertaisesti tämä pari oli ensimmäinen joka nousi mieleen kysymyksen lukiessa.

7. Millaisen tulevaisuuden näet rotukoirilla?
- En osaa ennustaa, enkä lähde arvailemaan.

8. Rotuja joita voisit kuvitella omistavasi?
- Voisin kuvitella omistavani aktiivisen ja palvelushaluisen koiran, jolla on vietit kunnossa. Luultavimmin paimenkoiran tai jonkun näppärän sekoituksen. Koiran, jolla on rakenteensa puolesta hyvät edellytykset olla terve. keskikokoinen. En osaa sanoa rotuja, sen enempää. On toki muutamaa, jota olen harkinnut, mutta niin. Kunnes se THE koira tulee niin ominaisuudet ovat tärkeämpiä kuin itse rotu.

9. Kuinka paljon kiinnität huomiota koiran ruokintaan?
- Olen suhteellisin lepsu ruokkija. Oca syö "vähän kaikkea"-metodilla. Milloin se saa raakaa tai nappulaa, milloin jämän makarooneista tms. Seurailen säännöllisesti koiran kuntoa, sitä paistaako sillä kylkiluut, millainen turkki, töhniikö korvat, mikä ylipäätään on koiran yleiskunto ja luon ratkaisut sillä tavalla. Barffaaminen olisi ideaalitilanne, mutta resulsseja siihen ei ole. Koira kuitenkin voi hyvin, joten tämä on ok.

10. Uskot johtajuuteen?
- Eikö kaikki toimi paremmin, kun yksi kertoo mitä tehdään? Johtajuus on kaksipiippuinen juttu ja se, millä sitä johtajuutta pidetään yllä. Johdonmukaisuus voisi olla minusta oikeampi sana. Jos ohjaaja tietää mitä tekee, on yleensä koirakin kartalla. On kuitenkin väärin olettaa, että koiran maailma olisi yhtä värikäs kuin meillä ihmisillä. Okei, hukkasin sen punaisen langan, joten... No. Sanotaan, että uskon omalla tavallani johtajuuteen.

11. Kuinka paljon koet edistyneesi koulutuksessa/harrastuksissa jos katsotaan vuoden päähän?
- Paljonkin. Eniten koen kuitenkin edistyneeni koiran omistajana. Ihan niissä arkipäiväisissä jutuissa. Muutamia läpimurtoja ollaan tehty, ja vietetty muutenkin tapahtumarikasta vuotta. Vuosi eteenpäin, niin olemme taas menneet eteenpäin monessa jutussa.

En haasta ketään erityistä tähän, mutta jos kokee, että haluaa tehdä, niin saa vastata samoihin kysymyksiin, kuin minä. Eli;
1. Mitkä koet olevan suurimmat negatiiviset puolet rodussasi?
2. Sekarotuinen vai puhdasrotuinen? ja miksi?
3. Mikä on ollut kaikkein positiivisin puoli koiranomistamisessa?
4. Onko sinulla koiran koulutuksessa tiettyä ohjenuoraa jota noudatat?
5. Mitä et haluaisi koskaan harrastaa koirasi kanssa?
6. Ihailetko ketään tiettyä koirakkoa?Ketä?
7. Millaisen tulevaisuuden näet rotukoirilla?
8. Rotuja joita voisit kuvitella omistavasi?
9. Kuinka paljon kiinnität huomiota koiran ruokintaan?
10. Uskot johtajuuteen?
11. Kuinka paljon koet edistyneesi koulutuksessa/harrastuksissa jos katsotaan vuoden päähän?

Äänestyksen tulokset

30. lukijan kunniaksi?-kysely on päättynyt, kiitos kaikille vastaajille!
Eniten kannatusta sai suosikkiblogini (68%), hyvänä kakkosena arvonta (36%), kolmentena koirahistoria (31%).
Eli lähiaikoina (toivottavasti) on odotettavissa postausta suosikkiblogeistani pienin perustein. Kiitos teille, ja tervetuloa uudelle lukijallekin!

Treenivalitusta

Ei kyllä enää tuolta näytä, mutta luntakin täällä oli! HUOM: oli!

Lauantain treenit:

- alkukäyttäytyminen
- liikkeestä maahan prakaa (näin vaihteeksi)
-- ohjaajan hermo!!! (sanokaa nyt joku minulle, että pää kylmänä, koira ei opi mitään, jos minä olen suolapatsas vitutuksessani!)

+ loppua kohden koira rentoutui
+ saatiin pari hyvää seuruuta
+ treeneistä jäi loppujen lopuksi hyvä fiilis

Karvahelvetistä täällä hei! Treenaamassakin käytiin jälleen Ziran ja Jennin kanssa. Tällä kertaa jo pimeän tultua valikoitui treenipaikaksi kauppakeskuksen hiljaisempi parkkialue. Eli väistämättä oli edessä koira hihnassa treenaus. Niin minä, kuin Oca paineistutaan hihnasta, joka yhdistää meitä. Saumaton yhteistyö ei ole niin saumatonta, kun hihnan pää menee käteeni. En tiedä mikä minua riivaa hihnan kanssa, mutta koen sen hirvittävän hankalaksi ja estäväksi toiminnoksi treenaamiseen.

Päivän teemana oli enemmänkin rauhoittuminen. Ocan pienille pähkinäaivoille oli kuitenkin liikaa yläparkissa liikkuvat ihmiset, omiaan treenaava koirakko ja satunnaiset autot, jotka eksyivät myös meidän treenipaikalle. Koira yksinkertaisesti kiehahti totaalisesti yli, se huusi, kitisi ja vinkui. Mitä tein minä? Olin täysin kädetön ja seisoi tumput suorassa, että mitähän tässä nyt piti tehdä. Ei ollut autoa, mihin laittaa koiraa jäähylle, ei oikein voinut lähteä kauemmaskaan, joten päätin vain palkata kontaktista. Ei sisäistänyt eläin sitä, mutta luoja kuinka kauniisti se ymmärsi rauhoittua sen jälkeen, kun toinen koira saatiin pois kuvioista.

Alkuhäsäyksen jälkeen ei olisi Ocaa taas voinut uskoa samaksi koiraksi mitä ennen treenejä. Kun pelottava ja ärsyttävä belgi oltiin saatu pois näkökentästä, alkoi paimenen työhalukkuus ja ajatustakin alkoi löytyä mukaan. Tähän väliin saimme yhden onnistuneen luoksepäästävyyden (Oca kun edelleen tykkää rakastaa niin maan hitosti kaikkea, jolla on kaksi jalkaa ja joka tulee kohti), sekä muutaman ihan hyvännäköisen seuruupätkän. Liikkeestä maahan, ei onnistunut. Vieras paikka ahdisti koiraa ja ilmeisesti pelko siitä, että jätän sen kokonaan yksin kylmään maailmaan, sai eläimen hiipimään perässäni. Voi yhden kerran. Ratkaisuja kiitos! Perusasennot olivat kuitenkin tiukkoja ja oikeaoppisia.

Räjähtäneen paimenen kanssa mentiin vielä loppujen lopuksi istuskelemaan kauppakeskuksen ovien eteen, jotta voisi palkata koiraa oikeasta käyttäytymisestä ihmisten lähellä. Kertaakaan ei paimen irronnut rähisemään tai rakastamaan ihmisiä, vaan ensin epätietoisesti seilasi ja sen jälkeen vilkaisi minuun, josta palkkasin. Pikku hiljaa koira ujuttautui aina vaan lähemmäs, kunnes se oli miltei jalassani kiinni. Näppärä eläin, pienessä häiriössä ymmärsi jutun jujun.

Puolimatkaa käveltiin hirmuisessa usvassa ja sumussa, joten ei koiraa uskaltanut päästää irti. Kotiakin päästiin turvallisesti ja kyllä koira olikin väsynyt. Pitäisi varmaan enemmän käydä tuollaisissa paikoissa treenimässä, kun kaikki on niin kesken. Koska tämän paketin oikein saa kasaan kunnolla?