Sairastuvalta täällä hei!

Joo, omistaja tälläkertaa kärsii kaikesta mahdollisesta - luojan kiitos koira on terve kuin pukki (*koputtaa puuta*). Bloggailemaan ei kunnon puolesta ole päässyt oikeastaan ollenkaan. Koulussa tein tuota suosikkiblogi -postausta ja siellä se on edelleen vaiheessa, koska itse kipeyteni kanssa en ole moisessa laitoksessa ollut.

Enterovirus on tuonut uusia kulkutapoja meidän päiväämme. Koira on hämmentynyt, kun olen koko päivän kotona, eikä se jää juuri ollenkaan yksin. Viime perjantaina oli paimenen huoli suuri, kun oma kuntoni romahti korkean kuumeen seurauksena siihen, etten voinut kuin maata sängyssä ja hikisesti pystyin nostamaan juomalasin. Levoton paimen istui sängyn vierellä ja piippaili välillä ja tökki kättäkin märällä kirsulla. Nukahdin koiran huolestuneeseen katseesiin, sekä heräsin siihen. Koetin vakuuttaa ystävälle, ettei ollut mitään hätää - mutta eihän sellainen auttanut. Onneksi miehen ilmestyminen paikalle sai otuksen hieman rauhoittumaan.

Uskollinen ystävä kyllä - mutta ulkonakin on pakko käyttää. Itselläni on niin pahat jäljet käsissä, etten pysty pitelemään hihnaa kunnolla (saati haltsaamaan sitä, jos jotain tulee vastaan), joten olemme lenkkeilleet paljon ilman hihnaa. Riskisijoitushan se on, mutta hihna luo meidän välille muutenkin jotenkin ikävänlaista kitkaa. Lienee siinä, että minä vihaan remmilenkkejä yli kaiken. Vaikkakin Ocan hihnakäytös on parantunut huomattavasti kotioloissa! Vapaana siis ollaan menty - ohitetty lapsia, miehiä, naisia, autoja... Ilman mitään suurempaa pörhistelyä ja esittämistä. Koira pysyy nätisti käskyn alla ja lopettaa kyttäämisenkin. Mahtava eläin. Naapurin pihaväksyjen ohikin ollaan päästy monesti ilman mitään kohlotusta. Liekkö neiti säästelevän omistajaansa, kun vielä toipilaana ollaan ainakin perjantaihin saakka. Saisi kyllä hyvä käytös jatkua.

Kuten fiksuimmat huomasivat, emme me korkanneet virallisia. Päätös oli harvinaisen helppo, kun koiran vei suurempaan häiriöön, niin kaikki levisi käsiin. Okei, pakkohan joskus on aloittaa vielä, mutta käytin päätäni ja vakuutin itselleni, että varmasti kaikuva ja hiostava betonihalli ei ole se oikea paikka aloittaa. Oca toimii muutenkin hallissa huonommin. Ehkä nämä ovat vain tekosyitä, miksi koetan peitellä olevani huono treenaamaan ja täysin kädetön tokoilija - mutta silti! Ainiin, ja agilitymiittiäkään ei järjestetty. Himskatti.

Jankutan itselleni "ei-meillä-ole-kiire". Onko meillä? Ei. Suunnitelmat meni mönkään tulevan pennun kanssa, joten sitä THE koiraa ja yhdistelmää vielä haeskellaan, joten on aikaa, on paljon aikaa hioa ja oppia vanhan kanssa asioita, joita ei mokaa pennun kanssa. Mutta kyllä, me vielä korkkaamme kisakentät. Mutta en näe järkeä siinä, että lähtisimme hakemaan hylkyä sen takia, että omaa tyhmyyttäni ilmoitan täysin kesken olevan koiran kokeeseen. Okei, käytännössähän kaikki voi kääntyä päälaelleen kun pääsee kehänauhojen sisään, mutta kuitenkin. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja hyvin treenattu on ykkönen kokeesta. Mennään tällä mentaliteetilla.

Kaivoimpa tuossa klikkerinkin pitkästä aikaa kaveriksi, kun aktivointi jää vähiin kun itse ei pysty kulkemaan pitkää lenkkiä tekemättä kuolemaa ja oikein muita vaihtoehtoja ei ole ollut. Hieno nähdä, miten paimenen päässä alkaa rattaat liikkua sen nähdessä sinisen kapistuksen ja ruokaa. Hölmistyneenä ylähuuli rullalla hampaiden välissä se tuijottaa ja odottaa mitä tuleman pitää.

Päätin ottaa tänään tavoitteeksi viimein sen eteentulon alkeiden opettamisen. Tajusin, että minähän nyysin messuilta pinssin muodossakin oheiskrääsää, ja pinssiähän me ollaan tarvittu. No. Näppärää. Pinssi lattialle, eikä mennyt kauaakaan, kun itse uteliaisuus tökkää sitä nenällä. Naks. Ja reimu syntyi. Muutama kymmenen toistoa ja pinssi kiinni sohvaan. Hetken koiralla raksutti ja sitten se hiffasi jo tutun esineen. Voi sitä tökkimisen ja ilon määrää. Tämän jälkeen laitoin pinssin polveen (niin siis housuihin) kiinni ja istuin lattialla. Ei tuottanut ongelmaa paimenella. Seuraavana pinssi kiinni sohvaa korkeampaan nojatuoliin, joka osoittautui hieman hankalammaksi. Ilmeisesti pinssi oli koiran näkökentän ulkopuolella sen tutkiessa normaalisti maailmaa, mutta fiksu löysi kuitenkin pinssin ja tökki sitä innoissaan ruuan toivossa. Ja saihan se sitä. Ja kehujakin.

Pohdiskelin hetken, jättäisinkö tähän, mutta koska koiralla oli motivaatiota ja ruokaakin vielä jäljellä, päätin tehdä pari toistoa niin, että pinssi on kiinni korkeammalla vartalossani ja olen itse polvillani. Näin mahdollistin myös treenihetken lyhyyden, koska polveni eivät kestä pitkään painoa. Ensinhän Oca oli sitä mieltä, että ei omistajaa voi mitenkään tökätä nenällä! Ihan hirveää! Mutta naksutin jo kevyemmästä hipaisusta ja siitähän riemu repesi. Koira tökkäsi voimakkaastikin pinssiä ja olin iloinen. Näppärä seefferi - jälleen kerran. Pitää vain osata hyödyntää sitä näppäryyttä.