Etsivä löytää, kysyvä ei eksy tieltä ja treenaava saavuttaa tavoitteensa. Ainakin teoriassa tämä on mahdollista. En toki ole kuluttanut taas montaa päivää jauhaen ongelmaa, nimeltä häiriöherkkyys. Tasoittuuko se ajan myötä? Mitä meidän oikeasti pitäisi tehdä? Miten saan koiran kierrokset alas? Miten pystyn hallitsemaan sitä moottoria, joka alkaa kiehumaan yli jo muutaman tehtävän jälkeen?
Ocasta on kuoriutunut esiin kaiken muun hienon ohella myös puolia, joista pidän, mutta joita en osaa hallita, vaikka haluaisin. Minulle esitettiin kysymys, johon jouduin tavoistani poiketen vastaamaan "en tiedä". Kysymys koski koirani kierroksia. Miten saan kaikki kierrokset nollaan tai edes 50% siitä, mitä ne nyt ovat treeneissä. Ocalla on työmoottori, Ocalla on perusteet opetettuna, Oca osasi laskea kierrokset - hetkinen. Koirani on joskus ollut hallussa, koirani on joskus osannut laskea kierroksensa, mutta nyt joku vääntövipu on lukittunut, ettei tämä enää onnistu.
Koetin kelailla elämää taakse päin. Mitä tapahtui sille kesällä niin kivalle treenikaverille, jolloin sai palata treeneistä ainoastaan lihakset siksi kipeänä, kun 24kg saksanpaimen oli roikkunut patukassa viimeistä päivää, mutta nyt on kädet kipeät siitä, kun koira käy ylikierroksilla ja sitä pitää pitää paikoillaan. Ei kiva. Ei kiva koiralle, eikä kiva minullekaan. Treeneihin ei inspaa lähteä, kun mieliala on surkea pakatessa kamoja. On kuitenkin totta, että hymy hulahtaa korviin, kun edes joku, joku pieni juttu onnistuu ja saa palkata koiran oikeasta toiminnosta.
Olen alkanut keräilemään pakettia pikku hiljaa kasaan kotona, sillä vammakäytös on johtunut myös kotioloihin. Lähinnä se on kaahoilua sisätiloissa, ylimääräistä hyppypomppuloikka koikkaa kotiin saavuttaessa. Sellaista ärsyttävää pikkutoimintoa koko ajan. Se, kuinka koira kiihtyy silmissä, kun kaivan treenikamat esille. Ennen pidin hyvänä sitä pientä täpäkkyyttä mikä tuli kamoja pukiessa, mutta nyt se on edennyt häiritsevään kiljumiseen. Tätä tasoittamaan olen luonut oman paikan, johon palautan koiran makaamaan niin ettei se kaahoile jaloissa tai vamuta muuten. Mutta se rauhoittuu! Kierrokset surraavat takaisin normaalitasolle ja sydämen pompotus ei kuulu niin äänekkäästi. Voitto? Ehkäpä, tai ainakin voisi kuvitella. Nyt pitäisi enää yhdistää tämä makaaminen muuhun treenihulinaan ja samallahan se luo varmuutta paikkamakuuseen, mihin ei noin kierroksilla olevaa koiraa voi käskeä.
Kunpa vain keksisin sen pienen jujun, millä saa nidottua tehokkaasti kaiken yhteen ja saan aikaiseksi kivan koiran, jonka kierrokset laskaa maakaamalla siihen normaaliin. No, kuulostaa helpolta, tuskin on. Lisäksi pitäisi keksiä keino, millä sen työmoottorin saa kuluttamaan tasaisesti sitä energiaa, eikä se saisi kiehahtaa yli, jolloin kaikki hajoaa käsiin.
Okei, olisikohan tässä avainsana fiiliksessä? Koira kiihtyy niin minä reagoin siihen kiristymällä ja ärsyytymällä siitä pelleilystä, mitä kiljuva paimen pitää yllä. Olenko vain huono ihminen, kun en kykene ottamaan rennosti koirani perseilyä ja osoittamaan sille, että tässä ei nyt ole mitään kiljuttavan arvoista, vaan odotamme ihan rauhassa ja hymyilevänä. No, minä en pysty siihen. Ärsyynnyn, hermostun ja tunnen valtavaa häpeää siitä millaisen koiran olen onnistuntu kasvattamaan. Ei ole helppoa kävellä näissä saappaissa, muutenkin yhteiskunnan silmissä tappajaksi tuomitun rodun kanssa, joka kaiken lisäksi käyttäytyy kuin apina.
Mutta eikös ongelmien myöntäminen ole ensimmäinen askel lähemmäs niiden ratkeamista? Tarvisin vain hieman enemmän näkemystä, hieman enemmän aseita ja tärppejä siihen, mitä minä tekisin. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Pientä pään kokoamista koulussa ja asioiden piohtimista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti