Pohdintoja näin kylmään talvi-iltaan. Vaikka voiton puolellahan me olemme jo - päivät pidentyvät ja aurinkokin pilkahtelee siellä sun täällä moikaten maan kansalaisia.
Koska treenaaminen on kokonaan lomalla, on aika keskittyä ohjaajaan. Mielikuvaharjoitukset ja itsepohdiskelu siinä samalla ovat ottaneet valtaa minusta tämän tammikuun aikana. En voi sille mitään, mutta miettiminen, asioiden ruotiminen ja jossittelu on kivaa. Analysointikin kuuluu rakkauksiini. Samalla haluan listailla näitä asioita johonkin, jotta voin todeta joskus edes yrittäneeni tehdä jotain ajatustyötä itseni hyväksi. En voi kehittyä, ellen näe vikaa myös itsessäni.
Minä -kouluttaja. Minäkuvani ei ole koskaan ollut mikään parhain. Naisia sorsitaan, minua sorsitaan. Olen yksilö, jota oikein kukaan ei ole hyväksynyt missään. En ollut nuorena oikein missään hyvä tai lahjakas. Miten se loistaa minusta kouluttajana? Olen ankara itselleni. Hyvin ankara. Vaadin täydellisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja oletan että asiat menevät suoraan niin kuin niiden pitäisi. En jaksa tehdä pohjia kunnolla, menen hutiloiden eteenpäin ja ihmettelen, koska jossain välissä kaikki lävähtää käsiin.
Olen oppinut antamaan jo koiralle anteeksi, koska tiedän, ettei koira ole syypää mihinkään. Se olen minä, itse ihminen, joka on opettanut jonkun asian huonosti tai jättänyt opettamatta. Minä, joka paineistun pienestä, enkä omaa kunnollista hermorakennetta. Kiihdyn nollasta sataan ja jään enemmän sinne kierroksille kuin pystyn laskemaan itseni siihen rauhalliseen zen-tilaan. Olen miettinyt ja naureskellut, että kumpikohan meistä tarvii enemmän sitä harjoitusta. Minä. Rehellisesti.
Mutta toisaalta, kun ajattelee. Meidän - minun ja koiran - ei ole tarkoitus toimia yksilöinä. Me olemme tiimi. Tahdon välillemme sellaisen mahtavan tiimi-asenteen. Sellaisen, tiedättehän, kaikki toimii ajatuksen voimalla ja on ennen kaikkea hauskaa. En voi mennä keskenäni kaupunkiin meditoimaan, vaan minun pitää ottaa tiimini jäsen mukaan, jotta voimme yhdessä meditoida.
Olen myös hyvin sanainen kouluttaja. Haluan antaa koiralle palautetta huonosta työstä. Meillä riittää jäähy tai napakka poskiote. Pakkorauhoittuminen. En tiedä onko se lopuksi kovin toimiva, mutta se tehoaa. Paimen palaa maanpinnalle. Minä palaan maan pinnalle. Minä. Minä otan tilanteen haltuun ja kerron koiralle täsmällisesti etten pidä sen haahuilusta. Se toimii. Koska minä rauhoitun käskeäkseni koiraa rauhoittumaan. Sitä ei voi tehdä puolivillaisesti, äkeänä tiuskaisuna, vaan sitä pitää painottaa. Antaa energian siirtyä koiraan. Rauhoittavan energian.
Paineeni yhteiskuntaa ja ihmisiä vastaan siirtyy koiraan hihnan välityksellä. Stressaan, teen samat pakkoliikkeet joka ohituksessa, vaikka koira olisi rento. Panikoidun vastaan tulevista ihmisistä ja jumitan menneessä. Samoin koira kontakteilla - aina on asenne "mitä jos...". Pitäisi jättää jossittelu, elää täysillä niin kuin normaalistikin. Ennen kaikkea unohtaa ne edesottamukset mitä on tapahtunut. Jatkaa elämää, kertoa koiralle, ettei tässä ole mitään hätää.
Kaikki ongelmat, mitä meillä on, ovat lähtöisin minusta. En voi syyttää muita, en vaikka haluaisinkin. Meidän tiimimme rakoilee syystä, että minun psyykkeeni ei kestä kaikkia tilanteita mihin joudumme. Kokeisiin meneminen viivästyy ja viivästyy, koska minä pelkään ja luon kauhuskenaarioita siitä, miten Oca tekee jotain odottamatonta. Jos olisin rento ja itsevarma, niin ongelmia ei olisi. Jos voisin ennustaa, pystyisin tekemään paljon asioita varmana.
Ehkä taas pitkästä aikaa havahduin siihen, että minun ollessa temperamenttinen, räiskyvä persoona, jonka hermorakenne on huonompi kuin koiransa - vaikutan koiraan. Jos jotain pitäisi laittaa jäähylle, niin se olisin minä. Jos jotain pitää palauttaa maan pinnalle - sekin olisin minä. Koska kun minä pystyn hallitsemaan itseni, koirakin toimii oletettavasti. Kunnes toisin todistetaan. Eihän ihminenkään voi olla täydellinen - ei voi koirakaan olla. Koiralla on vain paremmat resurssit päästä lähemmäs täydellisyyttä, jos ihminen olisi myös lähempänä sitä.
En tiedä, mutta lasken myös hyvin positiiviseksi sen puolen itsestäni, että tiedon jano on loputon. En lakkaa koskaan innostumasta, kun voin kohdata uusia koirakkoja, kouluttautua tai edes päästä katsomaan jotain. Tuijottelen päivä pitkät videoita tokokokeista, treeneistä. Koetan oppia, koetan löytää sen saman fiiliksen, mikä on EVL:ssä kisaavalla koirakolla. Siellä enää harvemmin näkee paskoja suorituksia. Näkee, kuinka koira ja ihminen ovat sulautuneet yhteen. Sellaisena minäkin haluan nähdä meidät. Koirakkona - tiiminä. En yksilöinä, koirana ja ihmisenä, vailla sitä yhteenkuuluvuutta.
Ja miksi ruodin tätä ongelmaa netissä - blogissani. Ehkä saadakseni kritiikkiä? Tai tunteakseni, etten ole yksin tämän asian kanssa, vaan on kohtalotovereita. Tai vain saadakseni näkökulmaani esille. Jotain sellaista, en tiedä. Muistoja, näitä on taas hauska selailla vuoden parin päästä ja katsoa miten ajatukset ovat muuttuneet ja mihin ollaan tultu näidenkin pohdintojen myötä. Mitä uutta on opittu. Kaikkea.
Näihin sanoihin, tunnelmiin ja pohdintoihin. Sussu kiittää ja kuittaa tältä yöltä ja toivottaa kaikille antoisia treenejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti