Se vaatii rakkautta, hulluutta, draivia.
Kaikki likoon vaan vaik se suuttuttas kaikkia.
Kaikki likoon vaan vaik se suuttuttas kaikkia.
Voi yhden kerran - häiriö. Koira osaa, se oikeasti osaa kotioloissa, mutta luoja kun lähdetään paikkaan, jossa on ihmisiä, toisia koiria ja ties mitä! Ei mitään järkeä, ei missään! Toivo valuu viemäristä alas ja kyyneleet kohoaa silmäkulmiin. Mitä helvettiä mä teen tuon kanssa? Me tarvitaan aikaa, me tarvitaan pieniä askelia eteenpäin, rauhallista treenikaveria, rauhallista ympäristöä, jossa ei ole liikaa sitä kaikkea. Kun pystyisikin luomaan ideaalin tilanteen, niin että sisään tupsahtelisi uusia juttuja aina, kun koira on sulattanut ensimmäisen. Se, että se kerkeäisi rauhoittumaan, prosessoimaan sen mitä tapahtuu ja toteamaan, ettei mitään ole tapahtumassa - se auttaisi paljon.
Tänään oltiin aikaisessa, vartti hyörittiin ja pyörittiin parkkihallissa ja koetettiin löytää yhteistä säveltä. Sisäinen zen ei kuitenkaan löytynyt. Koko paimen oli omissa haluissa ja minimaalinen turhauma valtasi minunkin mieleni. Kasaa pää - hoin itselleni ja sainkin aikaan näppärän seuruun ja perusasennot. JEE! VOITTO! Sitten kuvaan asui toinen koirakko. Oca ei haukkunut. JEE! VOITTO! Mutta se, miten kaikki hajosi käsiin ja valui viemäristä alas.
Koiraa turhauttaa, kun toinen tekee. Se älisee ja mölisee hemaisevan kauniilla äänellään ympäriinsä keskittymättä mihinkään mitä siltä pyydän. Ei ollenkaan järkeä, vaan turhaa paikasta toiseen riuhtomista ilman mitään määränpäätä. Vituttaa, kun toinen tekee ja palkataan, mutta itse ei sisäistetä sitä mitä pitäisi tehdä. Tässä kohtaa voisin valehdella itselleni ja väittää, että hallit ei vain ole meidän juttu. Mutta en tee sitä. Kyllähän nyt hitto vie kaiken on toimittava joka paikassa. Eikä vain satunnaisesti siellä täällä. En todellakaan ala välttelemään hallikokeita. Tai mitään muutakaan mikä on hallissa.
Joo, niin. Asiaan. Miksi koira reagoi yhteen koirakkoon voimakkaammin kuin muutamaan koirakkoon? Tämä on minulta pimennossa. Johtuuko se siitä, että koira pystyy keskittämään huomionsa siihen yhden koiran tekemiseen ja hakee siitä jotain mölyttävää kun taas useampi koirakko pirstaloi sen keskittymisen ja tekee helpommaksi keskittyä siihen, kuka tarjoaa palkkaa. Okei, tähänkin on yksi ratkaisu - tee itsestäsi mielenkiintoinen. Mutta millä hitolla minä teen itsestäni mielenkiintoisen, kun en vain osaa? On jo paljon, että Oca suostuu leikkimään. Ennen se ei edes leikkinyt, kun muita oli näköpiirissä - nyt se leikkii. Mutta oli minulla patukka tai nakit, niin koira kyttää suorittavaa koirakkoa mölisten. Oh, missä se kuuluisa keskittyminen. Leikkii piilosta, mokomakin.
Tämän päivän treenit eivät olleet siis mitenkään menestys. Mutta heti, kun toinen koira katoaa näköpiiristä, on minulla aavistuksen rentoutuneempi, aavistuksen työhaluisempi koira jota kiinnostaa tehdäkin jotain. ARGTH! Epätoivo iskee, mutta ei - me ei luovuteta. Me mennään suomalaisella ja saksalaisella sisulla vaikka läpi harmaan kiven jos tarve vaatii. Nyt kun ihmisperse vaan ottaisi sen takamuksen olalle ja raahaisi koiraa paikkoihin, jossa sitä häiriötä oikeasti on. Mitään muutakaan ratkaisua en tähän pienessä mielessäni keksinyt. Mutta JOTAIN tälle on pakko tehdä. Olkoot se sitten tällainen ratkaisu.
Mahdoton eläin, mutta niin on omistajakin. Kaippa me sovimme näppärästi yhteen luonteemme ja muiden vammojen kanssa.
Tänään oltiin aikaisessa, vartti hyörittiin ja pyörittiin parkkihallissa ja koetettiin löytää yhteistä säveltä. Sisäinen zen ei kuitenkaan löytynyt. Koko paimen oli omissa haluissa ja minimaalinen turhauma valtasi minunkin mieleni. Kasaa pää - hoin itselleni ja sainkin aikaan näppärän seuruun ja perusasennot. JEE! VOITTO! Sitten kuvaan asui toinen koirakko. Oca ei haukkunut. JEE! VOITTO! Mutta se, miten kaikki hajosi käsiin ja valui viemäristä alas.
Koiraa turhauttaa, kun toinen tekee. Se älisee ja mölisee hemaisevan kauniilla äänellään ympäriinsä keskittymättä mihinkään mitä siltä pyydän. Ei ollenkaan järkeä, vaan turhaa paikasta toiseen riuhtomista ilman mitään määränpäätä. Vituttaa, kun toinen tekee ja palkataan, mutta itse ei sisäistetä sitä mitä pitäisi tehdä. Tässä kohtaa voisin valehdella itselleni ja väittää, että hallit ei vain ole meidän juttu. Mutta en tee sitä. Kyllähän nyt hitto vie kaiken on toimittava joka paikassa. Eikä vain satunnaisesti siellä täällä. En todellakaan ala välttelemään hallikokeita. Tai mitään muutakaan mikä on hallissa.
Joo, niin. Asiaan. Miksi koira reagoi yhteen koirakkoon voimakkaammin kuin muutamaan koirakkoon? Tämä on minulta pimennossa. Johtuuko se siitä, että koira pystyy keskittämään huomionsa siihen yhden koiran tekemiseen ja hakee siitä jotain mölyttävää kun taas useampi koirakko pirstaloi sen keskittymisen ja tekee helpommaksi keskittyä siihen, kuka tarjoaa palkkaa. Okei, tähänkin on yksi ratkaisu - tee itsestäsi mielenkiintoinen. Mutta millä hitolla minä teen itsestäni mielenkiintoisen, kun en vain osaa? On jo paljon, että Oca suostuu leikkimään. Ennen se ei edes leikkinyt, kun muita oli näköpiirissä - nyt se leikkii. Mutta oli minulla patukka tai nakit, niin koira kyttää suorittavaa koirakkoa mölisten. Oh, missä se kuuluisa keskittyminen. Leikkii piilosta, mokomakin.
Tämän päivän treenit eivät olleet siis mitenkään menestys. Mutta heti, kun toinen koira katoaa näköpiiristä, on minulla aavistuksen rentoutuneempi, aavistuksen työhaluisempi koira jota kiinnostaa tehdäkin jotain. ARGTH! Epätoivo iskee, mutta ei - me ei luovuteta. Me mennään suomalaisella ja saksalaisella sisulla vaikka läpi harmaan kiven jos tarve vaatii. Nyt kun ihmisperse vaan ottaisi sen takamuksen olalle ja raahaisi koiraa paikkoihin, jossa sitä häiriötä oikeasti on. Mitään muutakaan ratkaisua en tähän pienessä mielessäni keksinyt. Mutta JOTAIN tälle on pakko tehdä. Olkoot se sitten tällainen ratkaisu.
Mahdoton eläin, mutta niin on omistajakin. Kaippa me sovimme näppärästi yhteen luonteemme ja muiden vammojen kanssa.
Viileyttä, luonnetta, maniaa, kovuutta,
suoraa selkään, tääl tarvitaan totuutta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti