Hoi sinä, joka varastit viripääpaimeneni, pidä hyvänäsi, tykkään tästä enemmän! Automatka torstain treeneihin sujui kohtuullisen rauhallisesti. Möly alkoi vasta kunnolla kun ensimmäiset ihmiset tulivat näkyviin kauppakeskukselle. Ulkosalla annoin nelinkertaiseksi kasvaneen koiran päästellä höyryjä ja tehdä asiansa rauhassa, ettei sekään sitten ressaisi mokomaa. Sen jälkeen rauhoittunut koira takaisin autoon ja parkkihalliin. Ihan hiljaista - koko matka.
Parkkihallissa huomasin stressikynnyksen nousseen taas hieman, mutta en reagoinut siihen suuremmin. Kokeiltiin kaikkia helppoja juttuja ja odoteltiin treeniseuraa. Takaoikealla treenaili berni omistajansa kanssa, mutta Oca otti vieraan koiran läheisyyden lunkisti, eikä pitänyt mitään ylimääräistä showta. Pari ok:ta seuruu pätkää, vähän pujottelua, pyörimistä ja jalkojen välissä seuruuta. Näppärä piski. Mitään käskyjä se ei ennakoinut ja keskittyisin täysillä tekemiseen.
Seuramme saapuessa zen-tila hieman horjahti. Kuitenkin suurimmalta äänenavaukselta säästyttiin ja koira pysyi kohtuullisen rentona pystyen suorittamaan antamiani käskyjä kiihtymättä liikaa ja seuraamaan toverin tekemistä rauhassa. Oikeasti, rauhassa? Mitä ihmettä. Koira oli yksinkertaisesti super. En voi hehkuttqaa sitä liikaakaan, mutta palikat pysyivät mahtavasti järjestyksessä ja energiaa oli. Todelliset hyvän mielen treenit. Ellen olisi niin euforisessa tilassa koiran äkillisestä muutoksesta parempaan suuntaan, voisin tarinoida tarkemmin mitä tehtiin.
Yhden huomion kuitenkin tein. Parkkihalli oli valtavan vastenmielinen paikka mennä makuulleen ja jäädä yksin. Suljetut tilat ahdistavat ihan selkeästi paimenta, varsinkin, jos muita koiria on lähellä. Onneksi tähän on vain yksi ja yksinkertainen ratkaisu. Menemme niiltä mukavuusalueilta pois ja teemme töitä ympäristössä, jotka kuormittavat koiraa ja samalla koemme onnistumisia asioissa, joissa olemme laahanneet liian pitkään perässä. Ensimmäistä kertaa sisätreenikauden alettua oikeasti tuntuu siltä, että me tulemme onnistumaan jossakin. Me tulemme vielä joskus kisaamaan.
Perjantaina taas tehtiin onnistunut juoksulenkki. Liekkö juoksut tulossa vai mitä, kun lumipenkan kellertävät läiskät meinasivat ajaa koiraa pois siitä oikeasta työnteosta. Kuitenkin hieman huomauttelemalla saatiin paimen keskittymään siihen eteenpäin juoksemiseen. Se vetää tasaisesti, mutta vauhtia meinaa olla liikaakin ja matkavauhti mennä liian kovaksi minulle. Hoksasin myös, että kun koira saa työasenteensa päälle, ei sitä kiinnostanut ulkona liikkuvat ihmiset. Vaikka kohtuullisen yleiseen aikaan lähdettiin lenkille, ei tullut ainoatakaan koirakkoa vastaan. No, kaippa se oli ihan hyvä. Juoksentelusta jäi hyvä fiilis. Ihan mahtava.
On se hieno piski, kun se vain haluaa olla. Oma mieliala on ollut koholla ja tietysti koirakin tottelee sen mukaisesti. Aivan mahtavaa. Kumpa tämä jatkuisi ikuisesti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti