Sunnuntaitreenit

Huh huh, menoa ja meininkiä kerrakseen, kun emäntää on viety hieman joka puolelle tätä maakuntaa. Lauantainen kauppakeskusreissu jäi ikävä kyllä väliin, mutta tilanne korjattiin sunnuntaina yhtä kauniissa auringonpaisteessa. Luo mukavaa pirteyttä tuollainen sää pitkän talvikauden jälkeen.

Tosiaan, kauppakeskuksella vasta hulinaa riittikin, ei ollut häiriössä puutetta. Ocalla oli koko ajan hirveä hööki päällä johonkin suuntaan ja kokonaan tuntui unohtuvan miten siinä hihnassa oikeasti pitikään kävellä. Pilli vihelsi ja haukkukin irtosi pienestäkin ärsykkeestä. Ihme sooloilua, mutta taas, kun jotain tehtävää antoi, keskittyi paimen täydellä teholla. Konfliktitilanteeseenkin meinasimme ajautua, kun bokseri pölähti jostain pimennosta vähän matkan päähän. Tilanne kuitenkin hoitui ok:sti, ja loppupeleissä ohitimmekin bokserin hyvillä mielin.

Kuitenkin huomasin, ettei oma mielentilani ollut kaikista parhain tällaiseen showhun. Olisin voinut ottaa happea välissä ja rentoutua, kun Oca kuitenkin tulkitsee minusta kaiken. Tekeminen taas rauhoittaa minua, joten se oli paljon intensiivisempää, hallitumpaa ja parempaa kuin paikoillaan hengailu. Koira ei syösähdellyt, vaan keskittyi siihen, mitä teimme. Mahti piski se kuitenkin oli.

Hakemaan lähdimme onnistunutta paikkamakuu-kokemusta ja sen saimme. Alun 15 sekunnin pätkä oli hieman levottomampi, kuin loppuajasta minuutin pätkä. Koira kuitenkin makasi suorassa, kiinnostuneena, piti kontaktia minun täysimittaisella matkalla... Mutta jessus, kuinka vaikeaa tuleekaan olemaan, kun kokeessa joudun seisomaan kaksi minuuttia aloillani hirveässä jännityksessä ja olemaan siten, etten vahingossa kehonkielelläni vapauta tai kutsu koiraa luokseni. Huh huh, emmekö voisi vain mennäsuoraan avoimeen, niin ei tarvisi olla koiran näkösällä? Paikkamakuun lisäksi otimme kevyen pätkän seuruuta, sekä yhden luoksarin. Hyvällä fiiliksellä, kaikki tuntui kivaisalta.

Paluumatka kotiinkin oli rauhallinen. Koska hyvä mieli. Olisikin tällaista aina.