Fiksu sanoo: hiljaa hyvä tulee! Ei siinä mitään, mutta kun meillä se hyvä tuntuu tulevan hirrrrrrmuisella vauhdilla, niin ettei itse meinaa perässä enää pysyä. Taisin kolme postausta sitten mainita muuttuneesta koirasta, mutta toisin kuin oletin, samainen itse ihanuus on meillä vieläkin kylässä. Oca on ollut ehkä maailman helpoin ja ihanin koira hetkeen. Sen kanssa ei ole tarvinnut vääntää kättä mistään, se on toiminut kuin ajatus, se on ollut yksinkertaisesti valtavan ihana piski.
Tänään aamulenkkimme ajoittui siihen suosituimpaan lenkkeilyaikaan, koska allekirjoittanut heräsi aavistuksen liian myöhässä aikataulusta huolimatta. No, toisin kuin ajattelin, en suunnannutkaan koiran kanssa kaikkea pakoon metsään, vaan valitsin vilkkaiten liikennöidyt tiet kulkureitillemme. Vastaan tuli kaikkia muista paitsi koiria. Ehkä hyvä niin, mutta ei Oca yleensä ole ollut mikään hiljainen ohittaja. Tänään se haukahti kahdesti ensimmäiselle pulkkaa vetävälle naiselle, mutta ei sen enempää. Vastaan kuitenkin tuli potkukelkkailijoita, lapsia, näitä pulkka+lapsi+aikuinen-yhdistelmiä, pihoja kolaavia ihmisiä... Ja mitä suurinta, ne jopa tervehtivät tällaista kaksikkoa ja vielä peräti hymyillen! Uskoni ihmiskuntaan ei olekaan enää niin rapistunut. Enemmän ihmetytti paimenpenskan käytös. Oca otti tyynesti kaikki nämä lähestyjät ja ei reagoinut muuta kuin vilkaisemalla. Lapsia se hieman tuijotti, mutta rentoutui huomatessaan, ettei mitään vaaraa ollut. Olin ihan puulla päähän lyöty; minun koirani ohittaa hiljaa! Ihan niin kuin ennen vanhaan Lahdessa! Vau! Olen sanaton.
No, joka tapauksessa oli aamusella jo suunnitelmissa pitää lyhyt treeni kaikessa rauhassa parkkihallissa niin koira ja kamat autoon ja menoksi. Oca oli tavanomainen piippaan-kiljun-huudan-kaikelle-mikä-liikkuu eläin, joten ei siinä mitään. Itse hallissa päästin koiran suorilta vapaaksi ja rehasin sen kanssa hetken patukalla. Hienosti se alkoi keskittymään enemmän leikkimiseen ja unohti hallistressin siihen päälle. Ennen kuin vaihdoin kunnon tekemiseen laitoin piskin rauhoittumaan. Makaamaan, paikalleen, maahan. Hallin viileälle lattialle. Ja mitä tekee paimen? Tönöttää juuri oikeassa asennossa ja seurailee liikkumistani inahtamatta tai siirtymättä paikaltaan. Mitä? Hallistressi? Mikä oli? No, siitä ei ollut tänään tietoa ollenkaan. Ihme jantteri.
Koiratanssia puoltaen tein hieman harjoituksia. Pujoteltiin jalkojen välistä, pyörähdeltiin, kierrettiin tötsiä... Lyhyt seuruukaavio. Palkkausta kontaktista. Kaikki oli enemmän tai vähemmän täydellistä ja näppärän näköistä. Koiraa olisi ehkä hieman kiinnostanut rallittaa ympäri hallia onnesta soikeana, kuitenkin se pysyi lähietäisyydessä, eikä tehnyt mitään typerää. Keräsimme toki taas ohi meneviltä huvittuneita katseita telmiessämme, mutta ei se mitään. Olemme hyviä nostamaan hymyn kasvoilleen ja pääasia, että koiran keskittyminen pysyi meikäläisessä, vaikka yleisöäkin sattui osumaan kohdalle.
No, ei siinä vielä kaikki. Käytiin Mustissa ja mirrissä moikkaamassa myyjää, sekä opettelemassa hieman yleisiä käytöstapoja tuollaisessa paikassa. Taidettiin puolituntia pyöriä ympäri liikettä ihastuttamassa muita ihmisiä ja tiskin yli moikattiin kahta koiraakin. Öö, hetkinen, me moikattiin koiria? Oca ei ärähtänyt, ei koettanut puollustaa, vaan se ihan onnesta soikeana mielisteli toista koiraa ja oli hyvin epänormaali itsensä. Ei se mitään, kelpaa tämä minulle näinkin. Kerran liikkeessä Oca herkesi komentamaan ulkopuolella liikkuvaa ihmistä ja herätti näin käytävällä liikkuvan herrasmiehen huomion. Hän tuli hyvinkin luontevasti rahnuttelemaan koiraa, joka ei tajunnut edes hyppiä. Yhtä nopeasti kuin mies oli saapunut, lähti hän ja jätti hämmentyneen paimenen tuijottamaan peräänsä.
No, kutakuinkin, onnistunut reissu, päivä, ja muutenkin. Mahtavaa! Olemme askeleen lähempänä taas sitä koiraa, jonka voi ottaa joka paikkaan mukaan ressaamatta yhtään mistään sen käytöksestä. Oca on hieno.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti