Arkeen paluuta

Neiti saksanpaimenen kanssa ollaan pikku hiljaa alettu taas treenaamaan tavoitteellisemmin. Paneuduttiin tällä viikolla ihan vain perusasentoon alku asteilla. Oca vähän tuppaa vinottamaan ja kenottamaan ja hakemaan perusasentoa monta kertaa ennen kuin malttaa jäädä aloilleen ja minulle on ilmaantunut kummallisia pakkoliikkeitä saadakseni koiran mieleiseen asentoon. Eli tätä lähdettiin parantamaan.

Meidän talo on siitä mukava, että seinätilaa löytyy. Ja kulmia. Samalla ajattelin opettaa Ocan kiertämään minut tullessaan perusasentoon. Voi olla tuollaiselle pidempirunkoiselle koiralle yksinkertaisempaa, kuin suoraan sivulle tuleminen. Jumituin tuohon kulmaan siten, että koira mahtui kiertämään takaani ja mahtui sivulleni istumaan. Naksuttelin oikeaa paikkaa ja toimintoa. Oca tuntui hiffaavan. Ainoa, mikä tuossa on hieman retuperällä, on se, että koira nostaa kierroksia päästessään kiertämään minua. Hitto vie. No. Onpahan energiaa.

Seuruuongelmiin en vielä ole paneutunut. Nyt on tarkoituksena saada koiraa enemmän kuulolle ja tekemään töitä ruokansa eteen etenkin niinä päivinä, kun itse olen kotona. Haetaan sellaista kivaa yhteistä rytmiä ja tekemistä. Opitaan taas lisää toisistamme. Ikään kuin emme jo tuntisi toisiamme. Mutta tottahan se on. Suhdetta kehenkään ei voi parantaa liiaksi.

Oca opetteli myös kumartamaan. Jotain uuttahan sille piti opettaa ja vahvistaa tuommoinen kai jotain lihaksiakin. Pari kertaa meinasi tipahtaa suoraan maahan, mutta pienellä käsiavulla alkoi jäämään peppu pystyyn ja häntä heilui minkä kerkesi. Tekeminen oli siis kivaa. Seuraavana listassa on varmaankin ällöjen ja vähemmän ällöjen tavaroiden suuhun ottaminen, sekä jonkin näköiset palauttamisen alkeet.

Olisihan tuossa tokon puolellakin työsarkaa. Pitäisi vahvistaa seisomista ja paikkamakuuta, treenata seuruuta, opettaa viimein se eteentulo... Tuntuu vain tylsältä kerrata samoja asioita ainaiseen, kun ei keksi mitään uutta niiden treenaamisen miellyttämiseksi. Pitäisi jatkaa koirablogin päätöntä selailua, jos vaikka ottaisi onkeen muutaman vinkin ja kokeilisi niitä käytännössä.

Pennuntuoksuja

Pennuntuoksuisia päiviä, pari kappaletta. Ei sentään oman kanssa (harmi vaan) mutta kaverin pupsi tuli tänne hoitoon, kun hän apua tarvitsi. Vallan hurmaava nuori amerikanakita herra, joka tuntui taitavan sisäsiisteyden ja pohjattuman ahneuden taidot. Toihan pentu taloon hulinaa - etenkin kun Oca ei oikein hyväksynyt kävelevää pehmopalloa taloon. Tottumiskysymyksiä onneksi.

Aamulenkillä molemmat piskit kulkivat nätisti hihnassa miltei rinnatusten, eikä seefferilläkään ollut halua pölläyttää pentua enää. Mielenkiintoisinta tuollaisessa vieraan rodun pennuss aoli seurata koiran elekieltä. Paimen ja akita viestivät niin värikkäästi eri kielillä, ettei todellistakaan. Mielenkiintoista on myös seurata, millainen nuorimies tuosta pikku veitikasta kuoriutuu.

No, ollaan kokemusta rikkaampia. Ocalle tilanne oli totaalinen shokki, mutta hyvin tuntui paimenpenskakin palautuvan oudosta tilanteesta ja varsin mustasukkaisena neitokainen on nauttinut tämän illan maatessaan jalkojen lämmikkeenä. 

Onhan se hellyyttävä, mutta ei meille. Meille tulee ihan toisenlainen pupsi, kun sen aika koittaa. Herra oli kyllä hirveän helppo pennuksi. Ei tehnyt sisälle mitään, ei riekkunut, vähän piippasi, mikä nyt on ihan äärimmäisen ymmärrettävää, sekä nukkui kivasti autossa, niin silläkin pärjäsi sen kanssa.

Kotipiha - etu vai haitta?

Hei! Arvatkaas mitä! Tällä kertaa minulla on ihan konkreettista näytettävää teille videon muodossa. Jäädytin kamerani tuolla ja kuvasin treenejämme reilu 20min ajan, joista teille tarjoillaan miltei kolmen minuutin kooste. Joo, me ei olla parhaimmillaan, Oca tykkää haihatella koti pihassa ja se toipuu edelleen juoksuista, vaikka energiaa ja yli-innokkuutta löytyy. Kääpiö oli kyllä oikein pätevä, vaikka se poikittaa, edistää, hyppii, pomppii ja sählää enemmän kuin laki sallii, mutta meillä oli äärettömän hauskaa!

Ja hei! Ohjaaja on opetellut pukeutumaan muuhunkin kuin mustaan! Hieman pälyilen videolla tielle päin, koska lähellä on leikkikenttä, enkä halua, että kääpiö ryntää rakastamaan ketään, mitä voi tehdä, kun aivot ovat olleet hieman lomalla.

Ja joo, en löytänyt videolle mitään kivaa musiikkia, niin tyydyin länttäämään siihen ensimmäisen vastaan tulleen kappaleen tiedostoista. Olkaatte hyvä ja kärsikää tai nauttikaa!

Valssin askelein - ainakin melkein

Tänään oli humputtelupäivä. Neitokaisen juoksut olisivat lopuillaan ja mitäköhän sitä huomenna keksisi, kun on vapaapäivä meikäläisellä. Kivoja nuo keskiviikot, kun ei tarvitse stressata. Ocan kanssa tosiaan käytiin vähän pidemmällä lenkillä ja suunnilleen puolivälissä vähän tanssahdeltiin ja kerrattiin niitä pieniä juttuja, joita on tullut opeteltua. Neitokaisen motivaattorina oli tällä kertaa ihan tavallinen tennispallo.

Ylpeänä voin kertoa, että Oca alkaa pyörähtää sujuvasti itsensä ympäri myös myötäpäivään, mikä on sille ollut ihan käsittämättömän vaikeaa. Vielä suhteellisen selkeän käsiavun tarvitsee, mutta toimii kuitenkin jotenkin. Samailla pyörähdeltiin samaan aikaan kumpainenkin ja tämäkin toimi kivasti. Seurattiin vasemmalla puolella, sekä jalkojen välissä. Katsekontakti hapuili, mutta muuten ei ollut ongelmaa. Pujoteltiin jalkojen välistä liikkeessä ja tästä on pikku hiljaa kehkeytymässä Ocan bravuuri. Pikku hiljaa ollaan opeteltu, että koira lähtee kiertämään jalkojen välistä aina toisen jalan. Tällä hetkellä oikea alkaa olemaan hanskassa, mutta vasemman jalan kiertäessä koettaa tarjota perusasentoa.

Leikittiin, palauteltiin palloa, jopa pari kertaa ihan käteen asti! Telmittiin ja loppujen lopuksi suoritettiin kaksi vaativaa ihmisohitusta ilman pöhinää tai räksytystä. Hieno tyttö. Sai olla tyytyväinen ja ette uskokkaan kuinka hyvältä tuntui tehdä jotain koiran kanssa. Tauko tekee ihmeitä, mutta ehkä me kohta puoliin päästäisiin kunnolla asemiin ja saataisiin taas häiriötreeniäkin.

Ja mitä taas tuohon koiratanssi-innostukseen tulee, on mielessäni jo pari musiikkia, johon alkaisimme rakentaa ensimmäistä koreografiaa, mutta toki, jos jollain on mielessä hyviä ehdotuksia, niin laittakaahan kommenttiboksi laulamaan!

Ei mahdollisuutta sanoa hyvästejä

En ole juuri maininnut sanallakaan koirahistoriaani blogissa. Joku on joskus kuullut, että minulla - tai meillä perheessä oli toinen saksanpaimen, joka oli ikäänkuin kimmoke oman hommaamiselle. Siihen on toki syynsä, ensinnäkin se, että tämä blogi käsittelee Ocaa ja sen elämää - ei edesmennyttä koiraa, josta ei ole juuri mitään kerrottavaa. Ei harrastuksia tai mitään. Surua päällimmäisenä.

En tiedä pääseekö koskaan koiran menetyksestä, siitä fiiliksestä, mihinkään. Meillä oli ennen tuota koiraa kultainennoutaja ja maltankoira. Molemmat olivat jo tulleet ennen minua. Lapsuudesta on suloisia kuvia, kun ratsastan kultaisellanoutajalla, joka olikin lempein tuntemani koira. Vanhuuden päivinä ylipainoinen, mutta ei olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään. Mahtava eläin. Maltankoira oli ärhäkkä, pieni sähikäinen joka haistatti kaikelle, jos ei sattunut kiinnostamaan. En ollut siihen aikoihin kiinnostunut koirista, en juurikaan. Olin heppatyttö, vaikka en tallille koskaan päässytkään. Molemmat koirista kuolivat ja porukat alkoivat katsomaan uutta koiraa. Pentua. Silloin kiinnostukseni heräsi. Tarkkaa en muista, mutta vuotta 2005 elettiin.

Yhtäkkiä kotiin oli tupsahtanut pentu. Eikä mikä tahansa pentu, saksanpaimenkoira. Ankarasti minua kiellettiin kajoamasta koiraan ja menetinkin kiinnostukseni siihen. Isä sanoi kovasti kouluttavansa koiran, muttei tehnyt asialle mitään. Entiset koirat tulivat aikuisina, kodinvaihtajina ilman ongelmaa. Pentu eroahdisteli ja rikkoi paikkoja. Oli pentu. Kusi lattioille ja teki ties mitä kiellettyä. Isä ei ymmärtänyt miksei koira istunut käskystä tai muutakaan. Näin aikuisemmalla iällä pohdiskelin koiran tulleen vain korvaamaan kahta perättäistä menetystä. Rita taisi olla vuoden, ennen kuin aloin puuttumaan peliin. Olin lukenut ja ahminut tietoa. Into koiriin oli herännyt. Kävin koiran kanssa lenkillä, opetin sille asioita ja annoin itseni koiralle. Päivisin vaeltelin pitkälle, iltaisin kyhjötimme sohvalla - tai minä sohvalla ja Rita lattialla. Olimme yhtä. Isä ihmetteli, miksi koira tottelee minua. Miksei se koskaan tottele häntä. Kerroin näkemykseni, mutta se oli väärä.

Sieluni itki verta aina, kun koira kahlittiin ulos ketjuun, kun perhe lähti johonkin. Koska se tuhosi. Oli ahdistunut siitä, kun se jätettiin kotiin. Vaikka Rita kulki hyvin mukana, ei isä tykännyt viedä sitä mihinkään. Hihnakäytös oli hirveää - paitsi minun kanssani. Rita oli luupää muiden mielestä, mutta minä näin siinä vain koiran, jonka kunnioitus oli ansaittava. Rakastin sitä, vaikkei se muka minun ollutkaan. Kaupungissakin kävimme koiran kanssa, mutta Rita oli tasainen luonteeltaan - se ei haukkuntu koirille, ei ihmisille. Se ei riuhtonut hihnassa, vaikka se olisi vienyt minut 6-0. Se opetti minut arvostamaan koiria. Kävimme yhdellä hevos-koiraleirillä. Elämäni kesä. Rita teki siitä mahtavan. Siellä tapasin ihmisen, jonka kautta sain kipinän tokoon. Joka kertoi minulle enemmän koirista. Harmi - että yhteyden pito on katkennut.

Kunnes tuli päivä, maanantai. Tammikuussa. 2010. Raskas päivä koulussa, kirkas talvipäivä kuitenkin. Haaveilin pitkästä lenkistä koiran kanssa. Tulen kotiin. Ihmettelen, miksi koira ei tulekaan vastaan, niinkuin yleensä. Kysyn äidintä. "Ritaa ei enää ole." Se fiilis. Se.. En voi sanoin kuvailla miltä tuntui se, että paras ystävä viedään. Kuljin sumussa, viikon pari, ennen kuin sain kysyttyä "Miksi?". Nuori ihminen ei ymmärtänyt - eikä ymmärrä vieläkään. Meillä oli muutto edessä - rivitaloon, kyläpahasen keskustaan. Minulle se ei ollut ongelma, mutta vanhemmat näkivät ongelman melkein viisivuotiaassa koirassa, joka EI SOPEUTUISI sinne. Olen edelleen erimieltä. Edelleen katkera siitä, etten saanut yrittää. Edes etsiä kotia. Miksi päällisin puolin terve koira pitää viedä piikille tuollaisesta? En ymmärtänyt. Äiti koitti ehdottaa uutta pentua, mutta ei. Ei noiden ihmisten käsiin - ei koskaan.

Kipu tuskin kuolee ikinä, mutta rauhoittuu. Yhä edelleen elän arveluissa koiran hankinnasta ja sen syistä, etenkin paikasta, mistä Rita haettiin. Sekarotuinenhan se on, paperiton mokoma. Varmaan pentutehtaan tuotos. Koira oli Virosta. Ihan passillakin. Mutta silti. En hyväksy vanhempieni tekoja - en koiran hankkimiseen, enkä siitä "eroon pääsemiseen". En voinut mitään, ei minulle annettu mahdollisuutta voida. Ikävä kalvaa sydäntä, Rita olisi nyt kahdeksan. Elämäni koira. Ehdottomasti.

★ s. 23.03.-05, Viro
★ k. 13.01.-10, Suomi

Rakkain, ihanin, kaunein ja hölmöin ♥
Muistoihin jäät ikuisesti, ihanana koirana, vaikka sinullakin oli omat huonot puolesi, olit silti elämäni ykkönen, sinua ikuisesti kaipaan, ei kukaan paikkaasi voi sydämestäni täyttää.

Miksi tämän vain piti päättyä näin?

Pohdintaa kouluttajasta

Pohdintoja näin kylmään talvi-iltaan. Vaikka voiton puolellahan me olemme jo - päivät pidentyvät ja aurinkokin pilkahtelee siellä sun täällä moikaten maan kansalaisia.

Koska treenaaminen on kokonaan lomalla, on aika keskittyä ohjaajaan. Mielikuvaharjoitukset ja itsepohdiskelu siinä samalla ovat ottaneet valtaa minusta tämän tammikuun aikana. En voi sille mitään, mutta miettiminen, asioiden ruotiminen ja jossittelu on kivaa. Analysointikin kuuluu rakkauksiini. Samalla haluan listailla näitä asioita johonkin, jotta voin todeta joskus edes yrittäneeni tehdä jotain ajatustyötä itseni hyväksi. En voi kehittyä, ellen näe vikaa myös itsessäni.

Minä -kouluttaja. Minäkuvani ei ole koskaan ollut mikään parhain. Naisia sorsitaan, minua sorsitaan. Olen yksilö, jota oikein kukaan ei ole hyväksynyt missään. En ollut nuorena oikein missään hyvä tai lahjakas. Miten se loistaa minusta kouluttajana? Olen ankara itselleni. Hyvin ankara. Vaadin täydellisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja oletan että asiat menevät suoraan niin kuin niiden pitäisi. En jaksa tehdä pohjia kunnolla, menen hutiloiden eteenpäin ja ihmettelen, koska jossain välissä kaikki lävähtää käsiin.

Olen oppinut antamaan jo koiralle anteeksi, koska tiedän, ettei koira ole syypää mihinkään. Se olen minä, itse ihminen, joka on opettanut jonkun asian huonosti tai jättänyt opettamatta. Minä, joka paineistun pienestä, enkä omaa kunnollista hermorakennetta. Kiihdyn nollasta sataan ja jään enemmän sinne kierroksille kuin pystyn laskemaan itseni siihen rauhalliseen zen-tilaan. Olen miettinyt ja naureskellut, että kumpikohan meistä tarvii enemmän sitä harjoitusta. Minä. Rehellisesti.

Mutta toisaalta, kun ajattelee. Meidän - minun ja koiran - ei ole tarkoitus toimia yksilöinä. Me olemme tiimi. Tahdon välillemme sellaisen mahtavan tiimi-asenteen. Sellaisen, tiedättehän, kaikki toimii ajatuksen voimalla ja on ennen kaikkea hauskaa. En voi mennä keskenäni kaupunkiin meditoimaan, vaan minun pitää ottaa tiimini jäsen mukaan, jotta voimme yhdessä meditoida.

Olen myös hyvin sanainen kouluttaja. Haluan antaa koiralle palautetta huonosta työstä. Meillä riittää jäähy tai napakka poskiote. Pakkorauhoittuminen. En tiedä onko se lopuksi kovin toimiva, mutta se tehoaa. Paimen palaa maanpinnalle. Minä palaan maan pinnalle. Minä. Minä otan tilanteen haltuun ja kerron koiralle täsmällisesti etten pidä sen haahuilusta. Se toimii. Koska minä rauhoitun käskeäkseni koiraa rauhoittumaan. Sitä ei voi tehdä puolivillaisesti, äkeänä tiuskaisuna, vaan sitä pitää painottaa. Antaa energian siirtyä koiraan. Rauhoittavan energian.

Paineeni yhteiskuntaa ja ihmisiä vastaan siirtyy koiraan hihnan välityksellä. Stressaan, teen samat pakkoliikkeet joka ohituksessa, vaikka koira olisi rento. Panikoidun vastaan tulevista ihmisistä ja jumitan menneessä. Samoin koira kontakteilla - aina on asenne "mitä jos...". Pitäisi jättää jossittelu, elää täysillä niin kuin normaalistikin. Ennen kaikkea unohtaa ne edesottamukset mitä on tapahtunut. Jatkaa elämää, kertoa koiralle, ettei tässä ole mitään hätää.

Kaikki ongelmat, mitä meillä on, ovat lähtöisin minusta. En voi syyttää muita, en vaikka haluaisinkin. Meidän tiimimme rakoilee syystä, että minun psyykkeeni ei kestä kaikkia tilanteita mihin joudumme. Kokeisiin meneminen viivästyy ja viivästyy, koska minä pelkään ja luon kauhuskenaarioita siitä, miten Oca tekee jotain odottamatonta. Jos olisin rento ja itsevarma, niin ongelmia ei olisi. Jos voisin ennustaa, pystyisin tekemään paljon asioita varmana.

Ehkä taas pitkästä aikaa havahduin siihen, että minun ollessa temperamenttinen, räiskyvä persoona, jonka hermorakenne on huonompi kuin koiransa - vaikutan koiraan. Jos jotain pitäisi laittaa jäähylle, niin se olisin minä. Jos jotain pitää palauttaa maan pinnalle - sekin olisin minä. Koska kun minä pystyn hallitsemaan itseni, koirakin toimii oletettavasti. Kunnes toisin todistetaan. Eihän ihminenkään voi olla täydellinen - ei voi koirakaan olla. Koiralla on vain paremmat resurssit päästä lähemmäs täydellisyyttä, jos ihminen olisi myös lähempänä sitä.

En tiedä, mutta lasken myös hyvin positiiviseksi sen puolen itsestäni, että tiedon jano on loputon. En lakkaa koskaan innostumasta, kun voin kohdata uusia koirakkoja, kouluttautua tai edes päästä katsomaan jotain. Tuijottelen päivä pitkät videoita tokokokeista, treeneistä. Koetan oppia, koetan löytää sen saman fiiliksen, mikä on EVL:ssä kisaavalla koirakolla. Siellä enää harvemmin näkee paskoja suorituksia. Näkee, kuinka koira ja ihminen ovat sulautuneet yhteen. Sellaisena minäkin haluan nähdä meidät. Koirakkona - tiiminä. En yksilöinä, koirana ja ihmisenä, vailla sitä yhteenkuuluvuutta.

Ja miksi ruodin tätä ongelmaa netissä - blogissani. Ehkä saadakseni kritiikkiä? Tai tunteakseni, etten ole yksin tämän asian kanssa, vaan on kohtalotovereita. Tai vain saadakseni näkökulmaani esille. Jotain sellaista, en tiedä. Muistoja, näitä on taas hauska selailla vuoden parin päästä ja katsoa miten ajatukset ovat muuttuneet ja mihin ollaan tultu näidenkin pohdintojen myötä. Mitä uutta on opittu. Kaikkea.

Näihin sanoihin, tunnelmiin ja pohdintoihin. Sussu kiittää ja kuittaa tältä yöltä ja toivottaa kaikille antoisia treenejä.

Lahti RN

Koiranäyttelyn huumaa - tai sitten ei.
Vuosi vuodelta nuo tilanteet käyvät yhä ahdistavimmiksi. Oli helppoa mennä vain turisteilemaan näyttelyyn, kun ei tarvinnut ressata mistään. Oman koiran kanssa näyttelyissä on ihan jees käydä, koska tietää mitä tehdä ja miten parantaa ja suunnilleen mihin pitää puuttua saadakseen toimivan paketin kansaan. Okei. No, ne tilanteet on kutakuinkin jo hallussa, mutta entäpä sitten, kun lähdetään handleriksi? No, se nyt on ihan oma tarinansa.

Lahti RN tosiaan tuli oltua ns. vieraan koiran piuhan päässä apukäsinä. Muistoksi jäi kipeä selkä, hartiat ja kädet, mutta myös hymyn sai huulille tuttuja, ja uusienkin kasvojen näkeminen. En tiedä, itselleni oli hirveän vaikea rentoutua. En pystynyt olemaan täysin rento, koska vieraan koiran pitäminen vaatii aina omansa. Toivottavasti en ihan kamalaa kuvaa kanssaihmisille itsestäni - olen lunkimpi tapaus ilman koiraa!

Tosiaan, Lissun kanssa käytiin kehässä. Mielenkiintoinen tuomari tuo Hans Lehtinen. Vanhanlinjan tapaus ja varmasti omaa kokemusta paljonkin, mutta... No, minua kyseinen herra ei miellyttänyt. Puhui äärettömän hiljaa ja kohteli koiraa vähän.. Ronskin ottein. Lissu esiintyi näppärästi. Se ravasi paljon oletettua paremmin, mutta seisoessa painoi pahasti kädelle, kun oli omistajansa perään. Handlarillä oli tajuttoman kuuma, eikä nesteytys ja ruokailu olleet ihan yksi yhteen. Hengissä kuitenkin selvittiin ja kehästä meidät viskattiin pihalle T:n kanssa. Olisi se huonomminkin aina voinut mennä, mutta hyvä näin.

NUK T

"Esitetään liian lihavassa kunnossa. Liian pitkärunkoinen. Hyvä pään profiili. Ryhdikäs kaula. Tasainen ylälinja. Erittäin hyvät takakulmaukset. Hieman hento luusto. Karvapeite liian lyhyt. Pitää saada enemmän kehätottumusta ja pitäisi esiintyä enemmän edukseen. Tekee hieman matalan vaikutelman."

Sellaista. Eihän sille tuomarin mielipiteelle mitään voi, aina ei mielipiteet ole toistensa kanssa samanlaisia. Olisi vain hyvin, hyvin mielenkiintoinen tietää mitä Hans sanoisi tuosta meitin kääpiöseefferistä. Huvittaaa, yksinkertaisesti.

Ocan kanssa ollaan vaan ja hengaillaan - vieläkin. Koira näyttää siltä, että sitä viskottaisi ympäri seiniä. Aktivointina olen hieman kerrannut vanhoja asioita innostaen koiraa vain tekemään. Yksikin matala äännähdys saa menkkapaimenen unohtamaan kivan tekemisen ja pyytämään anteeksi olemassaoloaan. Ihan mahdotonta - sanon minä. Oca kestää palautetta, paljonkin, mutta ei nyt. Nyt se on kuin mikäkin herkkis.

Treenisuunnitelman poikasta

Luoksepäästävyys ei meillä ole ongelma siinä mielessä, että koira vihaisi ihmisiä ja olisi agressiivinen tai pelkäisi - ei, Oca RAKASTAA. Se rakastaa kaikkia, se tahtoo esittää olevansa pieni sylikoira ja hypätä valtavalla voimalla lähestyvän ihmisen syliin, nuolla naaman ja olla oma ihana itsensä, mutta tämähän ei nyt käy päinsä. Tuomari tuskin tykkää rakkauspakkauksen yli tihkuvasta rakkaudesta - vaan rokottaa siitä. Muut liikeet tarvivat oikeanlaista vahvistelua, jotta ovat koevalmiita. Enemmän häiriötä, enemmän tekemistä eri paikoissa, niin hyvä tulee. Tai pitäisi tulla.

Luoksepäästävyys:
- kontaktin pysyvyys
- rauhoittuminen

Paikkamakuu
- enemmän eri alustoja
- enemmän eri tilanteita
- eri aikoja
- keston vaihteluita

Seuruu
- kontakti varmemmaksi
- käännökset oikealle
- käännökset vasemmalle
- tempon vaihtelu
- kesto
- eri häiriötilanteet

Jäävät: Maa
- vartalo ja käsiapu pois
- perusasennon ennakoimattomuus

Jäävät: Seiso
- ei sekoita maahanmenoon
- ei hiivi perään

Luoksetulo
- ei ennakoi
- eteentulo
- häiriövarmuus

Hyppy
- apujen poishäivyttäminen
- maltti

Muut
- vaihtelevia lyhytkestoisia treenejä
- hyvällä motivaatiolla
- oikealla mielentilalla
- vaihtelevassa ympäristössä
- lyhyitä pätkiä kerrallaan, max kolme asiaa per kerta

Pentuja, rotujalostusta, pohdintoja

Koira on koira, eikä muuksi muutu. Ihmiset tuppaavat kritisoimaan - se on ihan luonnollista. Kuinka moni hyväksyy tämän itseen kohdistetun kritiikin? Kritiikin mahdollisista virheistä koiran kanssa tai huonoista luustokuvista, tai ihan mistä vaan? Osa ihmisluonnosta on sellaisia, että he eivät voi löytää vikaa itsestä tai hyväksyä sitä tosiasiaa, että joskus voi olla vain huono tuuri, eikä koiraa pysty verjelemaan hengellään.

Helpoimmat syntipukit on kasvattajat. Kasvattajat, jotka ei kerro kaikkea yhdistelmästä tai ovat muuten vain hyvin leväperäisiä. Herää kysymys, miksi ihmiset ostavat koiransa ihmiseltä, joka vaikuttaa jotenkin... Sellaiselta, ettei hän kerro kaikkea, tai ettei hänen kanssaan tahdo olla enää tekemisissä. Eikö siinä vaiheessa hälytyskellot ala soida? On toki totta, että koiran ostaessa kokonaan itselleen, ei tarvitse pitää kasvattajaan yhteyttä. Mutta kuka ei haluaisi pitää? Itse koen tärkeäksi, että voin kysyä kasvattajalta neuvoa ja saada tukea ongelmiini - nopeammallakin kuin kahden viikon aikataululla. Mutta itse koiran ostaessani, syyllistyn tukemaan kasvattajan kasvatustyötä, jota en välttämättä arvosta. Rahoitan hänen seuraavaa pentuettaan hankkimalla mahdollisesti huonon yksilön hoiviini. Loppuuko silloin pentujen teettäminen? Ei. Kysyntä ja teetettyjen pentujen määrä kulkee käsi kädessä. Jos vuodesta toiseen ihmiset hankkivat ties mistä koiria, ei jyvät erotu koskaan akanoista.

Puhutaan nyt saksanpaimenkoirista. On kaksi linjaeroa, käyttö ja näyttö. On monen monta kasvattajaa, jotka puolustavat omaansa. On myös kenneleitä, joiden pentuemäärät ovat pentutehtailun makua. Ja niin, ei unohdeta toki näitä pentueita, joita ei rekisteröidä syystä tai toisesta. Saksanpaimenkoiria on paljon, niillä on kysyntää. Näyttistä pidetään helpompana, se valitaan hyvin usein ensikoiraksi. Näyttiksiä on paljon. Niitä menee. Osa hankkii paperittoman sen takia, että se on halvempi. Silloin niidenkin kysyntä laskee. Hyvin harva ummikko ensikoiran ostaja tajuaa tuijotella indexejä tai ottaa selvää enemmänkin kuin pelkistä vanhemmista. Hyvin usein myös ihastutaan siihen tittelirivistöön koiran nimen edessä. En toki sano, käyttiksistäkin löytyy paljon paskaa, mutta pääosin kuitenkin sieltä on helpompi saada tervepäien koira, joka kestää arjessa ja harrastuksessa mainiosti.

Vastuu on kuitenkin koiran ostajalla. Jos hän ei käytä tiedossa olevia lähteitä selvittääkseen, mitä sen yhdistelmän takana oikeasti piilee, voi hän syyttää vain itseään, jos pennusta paljastuu jokin ei-toivottu ominaisuus. Lonkkavika, selkävika, allergiat... Saksanpaimenkoirilla on paljon ongelmia. On paljon "kotikoiria" tai näyttelytähtiä, joiden kanssa ei edes aiota tehdä muuta. Saksanpaimen on työkoira. Se on jalostettu olemaan monipuolinen palveluskoira ja itse en ainakaan enää ottaisi koiraa tuloksettomista vanhemmista. Aloittelijan tyhmyyttä ja sokeutta. Voin syyttää itseäni siitä, että otin koirani mistä otin.

Oletusarvoisesti kasvattajat tekevät hyvää työtä, he elävät rodulle ja tahtovat parantaa sitä parhaansa mukaan. Onko parantaminen sitä, että pennutetaan etenkin nuoria koiria. Okei, ensisynnyttäjän olisi hyvä olla n. 3v nartuissa, mutta miksi se pitää astuttaa nuorella uroksella? Kuinka usein koirasta kuvataan muutakin kuin ne pakolliset osat; lonkat ja kyynärät. Miksei selkää tutkita? Pitääkö koiran hajota, ennen kuin se voidaan kuvauttaa kokonaan. BH-koe on ensiarvoisen tärkeä, siitä en itse jousta. Sen jälkeen, tähän tilanteeseen, mihin ottaisin koiran, on sama, että kisaako se tokossa, jäljellä vai suojelussa. Kunhan on jotain konkreettista, jotain mistä katsoa, että koira ei vain maadu sohvannurkassa. Etenkin, kun etsin käyttökoiraa. Ehdottomasti huomiota herättää mahdolliset koirien aikaiset kuolemat, sekä vanhempien, sisaruksien, mahdollisesti aiempien pentueiden tulokset. Se antaa osviittaa, mitä koirastani on mahdollisesti tulossa. Mielestäni on myös väärin, että koirat kuvataan hyvin aikaisessa vaiheessa - sinällään ihan ok, mutta jalostukseen käytettävä koira pitäisi kuvauttaa tasaisin väliajoin, jotta muutokset huomataan.

Tähän kohtaan on hyvä huomata, että vaikka isän ja emän luusto on priimaa, ei välttämättä pentu ole. Suku, kuten mainitsin, vaikuttaa myös. Ensiarvoisen tärkeitä on myös se, että pentu ruokitaan ja liikutetaan oikein. Parhaita mahdollisuuksia silloin saada hyvä pentu.

Ja muistakaa, aina, kun ostatte koiran - ihan sama mistä ja millaisen, rahoitatte sen kyseisen kasvattajan jalostusprojektia, pentutehtailua tai mitä ikinä hän sitten kauppaakaan. Tuette sen kasvattajan työtä. Huonoja valintoja ja aina riittää koiria taitamattomiin käsiin, käsiin, jotka eivät osaa tai pysty hallitsemaan koiraa. Apula kertoo surkeaa totuutta. Monta, nuorta saksanpaimenta etsii siellä kotia. Useimmat lie paperittomiakin vielä. Säälittää. Ahdistaa.

En tiedä onko tekstillä päätä tai häntää, mutta vimmoissani tahdoin purkaa ajatuksiani sinne tänne ja hieman tuonne. Kun kerta koirablogia sivutaan, on oma rakas rotu lähellä ja taas on tullut tietoon tapauksia, joissa pennutetaan sairailla koirilla sairaita koiria ja myydään pentuja hyvin suolaiseen hintaan. Ilman papereita.

Ihmiset, miksi?

Koiraisia tavoitteita vuodelle 2013

Ei mennä tänäkään vuonna ihan sieltä mistä aita on matalin, vaan otetaan tavoitteita, joista toivottavasti saavutamme jotain. Toiveita saa varmasti aina esittää ja näiden eteenhän me työskennellään - jotta saataisiin tuloksia. Näkyviä tuloksia.

Ocan tavoitteet:
- ALO1
- Luustokuvat
- BH (loppuvuonna)
- Luonnetesti
- Vaihtelevia treenejä eri ympäristössä
- Koiratanssijuttuja

Omat tavoitteet:
- Kehittyä kouluttajana
- Kehittää koiranlukutaitoa
- Opetella suunnittelemaan treenit
- Treffaillan paljon muitakin koiria, ettei tule sokeaksi oman käytökselle

Juoksupaimen

Oca juoksee, taas. (Aloitti mokoma 2.1) Okei, ei siitä ole montaakaan päivää, kun laskin ja kiroilin, että tammikuullehan se pukkaa menkkansa. No, ei siinä mitään. Pidetään treenitaukoa, juuri kun kaikki oli mennyt hyvin astuu kuvaan neiti diiva. Ei saa komentaa, ei saa koskea. Hirmu masis on koko koira ja ulkona on ihan turha koittaa saada mitään kontaktia, kun hajujen ihmemaailma valtaa yleensä niin fiksun paimenen pään. Eli me siis ollaan vaan ja hengaillaan, ei mennä nukkumaan...

Meikäläistä, ilman koiraa, voi bongailla Lahdesta 13pv mustan saksanpaimenen hihnan päästä, kun kaverin koiran menen sinne esittämään. Saa tulla nykimään hihasta ja halaamaankin, jos siltä tuntuu! Ocan tavoitteita päivittelen blogiin, kunhan jaksamus siihen on taas kohdallaan. Jotain muutakin minulla oli, mutta en kuolemaksenikaan muista mitä.