Ollaanko me, vai eikö me olla?

Eiköhän me kuitenkin olla. Lupasin jonkinasteista treenipäivitystä, mutta mutta. Olen jo unohtanut puolet asioista, mitä me olemme tehneet. Tiistaina (4.9) ja lauantaina (8.9) oltiin siis jo tutuksi tulleessa Linnan puistossa treenaamassa. Olen laiska kirjoittamaan treenipäivityksiä. Hyvä kun muistan edes vihkoon suhrata jotain ylös.

Tiistain teemana oli paikkamakuu. Meidän ensimmäinen paikkamakuu ryhmässä, johon osallistui kolme koiraa, vaikka itse treeneissä oli mukana... Viisi kipaletta karvanassuja. Joten häiriötä kyllä riitti. Luotin kuitenkin koiraan jättäessäni sen makuulleen kahden vieraan eläimen väliin. Hyvinhän se olisi pysynyt, mutta kun itse menin sotkemaan koiran suoritusta viheltelyllä (jonka se tietenkin tulkitsi kutsuksi tulla luokse, tyhmä minä) ja härkin sitä muutenkin. Noh, parilla palautuksella makasi kuitenkin kivasti vaikkakin pälyili ympäristöään hetkellisesti. (etenkin toista koiruutta) Hyvä paimen! Palkitsin koiran antoisasti leikkituokiolla.

Havaitsin myös ongelman. Pahan ongelman. Oca vahtaa kaikkien lentävien juttujen perään. Oli se sitten kapula, lelu tai nami. Paimen tahtoo saalistaa kaikki lelut ja aiheuttaa minulle harmaita hiuksia. Kaikki on ok vielä siinä vaiheessa, kun leikitään intensiivisesti omalla patukalla, mutta sitten kun pitäisi hengähtää ja rauhoittua, niin ai että kun kaikki on niin kivaa ja kiinnostavaa. Huoh. Millähän tuon saisi pois?

Saatiin huvittaa the temppukoiran kanssa vanhuksiakin jotka eksyivät treeniviheriön laidalle pällistelemään. Laitoin paimenen pujottelemaan jalkojen välistä ja pomppimaan jalkani yli. Pieni pätkä seuruuta otettiin myös ja liikkeestä maahankin taidettiin esittää heille. Hyvin tyytyväisiä oli yleisö ja muutama kehukin taisi irrota, ellen ihan väärin kuullut. Vielä muiden lähden jälkeen päästin koiran kirmaamaan vapaana ja heittelin patukkaa sille. Näppärä tyttö, etten sanoisi.

Lauantaina meitä oli paikalla vain kolme, harmi sinänsä. Penskan käytös ei ollut mitään mahtavinta ja minullakin oli hermo kireällä. Olisi kannattanut jättää treenit väliin tai vähintään koira autoon. Noh, enpä tullut ajatelleeksi ja hieman ärrin murrin menin tekemään asioita. Ehdin kuitenkin rauhoittua yksinäni touhuillessa, joten fiilis oli parempi. Koira aisti kuitenkin kireyteni ja oli huonossa tilassa treenaamista ajatellen. Pari kunnon seuruupätkää saatiin aikaan ja makailtiin häiriössä. Näppärästi paimen toimi sen ajan.

Kuviakin reissulta on, treenivihkossa ei taida lauantain kohdalla lukea kuin liuta kirosanoja ja maininta saksanpaimenen äänekkyydestä. Voi, kumpa tajuaisin joskus antaa olla ja tavoitella parempaa fiilistä ennen kuin menen sotkemaan kaiken koiran kanssa. Miksi en voisi olla täydellinen koiran omistajakouluttajaohjaaja, vaan minullakin pitää olla puutteeni. Kuviakin tulee, kunhan toverini saa ne käsiteltyä.

ps. Pentujutut alkaa olla selkeitä. Ehkäpä 2013 huhtikuussa meille taapertelee toinen koira. Mitään varmaa en ala sanomaan, mutta kaikki vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta. Rotu pysyy salaisuutena niin kauan, kunnes kaikki on varmaa. Saksanpaimen se ei ainakaan tule olemaan.