Yksi aikakausi päättyi, mutta elämässä on harpattu eteenpäin. Uuden ystävän kanssa. Taisin luvata linkata blogin tänne? Hmm, noh, tervetuloa uuteen alkuun.
lauantai 29. kesäkuuta 2013
maanantai 6. toukokuuta 2013
18.10.2010 - 6.5.2013
Kaksi ja puoli kaunista vuotta yhdessä vietimme. Nyt tuli aika eron. Vaikka kuinka pikkupaimen oli taistelijaluonne, ei kuitenkaan mielen vahvuus peitonnut fyysistä heikkoutta. Vatsalaukun laajentuma ja kiertymä uusiutui tänään. Päätös oli selvä, paimen pääsee autuaimmille maille, ei lähdetä ronkkimaan, ei avaamaan. Vain rauhallinen lähtö ja sillä selvä.
Niin päättyy myös blogin taru. Kahdesta on enää jäljellä yksi, joten blogin tarkoitus on kuihtunut olemattomiin. Kiitos kaikille, ketkä ovat yhteistä matkaamme auttaneet ja tukeneet, treenikavereille, koiraystäville, tsemppareille. Olen kiitollinen kaikesta tuesta, mitä olen saanut. Samoin Oca.
Koira, joka opetti niin paljon. Suurimpana sen, kuinka hektista elämä on ja miten pitäisi osata nauttia päivä kerrallaan murehtimatta huomista. Kuinka pitäisi osata ottaa vastaan kaikki avoimesti häntä heiluen, mutta tukea niitä kaikista lähimpiä ja rakkaimpia. Se ei koskaan perääntynyt, se seisoi aina rinnalla.
Niin päättyy myös blogin taru. Kahdesta on enää jäljellä yksi, joten blogin tarkoitus on kuihtunut olemattomiin. Kiitos kaikille, ketkä ovat yhteistä matkaamme auttaneet ja tukeneet, treenikavereille, koiraystäville, tsemppareille. Olen kiitollinen kaikesta tuesta, mitä olen saanut. Samoin Oca.
Koira, joka opetti niin paljon. Suurimpana sen, kuinka hektista elämä on ja miten pitäisi osata nauttia päivä kerrallaan murehtimatta huomista. Kuinka pitäisi osata ottaa vastaan kaikki avoimesti häntä heiluen, mutta tukea niitä kaikista lähimpiä ja rakkaimpia. Se ei koskaan perääntynyt, se seisoi aina rinnalla.
Royal Smile Åcarina
18.10.2010 - 6.5.2013
Maailman paras pikkupaimen
Maailman paras pikkupaimen
sunnuntai 5. toukokuuta 2013
Niin lähellä, mutta niin kaukana
![]() |
| Oca perjantain lenkillä - täysin normaalina |
Elämäni hirvein päivä saa taas uuden käsitteen eilisestä päivästä. Huh huh, sanon minä. Nyt vasta alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, mitä olisi voinut tapahtua ja miten tässä nyt enää ollaan. Ja pakko kyllä todeta, on tuo pikkuseefferi sitkeä kaveri.
Joo, eli aamulla herätessä odotti vastassa hirmu levoton ja jalkapallonkokoisen mahan omaava, huonovointinen koira. Kuinka moni arvaa mikä tässä oli homman nimi? No, vatsalaukun laajentuma ja kiertymähän siellä. Mutta miten? Sen vain luoja tietää. Kaikki oli illalla suoritetty normaalilla rutiinilla. Koira oli treenattu, ruokittu ja liikutettu samalla tavalla kuin aikaisemmin. Se ei saanut mitään ylimääräistä, ei mitään, minkä pitäisi laukaista kaasuuntuminen.
Heräämisen ja tilanteen hahmottumisen jälkeen hyvin freesinä kohti Vethausia, päivystystä. Ei varmasti koskaan ole matka tuntunut noin pitkältä kuin olla ja voi. Pahoinvoiva koira on karmeaa katsottavaa, etenkään kun ei itse pysty mitään tekemään toisen oloa helpottaakseen. Paimen avasi taas uutta ääniskaalaa minulle. Ihmeellistä ölinämölinää ja haukahtelua - varmasti kun sattui ihan mielettömästi. Eniten varmaan itseeni otti se, että koira tahtoi hakeutua seurastani pois.
Päästessämme Vethausiin, niin kiitos hoitajien nopean toiminnan, koira pääsi suoraan röntgeniin, jossa selvitettiin tilanteen vakavuutta. Voin kertoa, että odottavan aika on pitkä. Siinä vaiheessa, kun puolentunnin jälkeen meiltä tultiin kysymään, mitä tehdään, olin onnistunut luomaan jo kaikki mahdolliset kauhuskenaariot. Vaihtoehdoiksi annettiin leikkaus (joka viikonlopun taksoilla nousisi yli 2500€) ja letkutus. Leikkaamaan ei lähdetä, ei tänään. Olin jo henkisesti valmistautunut jättämään koiran sinne, palaamaan kotiin yksin, mutta ei minulla olisi tuollaisia rahoja nyhtää mistään. Sen jälkeen kolme tuntia tuskallista odotusta, jonka jälkeen selvisi, että päästäänkin koiran kanssa kotiin, kunhan mokoma heräilee nukutuksesta. Vatsalaukku oli saatu letkutettua tyhjäksi - onneksi.
Vaihtoehdoksi meille tarjottiin vatsalaukun kiinnittämistä sterilisaation yhteydessä. Koska nuori koira ja tällainen uusii helposti. En pidä tätä huonona vaihtoehtona. Ja Oca pääseekin lekurin pöydälle uudemman kerran, kun 22 päivän lääkekuuri on ohitse. Oli jotenkin helpottavaa, kun hoitajan perässä seurasi tokkurassa oleva koira, joka ei edes häntäänsä jaksanut heiluttaa, mutta littana kyljistään. Pahin oli ohi. "Koirallasi on taistelijaluonne" - komentoi eläinlääkäri ja sai minut melkein itkemään uudelleen. Ocalla on.
![]() |
| piski pöhnässä ja "litistyneenä" |
![]() |
| toipilas kotona |
torstai 2. toukokuuta 2013
Keväistä meininkiä!
Kevät on valloittanut meidän blogin myös! Humoristisesti tuli vaihdettua myös blogin nimi tavanomaisesta "Ocan treeniblogista" tähän, joka nyt näkyy otsikossa. Luultavimmin banneri tulee vielä päivittymään, mikäli keksin jonkun kivaisan idean sinne tylsien koulupäivien aikana.
Tämä päivä sisälsi puolestaan hömpöttelyä metsässä, semmoista turhan päiväistä kirmausta maastossa niin koiran kuin omistajankin saralla. Oli mukava hyppiä metsikössä. Päivään mahtui myös täydellisesti onnistunut perusasentotreeni aamuruualla. Paimen teki oikealle hienoja asentoja, mutta myös vasemmalle se kääntyi nätisti, vaikkakin vähän jäykästi. Asennot olivat kivan tiiviitä ja tekemisessä oli hieno into. Otettiin myös ihan askeleen, parin, seuraamista, jotta kontakti pysyisi myös liikkeelle lähdettäessä. Parannusta. Se ei ollut hakoteillä yhtään. Mainio piski.
Tämä päivä sisälsi puolestaan hömpöttelyä metsässä, semmoista turhan päiväistä kirmausta maastossa niin koiran kuin omistajankin saralla. Oli mukava hyppiä metsikössä. Päivään mahtui myös täydellisesti onnistunut perusasentotreeni aamuruualla. Paimen teki oikealle hienoja asentoja, mutta myös vasemmalle se kääntyi nätisti, vaikkakin vähän jäykästi. Asennot olivat kivan tiiviitä ja tekemisessä oli hieno into. Otettiin myös ihan askeleen, parin, seuraamista, jotta kontakti pysyisi myös liikkeelle lähdettäessä. Parannusta. Se ei ollut hakoteillä yhtään. Mainio piski.
keskiviikko 1. toukokuuta 2013
Vapputreenit
Voehan vappu. Ja voehan vasen. Ja voehan treenit. Päivällisen jumituksen jälkeen päätin repäistä ja todeta, että treenaamaan. Koomaus saa riittää. Onneksi paimen on aina messissä, eikä sitä koskaan väsytä. (Joskus olisi hyvä, jos sitä väsyttäisi) Ja vapun aaton juhlinnan ohessa ehti ohjaaja ihmettelemään askeleitaan ja omaa motoriikkaansa ja koitti sisäistää uutta askellusta käännökseen. Hirveän vaikeaa. Miksi ei vain voisi kääntyä? Polkaistiin ensin 40 min fillarilenkki metsässä ja uskokaa tai älkää, vanha mummokonkeli on tähän tarkoitukseen kuin luotu. Paimentimen käytös ei ollut kuitenkaan mitään parasta, mutta kriittisellä hetkellä (eli silloin kun ainoa auto tuli vastaan) tipahti se nätisti maahan käskystä. Piti ihan itsekin ihmetellä, että mitäs hittoa tässä oikein tapahtui. No, emme jääneet auton alle ja oli kivaisaa!
Tämän jälkeen treenikamat kokoon. Sisältäen pallon, patukan, vesipullon, sekä hanskat _molempiin_ käsiin. Paimenen alkumatka oli hyörimistä ja pyörimistä, kunnes hämäsin sitä kiertämällä eri reittiä treenipaikalle (kiljuminen kuitenkin alkoi, kun kauppakeskus häämötti) ja samalla paimen tajusi, että rontissa oli ollut joku muukin koira, kun kävin treenikaverin hakemassa paikan päälle ennen kuin toin oman ruutivaraston paikalle. Hirveä sniffaus. Ja pärskiminen. Voisi joskus imuroida autonkin.
Treenipaikalla taas huomasi kuinka yhden koiran häiriö on ihan klshkjthekhrpkj. Ihan sama, jos koiria olisi kaksi. Oca toimisi, koska sen huomion jakaa kaksi eri liikkuvaa kohdetta,eikä se jaksaisi kytätä ja paimentaa. Mutta kun on yksi, niin paimenen haukan katse seuraa toisen tekemistä.
No, kun vauhtiin päästiin, niin hömpöteltiin ensi. Purettiin energiaa. Pujoteltiin jalkojenvälistä, riehuttiin patukan kanssa, oli oikeasti hauskaa. Otin yhden luoksarin vahvalla namiavulla, jotta koira ei kaahaa ohitseni, vaan taittuu napakasti sivulle. Liikkeestä maahan - tein virheen kävellessäni suoraa koiraa kohden. Se pompahti ylös. Jätin palkkaamatta, vaikka muuten olikin tosi nätti suoritus. Seuruuteltiin. Ei kääntynyt vasemmalle. Jätin treenin ensimmäisen käännöksen jälkeen. Se ei toimi, sitä ei tehdä kuin kotona minimoidussa häiriössä. Sitten vähän pompittiin, pujoteltiin, pyörittiin. Ocalla oli kivaa. Ja hyvä fiilis jäi itsellekin kurjasta alusta huolimatta. Pitäisi päästä treenaamaan paikkaan, jossa on enemmän koiria.
![]() |
| hehe, mitäs me tänään? |
![]() |
| ei kuules tarvi käydä salilla, kun pyörittelee 25kg koiraa |
![]() |
| Ocan mielipide harrastamiseen näkyy selkeästi |
![]() |
| Hyvä me, hyvä meidän tiimi (: |
maanantai 29. huhtikuuta 2013
Mennäänkö me kokeisiin? Mennäänkö?
Huoh. Kokeisiin, kokeisiin, kokeisiin. Tänään kävin ottamassa treenin selvittääkseni hieman missä mennään ja mitä pitäisi tehdä, että asiat menisivät oikeaan suuntaan.
Luoksepäästävyys: katastrofi jo tutulla ihmisellä, mitä sitten vieraalla?
Paikkamakuu: toimii, kunhan itse olen varma ja en hötkyile tai nytkähtele mitään kummasti.
Seuruut: kestävyys ok, vire ok, kontakti ok. Ei vaan käänny vasemmalle. Ei vaikka mikä olisi. Puskee läpi ja poikittaa. Aaaaaa.
Jäävä, seiso: epävarma, ei ole ilmeisesti sisäistänyt mitä seiso -käsky tarkoittaa tai ahdistuu jostain muusta.
Jäävä, maa: T-Ä-Y-D-E-L-L-I-N-E-N ♥
Luoksari: toimii. Vähän meinaa kaahottaa ohi, mutta palaa hienosti sivulle.
Hyppy: ei otettu.
Ongelmakohdiksi nousikin siis seuruussa käännös vasemmalle, minkä olen jo tiedostanut, sekä jäävä seiso. Olin fiksu, ja päätin imuttaa vasemmalle käännöksiä. No, olikin vuosisadan huonoin idea, kun kierroksilla oleva paimen päätti että käsi maistuu varmasti yhtä hyvältä kuin nakki ja rouhaisikin kämmenen kauniisti hampaitten väliin. Voin kertoa, että sattui ja sattuu vieläkin. Hienoisesti turvonnut käsi on ja jonkinlainen verenpurkauma. Okei, ei imuteta. Otettiin avuksi patukka vasemmassa kädessä, vasen käsi suorassa sivulla. Ja kappas. Alkoi koirakin huomaamaan vahvan pääavun kanssa (kiitos vain Heklalle ideasta!!), että perskele, nyt käännytään. Seuruu kyllä väljistyi, mutta varmasti sekin ajan kanssa suoristuu ja tulee paremmaksi. Ainakin toivossa on hyvä elää.
Stopista en oikein tiedä. Pitää naksutella. Paljon. Kuitenkaan se ei ole vaikuttanut jäävään makuuseen, joten sitä uskaltaa treenata kunnolla. Koira ei kuitenkaan arvo kuin istumisen ja seisomisen välillä liikettä. Se on selkeästi epävarma, mutta millä hitolla minä sen pysäytän? Vahva vartaloapukaan ei tuntuisi riittävän. Äsh, kaippa siihen vielä jotain keksii.
Ja eihän luoksepäästävyydessä haittaa, kun koira tahtoo rakastaa tuomarin puhki ja mennä syliin ja pussata rikki? Oca on hellä, vähän voimakas otus, mutta se tarkoittaa pohjimmiltaan hyvää. Se on hirmu huono patoamaan rakkauttaan, vaikka siitä on koitettu opetella. Se vain rakastaa niin paljon, kuin pieni paimen voi maailmaa rakastaa.
Hyppyä en jaksa stressata. Oca kyllä menee yli. Eriasia, mitä se tekee sen jälkeen. Varmaan nostaa jonkun oman hulabaloon pystyyn. Noh, se on sitten sen ajan murhe. Kunhan menee yli ja pääsääntöisesti pysyisi paikoillaan, niin ehkä saataisiin joku tulos tästä.
Muutaman äksidentin jälkeen treenit tuntui kuitenkin hyvältä. Ainakin kuvittelen näin, vaikka irvistelenkin kirjoittaessani, koska käsi. Auts. No, jääpussi kätöseen ja kohti uusia seikkailuita aka iltalenkkiä. Ja niin! Olihan minulla kuviakin!
![]() |
| ai poikittaa vai? ai mitenniin? |
![]() |
| vasen mars. |
![]() |
| vähän humputeltiinkin |
Ja loppuun kevennys siitä, millainen koira minulle on myyty. Pitäisikö tehdä reklamaatio kasvattajalle tästä kengurun, helikopterin ja saksanpaimenkoiran risteymästä. Eihän tämä voi missään nimessä olla normaali eläin? Ei, se olisi liian normaalia meille.
maanantai 22. huhtikuuta 2013
Sunnuntaitreenit
Huh huh, menoa ja meininkiä kerrakseen, kun emäntää on viety hieman joka puolelle tätä maakuntaa. Lauantainen kauppakeskusreissu jäi ikävä kyllä väliin, mutta tilanne korjattiin sunnuntaina yhtä kauniissa auringonpaisteessa. Luo mukavaa pirteyttä tuollainen sää pitkän talvikauden jälkeen.
Tosiaan, kauppakeskuksella vasta hulinaa riittikin, ei ollut häiriössä puutetta. Ocalla oli koko ajan hirveä hööki päällä johonkin suuntaan ja kokonaan tuntui unohtuvan miten siinä hihnassa oikeasti pitikään kävellä. Pilli vihelsi ja haukkukin irtosi pienestäkin ärsykkeestä. Ihme sooloilua, mutta taas, kun jotain tehtävää antoi, keskittyi paimen täydellä teholla. Konfliktitilanteeseenkin meinasimme ajautua, kun bokseri pölähti jostain pimennosta vähän matkan päähän. Tilanne kuitenkin hoitui ok:sti, ja loppupeleissä ohitimmekin bokserin hyvillä mielin.
Kuitenkin huomasin, ettei oma mielentilani ollut kaikista parhain tällaiseen showhun. Olisin voinut ottaa happea välissä ja rentoutua, kun Oca kuitenkin tulkitsee minusta kaiken. Tekeminen taas rauhoittaa minua, joten se oli paljon intensiivisempää, hallitumpaa ja parempaa kuin paikoillaan hengailu. Koira ei syösähdellyt, vaan keskittyi siihen, mitä teimme. Mahti piski se kuitenkin oli.
Hakemaan lähdimme onnistunutta paikkamakuu-kokemusta ja sen saimme. Alun 15 sekunnin pätkä oli hieman levottomampi, kuin loppuajasta minuutin pätkä. Koira kuitenkin makasi suorassa, kiinnostuneena, piti kontaktia minun täysimittaisella matkalla... Mutta jessus, kuinka vaikeaa tuleekaan olemaan, kun kokeessa joudun seisomaan kaksi minuuttia aloillani hirveässä jännityksessä ja olemaan siten, etten vahingossa kehonkielelläni vapauta tai kutsu koiraa luokseni. Huh huh, emmekö voisi vain mennäsuoraan avoimeen, niin ei tarvisi olla koiran näkösällä? Paikkamakuun lisäksi otimme kevyen pätkän seuruuta, sekä yhden luoksarin. Hyvällä fiiliksellä, kaikki tuntui kivaisalta.
Paluumatka kotiinkin oli rauhallinen. Koska hyvä mieli. Olisikin tällaista aina.
lauantai 20. huhtikuuta 2013
Kesän odotuksen huumaa
Voi että, ensimmäinen aurinkoinen päivä pitkästä aikaa, niin pursuan energiaa enemmän, mitä pienessä kylässä on. Aamulla koira ja kamera kantoon (okei, koira kyllä lensi omin jaloin) ja suuntana tuo meitin kiva lähimetsä, jossa tiet olivat (melkein) kuivuneet jo kurasta. Lunta on enää vain vähän, kohta kaikki syttyy eloon. Ensimmäiset perhosetkin bongasimme tänään. Jopa meikäläisen eläintietämyksellä ne olivat sitruunaperhosia.
Nyt hetki otetaan rauhassa, ja varmaan kohtapuoliin siirrymme kauppakeskuksen hulinaan tekemään häiriötreeniä ja patoamaan tunteita pitkästä aikaan. Paimen onnistui hienosti hillitsemään itseään, kun äitini kävi vierailulla. Kaikki neljä tassua pysyi koko ajan maassa! Hetkiä, jolloin ei tunne itseään ihan paskaksi koirankouluttajaksi.
Nyt on hyvä fiilis. Toivottavasti se pysyy.
![]() |
| muka sinnepäin pönötys, karvanlähtö parhaimmillaan, 2v6kk |
![]() |
| kesäääää! täältä tullaan! |
![]() |
| tänään lentäviä seeffereitä |
perjantai 19. huhtikuuta 2013
Toko-, sekä mätsärihuumaa
Ole vahva.
Pysy läsnä.
Sunnuntaina tajusin kuvatessani kaverin suoritusta AVO-luokassa, ettei se hiton tokon kisaaminen olekaan niin maatakaatavaa ja hankalaa. Siellähän kerrotaan mitä tehdään. Käsky - käännös - palaa koiran luo. Jee, ei yhtänä vaikeaa? Eihän? No, ensi kosketus kisoihin oli siinä. Onneksi en sentään Ocaa ilmonnut ALO:n puitteisiin, sillä vaikka liikkeet olisivatkin olleet sinne päin kunnossa, niin häiriö oli aivan liian suuri. Kuitenkin silmäillessäni muiden tekemistä sisäistin sen, ettei se olekaan niin hankalaa.
Törmäsin vanhaan tuttuun, jonka innostuksen kimmokkeesta päätinkin hakea Ocan paikalle heiman tutustumaan ympäristöön. Ihme kyllä, pikkupaimen ei ollut yhtään niin rasittava, ärsyttävä ja adhd mitä sen ajattelin olevan ja jopa me, me jotka harvemmin ketään moikkaamme, moikkasimme hihnassa nätisti muista koiria. Ei pärähtänyt paimen kertaakaan, eikä ketään ollut menossa murhaamaan. Käyttäytyi vallan itsevarmasti ja fiksusti koko koira. Hämmennyksekseni tämä nassikka esitti myös mitä mainiointa seuruuta ja paikallaan makaamista, vaikka palkkana oli jotain niinkin tylsää kuin omat nappulat. Pitkästä aikaa tekeminen Ocan kanssa oli kivaa ja pystyimme jäämään hyvällä fiiliksellä seuraamaan muiden menoa.
Vakavasti harkitsen lähtöä Padasjoelle kokeisiin. Jostain on aloitettava ja miksei se voisi olla entisen asuinpaikkakunnan hiljainen pikkukoe, johon lähdetään mokaamaan? Valmiita ei todellakaan vielä olla, vaikka väittäähän sitä voisi. Mutta kaikilla on joskus ensimmäiset kisat. Miksei valita sitten sellainen, mihin ei toivottavasti hirveästi porukkaa tulisi?
sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
Huhtikuu on täällä!
Päivitykset:
★ Kuluihin viimekuun menoerät + alkukuun tilaus Peten koiratarvikkeeseen
★ Kalenterista parit kisat pois
★ Omista tiedoista blogi pois
Maaliskuu meni. Heihei! Huhtikuu tuli... Treenisuunnitelma laahaa jäljessä, ei me olla mitään aikoihin tehtykään. Ei ole jaksanut. Olen ollut huono koiranomistaja. Olemme nauttineet pitkistä lenkeistä ulkona, opetelleet toisistamme taas lisää - mutta tokolle en ole uhrannut ajatustakaan. Kokeet. Ne häämöttää tulevaisuudessa. Tuleeko meistä enää edes tokokoirakkoa? Pysyykö tuo saksalainen elosalama maassa, kun lyödään ahdinkoa ihan viereen? Paineistuuko se liikaa? Kestääkö sen pää? Kestääkö minun pää?
Ennen viimeäksidenttiä olin varma, että me päästään sinne kokeeseen, saadaan sieltä hyväksytty tulos, mutta nyt taas kaihertaa mieltä, että onnistuuko sellainen koskaan. Mutta tiedän, että on liian aikaista sanoa ei koskaan, sillä meillä on vielä monta yhteistä vuotta jäljellä, ellei mitään ikävää tapahdu. (*koputtaa puuta*) Oca on kuitenkin painonsa arvoinen kultaa - enemmänkin. Se on kaunis, helppo, kiva. Sillä on omat puutteensa, mutta niin meillä kaikilla. Ei mikään koira ole täydellinen.
-------
Tapani mukaan jätin blogitekstin hautumaan pariksi päiväksi, tarkoituksena jatkaa kirjoittamista, kun parempaa aikaa löytyy. Mutta... Tein aivotyötä ja totesin, että selitän taas puutaheinää. Hitto, kyllähän me mennään kokeisiin vielä. Koska meidän ongelma ei ole siinä, ettei koira palaudu tapahtumasta, vaan ongelman ydin on siinä etten minä palaudu tapahtumasta. Odotan kokoajan jotain kaameaa tapahtuvan, ressaan kotipihaa, ovesta ulosmenemistä, sitä, että joku naapuri on ulkona. Ihme hiimuilua. Ja koska Oca tulkkaa minua taitavasti, on sekin täysi hirviö.
Tein testin. Tyynnytin itseni. Etsin sisäisen zen-tilani ja menimme ulos. Ovesta. Pihalle. Ilman jännitystä. Kaikki sujui ilman kitkaa. Koira ei pörhistellyt, ei urahdellut, ei mitään. Täysihiljaisuus ja innokas, positiivista energiaa puhkuva koira hihnassa. Ei mitään ongelmaa epävarmuuden kanssa, koska minä olin se itse tyyneys. Koiran ei tarvinnut etsiä mitään pelättävää, koska minä en etsinyt sitä. Hitto. Koska minä opin? En varmaan koskaan. Yhä uudelleen ja uudelleen etsin syytä koirasta ymmärtääkseni sen vian olevan minussa. Minä olen se meidän ongelmakohta.
Tänäänkin lenkillä huomasin, ettei Oca haukkunut vastaan tuleville ihmisille, koska hengitin syvään ja rauhallisesti keskittyen vain etenemiseen, enkä muihin ihmisiin. Koira kiihtyi hieman, nosti harjaakin pystyyn, mutta kuono pysyi kiinni. Koska ei ollut syytä haukkua, kun minä olin rauhallinen, tyyni ja määrätietoinen. Toimintakyky pysyi kummallakin yllä, eikä ongelmia esiintynyt. Huh, outoa, miten oman asenteen ja energian kanavoiminen toisiin kohteisiin muuttaa sitä koiran käytöstä kriittisesti toiseen suuntaan. Hullua. En vain ymmärrä.
-------
Mutta asiasta viidenteen. Me treenattiin. Me ihan oikeasti treenattiin. Kokeiltiin pitkästä aikaa uutta, eli aloin opettamaan tuolle olennolle hypyn alkeita. Ocahan on liekeissä, kun se pääsee luvallisesti pomppimaan. Pientä esteelle varastamista oli ilmassa, mutta kertaakaan paimen ei koittanut kiertää sitä ja kerran mokoma innoissaan varasti hypäten takaisin luokseni esteen yli. Kiva että löytyy energiaa.
Naksuttelin myös kontakteille, vaikka eihän me varsinaisesti agilityä treenata. Oli vain kivaa harjoitetta koiralle olla takajalat sohvatyynyn päällä ja tasapainotella hieman. Tekeminen oli edellisen tapaan iloista ja energistä - harmi vain, että aikataulu sanoi vastaan ja piti jättää treenit lyhyeksi. Jäipähän ainakin hyvä fiilis, jos ei muuta. Ei tullut liian pitkää treeniä, joka yleensä on minun ongelmani.
Käytiin myös nauttimassa sulamassa olevista töistä ja laitettiin minun kuntoni koville. Ajattelin käydä rauhallisella hölkkälenkillä koiran kanssa, mutta Ocalla oli ihan törkeä meno päällä, eikä sen vauhtia meinannut saada alas millään tavalla. Täyttä höökiä eteenpäin, mutta hyvin pysyi koiran ajatus työnteossa, eikä se pyrkinyt kuin pari kertaa haistelemaan jotain pengermältä ja palasikin nopeasti kärkeen. Mahti piski.
![]() |
| Oca ja siisti keittiö! |
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Treenimasennus
Voihan koiramaailman ailahtelevaisuus. Blogihiljaisuutta tosiaan on taas
päässyt tulemaan yksinkertaisesti sen takia, etten ole keksinyt mitään tapaa
siistiä valmiiksi kirjoitettua postausta, josta paistaa läpi silkka raivo
kanssa koirailijoita kohtaan. Päädyin olemaan julkaisematta sitä. Ei ole enää
järkeä hakea syyllisiä, kun vahinko on jo tapahtunut, eikä siihen voi enää
vaikuttaa mitenkään.
Joo, meidän päälle tuli koira. Kolme askelta kotiovesta, naapurin (?) koira. Ocaa isompi narttu, joka romautti kaiken sen työn, mitä olin meidän ongelmaan nimeltä remmiräyhäys tehnyt. Viimeiset viikot ovat menneet siihen, että jo ovelta asti minulla on ollut irokeesin omaava koira, joka ei ole osannut rentoutua yhtään mihinkään suuntaan. Ulkona on ollut ihan turha koittaa treenata, etenkin pihalla. Mitä kaemmas mennään, sitä rennompi on koira, mutta kaikki vastaantulevat koirakot, ihmiset, erimuotoiset lumikököt... Ei mitään jakoa, kaikki on niin hirveää ja kauheaa. Koira ei enää luota siihen sitäkään vähään, mitä ennen luotti, koska minä en kyennyt suojelemaan sitä päälle tulevalta yksilöltä. Käänsin selkäni, käännyin sulkemaan oven, enkä huomannut koiraa. Olisi pitänyt.
Yllä olevan lisäksi on ollut hirveä harrastusmasis. Juurikin sen takia, että olen mennyt niin metsään tuon koiran kanssa. Haluan nähdä, koska saamme paikkamakuun toimimaan niin, ettei siitä ole vaaraa muille. Käsittämättömän huonoa tuuria. Onneksi pikkuhiljaa koira on ollut paljon kykeneväisempi yhteistyöhön. Hirveästi energiaa tehdä asioita ja se oli rento! Energiaa on, kanavointi oikeisiin asioihin vain puuttuu. Toisten koirien seura on ihan not not not – paimeneläin menee heti tilaan, josta en saa sitä pois. Ja kuinka yllättävää, ihmisetkin ovat tulleet vaikeiksi ohitettaviksi. Etenkin eilen, kun vastaan käveli joukko trulleja. Voi jestas.
Ei meillä ihmeellisempää, pyyhin jälleen kerran kaikki kokeet pois kalenterista ja huokaisen. Kyllä tästä vielä joskus saadaan valmista.
Joo, meidän päälle tuli koira. Kolme askelta kotiovesta, naapurin (?) koira. Ocaa isompi narttu, joka romautti kaiken sen työn, mitä olin meidän ongelmaan nimeltä remmiräyhäys tehnyt. Viimeiset viikot ovat menneet siihen, että jo ovelta asti minulla on ollut irokeesin omaava koira, joka ei ole osannut rentoutua yhtään mihinkään suuntaan. Ulkona on ollut ihan turha koittaa treenata, etenkin pihalla. Mitä kaemmas mennään, sitä rennompi on koira, mutta kaikki vastaantulevat koirakot, ihmiset, erimuotoiset lumikököt... Ei mitään jakoa, kaikki on niin hirveää ja kauheaa. Koira ei enää luota siihen sitäkään vähään, mitä ennen luotti, koska minä en kyennyt suojelemaan sitä päälle tulevalta yksilöltä. Käänsin selkäni, käännyin sulkemaan oven, enkä huomannut koiraa. Olisi pitänyt.
Yllä olevan lisäksi on ollut hirveä harrastusmasis. Juurikin sen takia, että olen mennyt niin metsään tuon koiran kanssa. Haluan nähdä, koska saamme paikkamakuun toimimaan niin, ettei siitä ole vaaraa muille. Käsittämättömän huonoa tuuria. Onneksi pikkuhiljaa koira on ollut paljon kykeneväisempi yhteistyöhön. Hirveästi energiaa tehdä asioita ja se oli rento! Energiaa on, kanavointi oikeisiin asioihin vain puuttuu. Toisten koirien seura on ihan not not not – paimeneläin menee heti tilaan, josta en saa sitä pois. Ja kuinka yllättävää, ihmisetkin ovat tulleet vaikeiksi ohitettaviksi. Etenkin eilen, kun vastaan käveli joukko trulleja. Voi jestas.
Ei meillä ihmeellisempää, pyyhin jälleen kerran kaikki kokeet pois kalenterista ja huokaisen. Kyllä tästä vielä joskus saadaan valmista.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Aksaava saksanpaimenkoira!
Palaan elämän ongelmakohtiin myöhemmin, kun olen saanut karsittua tuon räävittömän tekstin julkaisukuntoon, mutta ensin jotain pirteää! Oonan kuvaama ja Maijan editoima video meidän agilitykerrasta :'D Ikuistettuna myös paimenen älyn väläys. "Menen yli, mutta sukellan tuosta!" Kiitos kuvaajalle ja editoijalle ~
Laatua saa klikkailla paremmaksi ~
Laatua saa klikkailla paremmaksi ~
lauantai 2. maaliskuuta 2013
Diipa daapaa
Huh huh. Muokkalin tuossa kuluihin uudet menot mm. ruokaan, pantaan ja hallivuokraan, eikä loppujen lopuksi (vielä) tunnu siltä, että aikuisen koiran ylläpitäminen olisi kovinkaan kallista. No, liekkö loppuvuodesta sitten hirvittää, kun katselee tuota listaa.
Mutta kappas keppanaa, huomasinkin meidän teemakuukauden vaihtuneen, että pitäisi ottaa työn alle luoksarin vauhtivaihetta, sekä seuruuta ja paikkamakuuta. Hmm. Aamusella kuitenkin naksuttelin edelleen seiso-käskyä vaatien nyt enemmän napakkuutta siihen pysähdykseen. Koira oli kivasti kuulolla ja jaksoi tehdä töitäkin eilisestä väsymyksestään huolimatta.
Myös täysi kahden minuutin paikkamakuu otettiin tuon liha-aterian kanssa. Oca pysyi hyvin ja tarkkaavaisena maassa, kun odotteli kipolle pääsyä, mutta ei silti alkanut sikailemaan, mitä paimenella on välillä tapana tehdä. Noh, hyvä näin. Vapautin suoraan maasta kipolle.
Seuraavat kunnon kimppatreenit on tiedässä 16.3. Tosin, hajua ei ole lopullisesta kokoonpanosta tai paikastakaan, kun alustavia sopimuksia ollaan tehty ihmisten kanssa. Toivottavasti paikalle eksyisi useampikin koirakko, niin saisi enemmän handlausta tuohon häiriöön. Toivossahan on aina hyvä elää.
Kovasti olen myös miettinyt blogipostien läpikäymistä ja tagittamista. Hirveä työhän siinä olisi, mutta toisaalta se auttaisi löytämään asioita helpommin.
Mutta kappas keppanaa, huomasinkin meidän teemakuukauden vaihtuneen, että pitäisi ottaa työn alle luoksarin vauhtivaihetta, sekä seuruuta ja paikkamakuuta. Hmm. Aamusella kuitenkin naksuttelin edelleen seiso-käskyä vaatien nyt enemmän napakkuutta siihen pysähdykseen. Koira oli kivasti kuulolla ja jaksoi tehdä töitäkin eilisestä väsymyksestään huolimatta.
Myös täysi kahden minuutin paikkamakuu otettiin tuon liha-aterian kanssa. Oca pysyi hyvin ja tarkkaavaisena maassa, kun odotteli kipolle pääsyä, mutta ei silti alkanut sikailemaan, mitä paimenella on välillä tapana tehdä. Noh, hyvä näin. Vapautin suoraan maasta kipolle.
Seuraavat kunnon kimppatreenit on tiedässä 16.3. Tosin, hajua ei ole lopullisesta kokoonpanosta tai paikastakaan, kun alustavia sopimuksia ollaan tehty ihmisten kanssa. Toivottavasti paikalle eksyisi useampikin koirakko, niin saisi enemmän handlausta tuohon häiriöön. Toivossahan on aina hyvä elää.
Kovasti olen myös miettinyt blogipostien läpikäymistä ja tagittamista. Hirveä työhän siinä olisi, mutta toisaalta se auttaisi löytämään asioita helpommin.
perjantai 1. maaliskuuta 2013
Agilityä @Lahti
Voi että. Meidän tiimi pääsi kolmatta kertaa tutustumaan agilityn ihmeelliseen maailmaan. Kiitos siitä kuuluu tietenkin Maijalle, jonka opissa olemme vierailleet kaksi kertaa aikaisemminkin, nyt vain oli vielä pidempi tauko välissä, kuin edellisellä kerralla. Tai sitten muistan väärin?
Ensimmäinen kerta näytti olevan joko kesäkuun lopussa tai heinäkuun alussa 2011 (postaus) ja toinen kerta puolestaan lokakuun puolessa välissä 2011 (postaus). Liekkö mikään ihme, että asiat olivat hivenen unohtuneet.
Totta tosiaan, aamulla pakkasin koiran autoon ja lähdettiin ajamaan. Hirveä piip piip WUUUAAA WUAA HAU VUH piiip löytyi takarontista, kunnes sisäistettiin, ettei nyt mennäkään kauppakeskukselle, vaan jatkettiin matkaa eteenpäin. Aloilleen koira ei kuitenkaan asettunut - korkeintaan istui. Pysähdyttiin kerran autiolla huoltsikalle ja päästin piskin ulkoilemaan, heti kun sen pysähtymishuutelu oli lakannut. Mistä lie tullut tapa kerätä kierroksia, kun vauhti pysähtyy. No, hirveää metakkaa se ainakin piti. Matkan jatkuessa sama toistui liikennevaloihin pysähtyessä ja viimeisenä hallin pihaan saapuessa. Kesti kyllä huomattavasti vähemmän aikaa kuin ensimmäisellä kerralla.
Tapamme mukaan oltiin hieman ajoissa paikalle, niin lähdin käyttämään Ocaa ulkona ja samalla otin sitä hieman kuulolle. Hajut meinasi ensin viedä, mutta sen jälkeen eläin havahtui todellisuuteen, että sillähän on saakeli nakkia mukana! Leikittiin ja palloiltiin, mutta juuri kun olin aloittamassa aamupalaani Maija ja Oona saapuivat. Mokomat. No, aamupala jäi väliin.
Ocan täytyi kokeilla hieman ääntään hallissa, mutta rauhoittui se yllättävän nopeasti. Ihmisiä se oli halunnut tapansa mukaan rakastaa ylitsevuotavasti. Pyh. Mokomakin. Ensin otettiin kosketus putkeen, mutta mutkalla oleva putki oli hiiiiirmu pelottava. Suoran putken kanssa Ocalla taisi taas raksuttaa, että "Jee! Tämähän oli tämä juttu!". Mutkaputken välissä se pelästyi kuvaavaa Oonaa, jota ei ilmeisesti ollut huomannut. Hetkeen en ole paimenta nähnyt yhtä pörrrrheänä ja haukkuvana kuin silloin. Loppujen lopuksi Oona ei ollutkaan niin pelottava ja hommat saivat jatkua (ja Oona sa jatkaa kuvaamista). Sen jälkeen kerrattiin eteen lähettämistä ja herranjestas Oca sai ihan oikeat rimat esteisiin, ettei enää tarvinnut juosta läpi, vaan piti ihan hypätä. Ajattelin paimenen rymistelevän suorilta läpi ajattelematta sen enempää, mutta sehän hyppäsi. Aina yhden esteen yli. Kun kokeiltiin kahta, koitti paimen sukeltaa toisen riman alitse.
Ihan oikeasti. Olisi kiva tietää mitä tuon koiran korvien välissä liikkuu. Miksi se koittaa edes sukeltaa matalan riman ali, mistä astumalla pääsee ylitse? Ei sillä taida olla ihan kaikki inkkarit kanootissa. No, toisesta esteestä tuli hetkeksi mörkö, mutta viimein paimen hiffasi, ettei siinä olekaan mitään pelottavaa. Sen jälkeen otettiin tavoitteeksi hyppy - hyppy - putki sarja. Aloitettiin ihan putken ja esteen välistä ja pidennettiin pikku hiljaa ja lisättiin esteitä. Koirahan ymmärsi mitä haetaan, mutta minun ohjaukseni ontui, mikä taas ei yhtään yllättänyt. En osaa hallita käsiäni ja kroppaani, liikkua eteenpäin, puhua, seurata koiraa samaan aikaan. Ihan hirvittävän vaikeaa. Saatiin me pari onnistunutta toistoakin ja pääasiahan se oli, että on kivaa! Lopuksi Maija näytti vielä Ocalla, miten kannattaa lähteä opettamaan kontakteja. Wuhuu, uusi treenattava!
Pääasiassa fiilikset oli hyvät. Paljon paremmat, mitä monesti tokotreenin jälkeen, vaikka tunsinkin itseni hieman tyhmäksi palloillessani radalla. Koira pysyi kohtuullisesti hallinnassa, vaikka siitä olisi ollut NIIIIIIIIIIIIIIN kivaa rallittaa ympäriinsä ja käydä pussailemassa ihmisiä ja sikailla muutenkin. Loppujen lopuksi tokoiltiin myös. Naksuttelin perusasentoa ja seisomista hallin ulkopuolella ja riehuin patukan kanssa. Oca oli huipputyyppi. Se jaksoi keskittyä, vaikka takana hääri ihminen ja pikkukoiria, eikä availlut ääntäkään suuremmin. Ennen kuin vasta takarontissa. Silloin koiraa harmitti ja pahasti, kun muut tekivät ja hän joutui jäämään yksin. Tein myös huomion, että paimen vaikenee samaan aikaan kun minä katoan näkyvistä. Mutta jos seison auton vieressä, ei siitä turhanpäiväisestä louskutuksesta tule loppua. Palkkasin hiljaisuudesta nakilla ja välillä otin koiran leikkimään ja se osasi olla ihmeen nätisti ja hiljaa, kun muut treenasivat.
Tällä reissulla ohjaajakin oppi uutta, esimerkiksi näin ensimmäistä kertaa livenä ruudun tekemistä, sekä pääsin liikkuroimaan ohjattua noutoa. Vau, huisia. Ehkä se tästä vielä, pääsee tutustumaan enemmän tuohon tokomaailmaankin ja saapahan taas keinoja lisää kouluttaa omaa koiraansa, kun tietää miten asiat menee.
Kotimatkalla takapaksissa oli hiljaista. Jos ei kuorsausta lasketa mukaan. Taustapeilistä vilahteli pari kertaa tassutkin, kun koira makasi ilmeisesti selällään? Hyvin väsynyttä ja hiljaista oli kotonakin. Ei paimen meinannut jaksaa millään heräillä, vaan nukkua kökötti samassa kippurassa melkein koko päivän. Hölmö eläin.
Ensimmäinen kerta näytti olevan joko kesäkuun lopussa tai heinäkuun alussa 2011 (postaus) ja toinen kerta puolestaan lokakuun puolessa välissä 2011 (postaus). Liekkö mikään ihme, että asiat olivat hivenen unohtuneet.
Totta tosiaan, aamulla pakkasin koiran autoon ja lähdettiin ajamaan. Hirveä piip piip WUUUAAA WUAA HAU VUH piiip löytyi takarontista, kunnes sisäistettiin, ettei nyt mennäkään kauppakeskukselle, vaan jatkettiin matkaa eteenpäin. Aloilleen koira ei kuitenkaan asettunut - korkeintaan istui. Pysähdyttiin kerran autiolla huoltsikalle ja päästin piskin ulkoilemaan, heti kun sen pysähtymishuutelu oli lakannut. Mistä lie tullut tapa kerätä kierroksia, kun vauhti pysähtyy. No, hirveää metakkaa se ainakin piti. Matkan jatkuessa sama toistui liikennevaloihin pysähtyessä ja viimeisenä hallin pihaan saapuessa. Kesti kyllä huomattavasti vähemmän aikaa kuin ensimmäisellä kerralla.
Tapamme mukaan oltiin hieman ajoissa paikalle, niin lähdin käyttämään Ocaa ulkona ja samalla otin sitä hieman kuulolle. Hajut meinasi ensin viedä, mutta sen jälkeen eläin havahtui todellisuuteen, että sillähän on saakeli nakkia mukana! Leikittiin ja palloiltiin, mutta juuri kun olin aloittamassa aamupalaani Maija ja Oona saapuivat. Mokomat. No, aamupala jäi väliin.
Ocan täytyi kokeilla hieman ääntään hallissa, mutta rauhoittui se yllättävän nopeasti. Ihmisiä se oli halunnut tapansa mukaan rakastaa ylitsevuotavasti. Pyh. Mokomakin. Ensin otettiin kosketus putkeen, mutta mutkalla oleva putki oli hiiiiirmu pelottava. Suoran putken kanssa Ocalla taisi taas raksuttaa, että "Jee! Tämähän oli tämä juttu!". Mutkaputken välissä se pelästyi kuvaavaa Oonaa, jota ei ilmeisesti ollut huomannut. Hetkeen en ole paimenta nähnyt yhtä pörrrrheänä ja haukkuvana kuin silloin. Loppujen lopuksi Oona ei ollutkaan niin pelottava ja hommat saivat jatkua (ja Oona sa jatkaa kuvaamista). Sen jälkeen kerrattiin eteen lähettämistä ja herranjestas Oca sai ihan oikeat rimat esteisiin, ettei enää tarvinnut juosta läpi, vaan piti ihan hypätä. Ajattelin paimenen rymistelevän suorilta läpi ajattelematta sen enempää, mutta sehän hyppäsi. Aina yhden esteen yli. Kun kokeiltiin kahta, koitti paimen sukeltaa toisen riman alitse.
Ihan oikeasti. Olisi kiva tietää mitä tuon koiran korvien välissä liikkuu. Miksi se koittaa edes sukeltaa matalan riman ali, mistä astumalla pääsee ylitse? Ei sillä taida olla ihan kaikki inkkarit kanootissa. No, toisesta esteestä tuli hetkeksi mörkö, mutta viimein paimen hiffasi, ettei siinä olekaan mitään pelottavaa. Sen jälkeen otettiin tavoitteeksi hyppy - hyppy - putki sarja. Aloitettiin ihan putken ja esteen välistä ja pidennettiin pikku hiljaa ja lisättiin esteitä. Koirahan ymmärsi mitä haetaan, mutta minun ohjaukseni ontui, mikä taas ei yhtään yllättänyt. En osaa hallita käsiäni ja kroppaani, liikkua eteenpäin, puhua, seurata koiraa samaan aikaan. Ihan hirvittävän vaikeaa. Saatiin me pari onnistunutta toistoakin ja pääasiahan se oli, että on kivaa! Lopuksi Maija näytti vielä Ocalla, miten kannattaa lähteä opettamaan kontakteja. Wuhuu, uusi treenattava!
Pääasiassa fiilikset oli hyvät. Paljon paremmat, mitä monesti tokotreenin jälkeen, vaikka tunsinkin itseni hieman tyhmäksi palloillessani radalla. Koira pysyi kohtuullisesti hallinnassa, vaikka siitä olisi ollut NIIIIIIIIIIIIIIN kivaa rallittaa ympäriinsä ja käydä pussailemassa ihmisiä ja sikailla muutenkin. Loppujen lopuksi tokoiltiin myös. Naksuttelin perusasentoa ja seisomista hallin ulkopuolella ja riehuin patukan kanssa. Oca oli huipputyyppi. Se jaksoi keskittyä, vaikka takana hääri ihminen ja pikkukoiria, eikä availlut ääntäkään suuremmin. Ennen kuin vasta takarontissa. Silloin koiraa harmitti ja pahasti, kun muut tekivät ja hän joutui jäämään yksin. Tein myös huomion, että paimen vaikenee samaan aikaan kun minä katoan näkyvistä. Mutta jos seison auton vieressä, ei siitä turhanpäiväisestä louskutuksesta tule loppua. Palkkasin hiljaisuudesta nakilla ja välillä otin koiran leikkimään ja se osasi olla ihmeen nätisti ja hiljaa, kun muut treenasivat.
Tällä reissulla ohjaajakin oppi uutta, esimerkiksi näin ensimmäistä kertaa livenä ruudun tekemistä, sekä pääsin liikkuroimaan ohjattua noutoa. Vau, huisia. Ehkä se tästä vielä, pääsee tutustumaan enemmän tuohon tokomaailmaankin ja saapahan taas keinoja lisää kouluttaa omaa koiraansa, kun tietää miten asiat menee.
Kotimatkalla takapaksissa oli hiljaista. Jos ei kuorsausta lasketa mukaan. Taustapeilistä vilahteli pari kertaa tassutkin, kun koira makasi ilmeisesti selällään? Hyvin väsynyttä ja hiljaista oli kotonakin. Ei paimen meinannut jaksaa millään heräillä, vaan nukkua kökötti samassa kippurassa melkein koko päivän. Hölmö eläin.
torstai 28. helmikuuta 2013
Laitetaanko helmikuu pakettiin?
Hoi, sinä 40. lukija! Tervetuloa kerhoomme karvaiseen! (:
Pitäähän sitä nyt vielä ehkä viimeisen kerran päivittää helmikuun kuulumiset. On minun jo monta kertaa aikaisemminkin pitänyt kirjoittaa jotain pientä ja syväluotaavaa meidän tekemisistä, mutta jotenkin se aina vaan jää ja jää. No, myönnettäköön, olen omistautunut taas hieman enemmän itselleni kuin koiralle.
Tokotuksista jos sitä alkaisi. Liikkeestä maahan on yhtä varmalla pohjalla kuin aikaisemminkin. Ei se siitä mihinkään ole mennyt. Iskoistunut aika vahvasti koiran takaraivoon (liekkö sitten tämä liike hajoaa, kun kaikki muu on kunnossa). Seisominen taas on hiinä ja hiinä. Hyvin epävarmaa, mutta koira selkeästi tuntee sanan, mutta empii jäädä paikoilleen, kun kävelen pois päin. Tämä siis vaatii huomattavasti lisää vahvistamista. Ja jäävien toimivuutta pitäisi tesmailla kunnon häiriössä, sekä uudessa paikassa, koska noh, kotipihassa ei ole tarpeeksi häiriötä. Ja uusi paikka luo aina tietyn paineen paimenen, sekä omistajan pääkoppaan.
Ja kuvitelkaapas, jotain me ollaan tehty eteentulonkin harjoittelun aloittamiseen. Tällainen kevyt nojatuolitreeni, jossa pyydän koiran eteen sillon, kun makaan itse epäryhdikkäässä asennossa miltei valuen lattialle. Pari kertaa olen löytänyt itseni lattialta, pari kertaa minulla on ollut sylissä 25kg ehtaa saksanpaimenkoiraa. No, perusidea on sisäistetty. Sitten vielä se ongelma, kun alan hilaamaan itseäni ylöspäin siitä maataviistävästä asennosta. Noh, eiköhän sekin ratkea johonkin suuntaan. Ja onhan paluuna aina puuduttava pinssitreeni.
Ja hmm. Käytiin tiistaina kävellen kaupoilla. Ostettiin rukan ybercool pistolukkopanta. Treenipannaksi. Tavoitteena on se, että koira virittyy työmoodiin, kun panta lyödään kaulaan. Eli treeneissä panta päähän, treenien lopuksi pois. That's it. Ei sen vaikeampaa. Ainakaan teoriassa. Sen näkee sitten miten se käytännössä toimii, kun pääsemme muodostamaan kunnon rutiinin tästä pantasysteemistä. Ja tulipahan halvaksi. Kuolasin ensin hurtan lifeguard-pantoja, mutta olivat ihan liian isoja meitin sirolle eläimelle. Sitten otettiin tuollainen rukan 30-55cm säätövaralla oleva panta! Johan mahtuu.
Samalla reissulla herätettiin hilpeyttä kanssa ihmisissä. Milloin Oca oli sekarotuinen tai pentu, milloin sitten ihan saksanpaimen. Hassua. Kääpiöksi moittivat, kitukasvuiseksi. Mokomat. Sattuipa siinä juttusille tutun tuttukin, joka tuntee mm. Ocan puoliveljen. Voi taas todeta, että maailma on hirmu pieni paikka. Yhden miehen saksanpaimenkoirapelkoakin pääsimme lievittämään ihmeen hyväkäytöksisen ja rakastavan paimenen kanssa. Ai että, hyvälle tuulelle saa omistajan.
Paljon ollaan saatu myös palautetta vanhemmalta väestöltä siitä, kuinka nätisti koira kulkee lenkillä ja kuinka kivasti se on hiljaa. Olisihan se pitänyt arvata, ettei tämän kylän vanhuksilta mitään jää huomaamatta, mutta kyllä se positiivinen palaute lämmittää mieltä. Suuresti. Plussat myös kyläläisille siitä, etteivät he tunge iholle, kun harjoittelemme. Ja hei! Tiedättekö mitä, Oca, RÄYH RÄYH, ohitti yhden ärierin iiiiihan nenä tukossa. Ei edes vilkuillut sinne päin. Ihan mahtavaa. Palkitsevaa. Toivottavasti hyvä fiilis tekemisessä jatkuu.
Oikeasti minun pitäisi olla jo nukkumassa, kun aamulla starttaamme Lahden huudeille agilityrääkkiin. Tai semmoista meille ainakin lupailtiin. Pistää hymyilyttämään. Kiva päästä viimein taas aksaamaan tuon väärän rotuisen kanssa. Saa nähdä mitä meidän varalle on keksitty. Hieman jo jänskättää!
Pitäähän sitä nyt vielä ehkä viimeisen kerran päivittää helmikuun kuulumiset. On minun jo monta kertaa aikaisemminkin pitänyt kirjoittaa jotain pientä ja syväluotaavaa meidän tekemisistä, mutta jotenkin se aina vaan jää ja jää. No, myönnettäköön, olen omistautunut taas hieman enemmän itselleni kuin koiralle.
Tokotuksista jos sitä alkaisi. Liikkeestä maahan on yhtä varmalla pohjalla kuin aikaisemminkin. Ei se siitä mihinkään ole mennyt. Iskoistunut aika vahvasti koiran takaraivoon (liekkö sitten tämä liike hajoaa, kun kaikki muu on kunnossa). Seisominen taas on hiinä ja hiinä. Hyvin epävarmaa, mutta koira selkeästi tuntee sanan, mutta empii jäädä paikoilleen, kun kävelen pois päin. Tämä siis vaatii huomattavasti lisää vahvistamista. Ja jäävien toimivuutta pitäisi tesmailla kunnon häiriössä, sekä uudessa paikassa, koska noh, kotipihassa ei ole tarpeeksi häiriötä. Ja uusi paikka luo aina tietyn paineen paimenen, sekä omistajan pääkoppaan.
Ja kuvitelkaapas, jotain me ollaan tehty eteentulonkin harjoittelun aloittamiseen. Tällainen kevyt nojatuolitreeni, jossa pyydän koiran eteen sillon, kun makaan itse epäryhdikkäässä asennossa miltei valuen lattialle. Pari kertaa olen löytänyt itseni lattialta, pari kertaa minulla on ollut sylissä 25kg ehtaa saksanpaimenkoiraa. No, perusidea on sisäistetty. Sitten vielä se ongelma, kun alan hilaamaan itseäni ylöspäin siitä maataviistävästä asennosta. Noh, eiköhän sekin ratkea johonkin suuntaan. Ja onhan paluuna aina puuduttava pinssitreeni.
Ja hmm. Käytiin tiistaina kävellen kaupoilla. Ostettiin rukan ybercool pistolukkopanta. Treenipannaksi. Tavoitteena on se, että koira virittyy työmoodiin, kun panta lyödään kaulaan. Eli treeneissä panta päähän, treenien lopuksi pois. That's it. Ei sen vaikeampaa. Ainakaan teoriassa. Sen näkee sitten miten se käytännössä toimii, kun pääsemme muodostamaan kunnon rutiinin tästä pantasysteemistä. Ja tulipahan halvaksi. Kuolasin ensin hurtan lifeguard-pantoja, mutta olivat ihan liian isoja meitin sirolle eläimelle. Sitten otettiin tuollainen rukan 30-55cm säätövaralla oleva panta! Johan mahtuu.
Samalla reissulla herätettiin hilpeyttä kanssa ihmisissä. Milloin Oca oli sekarotuinen tai pentu, milloin sitten ihan saksanpaimen. Hassua. Kääpiöksi moittivat, kitukasvuiseksi. Mokomat. Sattuipa siinä juttusille tutun tuttukin, joka tuntee mm. Ocan puoliveljen. Voi taas todeta, että maailma on hirmu pieni paikka. Yhden miehen saksanpaimenkoirapelkoakin pääsimme lievittämään ihmeen hyväkäytöksisen ja rakastavan paimenen kanssa. Ai että, hyvälle tuulelle saa omistajan.
Paljon ollaan saatu myös palautetta vanhemmalta väestöltä siitä, kuinka nätisti koira kulkee lenkillä ja kuinka kivasti se on hiljaa. Olisihan se pitänyt arvata, ettei tämän kylän vanhuksilta mitään jää huomaamatta, mutta kyllä se positiivinen palaute lämmittää mieltä. Suuresti. Plussat myös kyläläisille siitä, etteivät he tunge iholle, kun harjoittelemme. Ja hei! Tiedättekö mitä, Oca, RÄYH RÄYH, ohitti yhden ärierin iiiiihan nenä tukossa. Ei edes vilkuillut sinne päin. Ihan mahtavaa. Palkitsevaa. Toivottavasti hyvä fiilis tekemisessä jatkuu.
Oikeasti minun pitäisi olla jo nukkumassa, kun aamulla starttaamme Lahden huudeille agilityrääkkiin. Tai semmoista meille ainakin lupailtiin. Pistää hymyilyttämään. Kiva päästä viimein taas aksaamaan tuon väärän rotuisen kanssa. Saa nähdä mitä meidän varalle on keksitty. Hieman jo jänskättää!
torstai 21. helmikuuta 2013
Pilli nielaistu ja kevät tulee!
Oi ja voi, helmikuun kolmas viikko. Enää olisi aikaa treenata viikko noita tämän kuukauden tavoitteita kasaan, mutta onneksi ei ole kiveen hakattua sekään, etteikö niitä saisi muulloinkin tehdä. Olen koittanut katsoa paimentani uusilla silmillä, sekä keksiä uusia harjoitusmuotoja meille. Ylivuotaminen alkaa pikkuhiljaa olla taas normaalin tasolla - eli se ei haittaa arkipäiväistä elämää. Pilli pysyy kiinni - liekkö koira nielaissut sen.
Treeni-intoa Ocalta löytyy. Se on löytänyt taas uuden vaihteen omasta laatikostaan, ja tekee vauhdilla, mutta hutiloiden. Olen nyt jättänyt lelupalkan ihan suosiolla pois kuvioista ja kaivanut naksuttimen esiin, jotta saataisiin taas jotain järkeä tekemiseen. Ahnekin mokoma on. Lätkisi menemään varmasti niin paljon nappulaa naamaansa kuin napa vain antaisi myöten.
Toinen merkille pantava asia on se, että piippaamisen lisäksi turhanpäiväinen rähjääminen on vähentynyt huomattavasti. Okei, koiria me ei olla nähtykään, mutta ihmisiä senkin edestä. On ollut nuorta, vanhaa, lastenrattaita, sauvakävelijöitä, hiihtäjää, potkukelkkailijaa... Silti kaikki on mennyt hienosti ohi ja yhdeltä vanhemmalta naiselta sainkin kommenttia, että on hieno, kuinka koira ohittaa hiljaa, kun "nuo sussarit tuppaavat olemaan äänekkäitä"! Hymyhän siinä nousi huulille. Ainiin, ohitettiinhan me yksi ulkohäkissä räksyttävä rotukaverikin - ja siitäkin päästiin eroon vain karvojen nostamisella. Ihan mahtava kakara, aivan huippu.
Hei sen verran, kun teitä lukijoita nyt kuitenkin on, niin huutelen, ettei kellään olisi myydä n. 40-45cm pistolukkopantaa meille? Tarvittaisiin uusi treenipanta, enkä nyt välttämättä kaupasta sitä haluaisi ostaa, jos jollain pyörii ylimääräisenä nurkissa. Vaihdossa voi saada n. 50cm nahkaisen puolikurkkarin, kun ei tuo meidän neiti missään vaiheessa kasvanutkaan niin isoksi! :'D
ps. Ohjaajan voi bongata Janakkalasta 24.02 seuraamasta agilityä!
Treeni-intoa Ocalta löytyy. Se on löytänyt taas uuden vaihteen omasta laatikostaan, ja tekee vauhdilla, mutta hutiloiden. Olen nyt jättänyt lelupalkan ihan suosiolla pois kuvioista ja kaivanut naksuttimen esiin, jotta saataisiin taas jotain järkeä tekemiseen. Ahnekin mokoma on. Lätkisi menemään varmasti niin paljon nappulaa naamaansa kuin napa vain antaisi myöten.
Toinen merkille pantava asia on se, että piippaamisen lisäksi turhanpäiväinen rähjääminen on vähentynyt huomattavasti. Okei, koiria me ei olla nähtykään, mutta ihmisiä senkin edestä. On ollut nuorta, vanhaa, lastenrattaita, sauvakävelijöitä, hiihtäjää, potkukelkkailijaa... Silti kaikki on mennyt hienosti ohi ja yhdeltä vanhemmalta naiselta sainkin kommenttia, että on hieno, kuinka koira ohittaa hiljaa, kun "nuo sussarit tuppaavat olemaan äänekkäitä"! Hymyhän siinä nousi huulille. Ainiin, ohitettiinhan me yksi ulkohäkissä räksyttävä rotukaverikin - ja siitäkin päästiin eroon vain karvojen nostamisella. Ihan mahtava kakara, aivan huippu.
Hei sen verran, kun teitä lukijoita nyt kuitenkin on, niin huutelen, ettei kellään olisi myydä n. 40-45cm pistolukkopantaa meille? Tarvittaisiin uusi treenipanta, enkä nyt välttämättä kaupasta sitä haluaisi ostaa, jos jollain pyörii ylimääräisenä nurkissa. Vaihdossa voi saada n. 50cm nahkaisen puolikurkkarin, kun ei tuo meidän neiti missään vaiheessa kasvanutkaan niin isoksi! :'D
ps. Ohjaajan voi bongata Janakkalasta 24.02 seuraamasta agilityä!
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
100. postaus
Uh, se olisi sitten tämän blogin historian sadas postaus. Kovasti koitin miettiä jotain extra erikoista tälle kertaa, mutta en juuri keksinyt. Luvassa on siis tylsä postaus (kai) muutamalla faktalla ja kuvasaastetta tämän aamupäivän lenkistä.
Tänään, 14.40 mennessä blogia on katseltu 4666 kertaa, liekkö jotain epäonnea tuova luku? Toivottavasti ei. Seuraajia meillä on 39 kipaletta, hei, ihan mahtavaa! Olette upeita! Kommentteja, omat vastaukseni mukaan lukien, on tullut 107 kappaletta! VAU! Kommentit ovat kyllä bloggaamisen suola, kiitos niistä piristävistä ja ohjeistavista sanoista, mitä tänne on sadellut! Siinäpä taisi olla ne tärkeimmät faktat. Kohta juhlitaan myös blogin 2v synttäreitä. Okei, koijasin, ne on 20.5 vasta.
Koiramaiseen puoleen takaisin. Ocan kanssa ollaan saatu pohjustettua seisominen jo hyvälle alulle. Se tietää mitä siltä haetaan, eikä se sekoita käskyjäkään toisiinsa - ainakaan vielä. Treenikerrat on pidetty lyhyinä ja naksuteltu korkeintaan kourallinen nameja eri tyyleillä. Kahdesti on koittanut mokoma lähteä hiipimään - mutta murahduksen kanssa olen jättänyt palkkaamati. Hissinä maahanmenoa ollaan myös harjoiteltu ihan vain namiohjauksena, vaikka se on vahva koiralle. Tuleepahan treenattua lihaksia AVO:n kaukoa varten. Eteentulossa ei edistystä. Pitäisi kaivaa se mokoma pinssi ja ryhdistäytyä siinäkin. Jep jep, yleispätevää. Taidanpas päivitellä kalenteriin muutamat suunnitelmissa olevat kokeet. Ja nyt niitä kuvia.
Joo. Yrittäkää ymmärtää. Se on.. Vain... Vähän... Hassu? Taisi aamuruuassa olla heliumia.. Tai jotain muuta. Joo. Ihan sekaisin se oikeasti on.
Tänään, 14.40 mennessä blogia on katseltu 4666 kertaa, liekkö jotain epäonnea tuova luku? Toivottavasti ei. Seuraajia meillä on 39 kipaletta, hei, ihan mahtavaa! Olette upeita! Kommentteja, omat vastaukseni mukaan lukien, on tullut 107 kappaletta! VAU! Kommentit ovat kyllä bloggaamisen suola, kiitos niistä piristävistä ja ohjeistavista sanoista, mitä tänne on sadellut! Siinäpä taisi olla ne tärkeimmät faktat. Kohta juhlitaan myös blogin 2v synttäreitä. Okei, koijasin, ne on 20.5 vasta.
Koiramaiseen puoleen takaisin. Ocan kanssa ollaan saatu pohjustettua seisominen jo hyvälle alulle. Se tietää mitä siltä haetaan, eikä se sekoita käskyjäkään toisiinsa - ainakaan vielä. Treenikerrat on pidetty lyhyinä ja naksuteltu korkeintaan kourallinen nameja eri tyyleillä. Kahdesti on koittanut mokoma lähteä hiipimään - mutta murahduksen kanssa olen jättänyt palkkaamati. Hissinä maahanmenoa ollaan myös harjoiteltu ihan vain namiohjauksena, vaikka se on vahva koiralle. Tuleepahan treenattua lihaksia AVO:n kaukoa varten. Eteentulossa ei edistystä. Pitäisi kaivaa se mokoma pinssi ja ryhdistäytyä siinäkin. Jep jep, yleispätevää. Taidanpas päivitellä kalenteriin muutamat suunnitelmissa olevat kokeet. Ja nyt niitä kuvia.
Joo. Yrittäkää ymmärtää. Se on.. Vain... Vähän... Hassu? Taisi aamuruuassa olla heliumia.. Tai jotain muuta. Joo. Ihan sekaisin se oikeasti on.
maanantai 11. helmikuuta 2013
Padottua rakkautta
Joskus voisi oikeasti ottaa ne aivot käteen ja miettiä ihan, ihan oikeasti mitäs tässä nyt oikein pitäisi treenata. Puolitoistaviikkoa mennyt helmikuuta ja me ollaan hieman naksuteltu seisomista ja haettu maahanmenoon nopeutta eri tilanteissa. Eteentulolle en ole saanut tehtyä mitään, eikä luoksepäästävyyttäkään ole koetettu viedä mihinkään suuntaan.
Huh huh, huonolta näyttää, äärihuonolta. Ja lisäksi tänään kekkasin kokeilla ihka ensimmäistä kertaa mystisyyttä, nimeltä täyskäännös! Vaikka seuruun työstäminen lukee vasta ensikuun kohdalla. Pöh. No, kyllä se siitä. Itsehuijauksella.
Toinen, mitä ollaan opiskeltu ahkerasti, on se remmikäytös ja etenkin uloslähtiessä tulevat meluhaitat. Pilli viheltää kirkkaasti, kun koira kiehuu yli. Patoamaan, patoamaan. Harjoitteena on toiminut yksinkertainen tilanteesta poistaminen. Homma menee kokonaan jäihin, kun ensimmäinen kärsimätön piiiiiitkä piiiiiiip irtoaa saksalaisesta. Koira käskytetään mökkiin tasaamaan kierroksia ja minä istahdan toviksi alas. Sitten uusi yritys. Samalla kaavalla. Koira mökistä luokse, hihna kiinni, askel kohti ovea ja piiiiiiip. Sama uudestaan. Nyt saatiin jo väliovi auki. Ja taas, haikea, ylivirittynyt piiiiiiip. Murahdus, koira mökkiin ja itse hetkeksi koneelle. Seuraavalla yrittämällä päästiin jo ulos asti, mutta kun olin sulkemassa ulko-ovea, kuului BUH ja heti perään piiiiiiippiiip. Eikun sisälle. Mutta sitten onnistuttiin, pilli pysyi kiinni koko lenkin ajan, eikä mitään muutakaan ongelmaa ollut. Vielä kun saisi kaksilahkeisen koulittua, kun hänelle paimen perseilee enemmän. Ja minä kun kehtasin väittää, ettei Oca piippaa. Eihän se piippaa kuin yli kiehuessa. Ja sitä on alkanut tapahtumaan harmittavan usein, vaikka mikään ei päivärytmissä ole muuttunut.
No, kutakuinkin, yhteiselo maittaa. Tekeminen on jees. Isompia ongelmia ei ole. Ja paimen on pikku hiljaa oppinut patoamaan rakkaustunteitaan ohitettaviin ihmisiin nähden. Pitää siis liikkua enemmän ihmisten aikoihin - tavata niitä ja näyttää että ne ovat ihan arkipäiväisiä asioita. Harmi vain, että minä olen laiska lenkkeilijä ihmisten aikoihin. Mutta se on kiva, kun tiimimme nostaa muiden kasvoille hymyn; no miksei nostaisi. Kaksi kitukasvuista rinta rinnan yhtä sekopäältä näyttäen. Vähemmästäkin mummot hymyilee!
Huh huh, huonolta näyttää, äärihuonolta. Ja lisäksi tänään kekkasin kokeilla ihka ensimmäistä kertaa mystisyyttä, nimeltä täyskäännös! Vaikka seuruun työstäminen lukee vasta ensikuun kohdalla. Pöh. No, kyllä se siitä. Itsehuijauksella.
Toinen, mitä ollaan opiskeltu ahkerasti, on se remmikäytös ja etenkin uloslähtiessä tulevat meluhaitat. Pilli viheltää kirkkaasti, kun koira kiehuu yli. Patoamaan, patoamaan. Harjoitteena on toiminut yksinkertainen tilanteesta poistaminen. Homma menee kokonaan jäihin, kun ensimmäinen kärsimätön piiiiiitkä piiiiiiip irtoaa saksalaisesta. Koira käskytetään mökkiin tasaamaan kierroksia ja minä istahdan toviksi alas. Sitten uusi yritys. Samalla kaavalla. Koira mökistä luokse, hihna kiinni, askel kohti ovea ja piiiiiiip. Sama uudestaan. Nyt saatiin jo väliovi auki. Ja taas, haikea, ylivirittynyt piiiiiiip. Murahdus, koira mökkiin ja itse hetkeksi koneelle. Seuraavalla yrittämällä päästiin jo ulos asti, mutta kun olin sulkemassa ulko-ovea, kuului BUH ja heti perään piiiiiiippiiip. Eikun sisälle. Mutta sitten onnistuttiin, pilli pysyi kiinni koko lenkin ajan, eikä mitään muutakaan ongelmaa ollut. Vielä kun saisi kaksilahkeisen koulittua, kun hänelle paimen perseilee enemmän. Ja minä kun kehtasin väittää, ettei Oca piippaa. Eihän se piippaa kuin yli kiehuessa. Ja sitä on alkanut tapahtumaan harmittavan usein, vaikka mikään ei päivärytmissä ole muuttunut.
No, kutakuinkin, yhteiselo maittaa. Tekeminen on jees. Isompia ongelmia ei ole. Ja paimen on pikku hiljaa oppinut patoamaan rakkaustunteitaan ohitettaviin ihmisiin nähden. Pitää siis liikkua enemmän ihmisten aikoihin - tavata niitä ja näyttää että ne ovat ihan arkipäiväisiä asioita. Harmi vain, että minä olen laiska lenkkeilijä ihmisten aikoihin. Mutta se on kiva, kun tiimimme nostaa muiden kasvoille hymyn; no miksei nostaisi. Kaksi kitukasvuista rinta rinnan yhtä sekopäältä näyttäen. Vähemmästäkin mummot hymyilee!
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Lätinää kirjoittajasta
Meitä heitettiin tovi sitten hieman ihmisläheisemmällä haasteella. Ja no, näitähän nyt pyörii siellä ja täällä. Omaan blogiin olen saanut pari haastetta, Ocan blogiin muutaman, mutta tehdään nyt kerran vielä. Kiellon päälle. Hekla ja Rakki muistivat meita yhdentoista kysymyksen haasteessa.
- vaastaa haastajan 11 kysymykseen
- keksi uudet 11 kysymystä
- haasta 11 bloggaaja
- kerro bloggaajille, että olet haastanut heidät
Kerro 11 asiaa itsestäsi:
1. Koiraurheilun lisäksi olen kiinnostunut myös ihmispuolen joukkuelajeista
2. Haluan hyödyntää päiväni mahdollisimman tehokkaasti
3. En ole ylin ystävä raa'an lihan kanssa, mutta mitäpä ei tekisi koiransa eteen.
4. Pyrin täydellisyyteen - ihan kaikessa
5. Voisin jutella koirista päivät läpeensä
6. Hulvatonta, mutta olin kuitenkin heppatyttö nuorena
7. Unelmoin huskyvaljakosta ja parista paimenkoirasta jossain Lapin erämaassa
8. Käytän koiraani enemmän rahaa kuin itseeni (no, kukapa ei)
9. En pidä vasten hyppivistä koirista
10. Mielestäni ihmisten pitäisi joskus harkita tarkemmin sanomisiaan.
11. Koirien lisäksi harrastuksiini kuuluu vahvasti kirjallisuus ja autot.
11 kysymystä haastajalta
1. Miksi?
- En tiedä. Ehkä siksi, että ei ollut enää ketään muutakaan haastettavaa.
2. Vasen- vai oikeakätinen?
- Vahvasti oikeaan käännyn, mutta kaksi kätiseksi koitan opetella
3. Siviilisääty? Miksi?
- Naimisissa koiran kanssa. Kihloissa miehen kanssa. Koska elämässä pitää olla jotain pysyvää.
4. Jos voisit kääntää kelloa, mitä tekemiäsi valintoja muuttaisit?
- Tekisi mieli sanoa, että valitsisin koiran toisesta yhdistelmästä - mutta en halua. Oca on rakkain. En välttämättä olisi laahannut entiseni tahdon mukaan, saati ollut niin pompoteltavissa kuin olin.
5. Missä haluaisit elää eläkkeellä ollessasi?
- Uh. Tähän kohtaan se huskyvaljakko ja pari paimenta?
6. Toiveammattisi?
- Ei ole. Ei vaan yksinkertaisesti ole. Voisin lusmuilla lopun ikääni, ellei luonto laittaisi vastaan rahan kanssa. Lottovoitto kiitos, ei ikinä töitä.
7. Paras kehu jonka olet saanut?
- Hmm. Varmaan se, kun ihmiset kehuvat tekemääni ruokaa. Tai koiraani. Ylpeydenaiheitani.
8. Ensimmäinen suudelmasi?
- Nyt on hämärää. Hyyyyvin hämärää. Uh, varmaan jotain tupakanmakuista hamaassa menneisyydessä entisen ala-asteen pihalla. Vai oliko? Ei voi varmaksi muistaa.
9. Hunaja vai etikka?
- Hunaja. Teessä, ruuanlaitossa... Ihan ykkönen.
10. Mitä hetkeä et unohda milloinkaan?
- Hmm. Olen unohtanut jo kaiken muistamisen arvoisen? Varmaan ensi hetki, kun sai pitää omaa koiraa sylissä. Ja erinäiset jutut isästä. Negatiiviset sellaiset.
11. Tämä on saamasi haaste bloginkirjoittajalta jota et oikeasti tunne. Miksi vastasit tähän?
- Koska haasteet on tehty voitettaviksi ja olisihan se nyt surku olla vastaamatta tällaiseen.
Kuten joku varmaan alusta pystyi päättelemään, olen minä tylsä ja jätän porukan haastamati. Eiköhän tämä ole kiertänyt tarpeeksi monta kertaa eri muodoissa. Seuraavaksi joku voisi kehittää jotain uutta näillä rintamilla (;
Säännöt:
- Kerro 11 asiaa itsestäsi- vaastaa haastajan 11 kysymykseen
- haasta 11 bloggaaja
- kerro bloggaajille, että olet haastanut heidät
Kerro 11 asiaa itsestäsi:
1. Koiraurheilun lisäksi olen kiinnostunut myös ihmispuolen joukkuelajeista
2. Haluan hyödyntää päiväni mahdollisimman tehokkaasti
3. En ole ylin ystävä raa'an lihan kanssa, mutta mitäpä ei tekisi koiransa eteen.
4. Pyrin täydellisyyteen - ihan kaikessa
5. Voisin jutella koirista päivät läpeensä
6. Hulvatonta, mutta olin kuitenkin heppatyttö nuorena
7. Unelmoin huskyvaljakosta ja parista paimenkoirasta jossain Lapin erämaassa
8. Käytän koiraani enemmän rahaa kuin itseeni (no, kukapa ei)
9. En pidä vasten hyppivistä koirista
10. Mielestäni ihmisten pitäisi joskus harkita tarkemmin sanomisiaan.
11. Koirien lisäksi harrastuksiini kuuluu vahvasti kirjallisuus ja autot.
11 kysymystä haastajalta
1. Miksi?
- En tiedä. Ehkä siksi, että ei ollut enää ketään muutakaan haastettavaa.
2. Vasen- vai oikeakätinen?
- Vahvasti oikeaan käännyn, mutta kaksi kätiseksi koitan opetella
3. Siviilisääty? Miksi?
- Naimisissa koiran kanssa. Kihloissa miehen kanssa. Koska elämässä pitää olla jotain pysyvää.
4. Jos voisit kääntää kelloa, mitä tekemiäsi valintoja muuttaisit?
- Tekisi mieli sanoa, että valitsisin koiran toisesta yhdistelmästä - mutta en halua. Oca on rakkain. En välttämättä olisi laahannut entiseni tahdon mukaan, saati ollut niin pompoteltavissa kuin olin.
5. Missä haluaisit elää eläkkeellä ollessasi?
- Uh. Tähän kohtaan se huskyvaljakko ja pari paimenta?
6. Toiveammattisi?
- Ei ole. Ei vaan yksinkertaisesti ole. Voisin lusmuilla lopun ikääni, ellei luonto laittaisi vastaan rahan kanssa. Lottovoitto kiitos, ei ikinä töitä.
7. Paras kehu jonka olet saanut?
- Hmm. Varmaan se, kun ihmiset kehuvat tekemääni ruokaa. Tai koiraani. Ylpeydenaiheitani.
8. Ensimmäinen suudelmasi?
- Nyt on hämärää. Hyyyyvin hämärää. Uh, varmaan jotain tupakanmakuista hamaassa menneisyydessä entisen ala-asteen pihalla. Vai oliko? Ei voi varmaksi muistaa.
9. Hunaja vai etikka?
- Hunaja. Teessä, ruuanlaitossa... Ihan ykkönen.
10. Mitä hetkeä et unohda milloinkaan?
- Hmm. Olen unohtanut jo kaiken muistamisen arvoisen? Varmaan ensi hetki, kun sai pitää omaa koiraa sylissä. Ja erinäiset jutut isästä. Negatiiviset sellaiset.
11. Tämä on saamasi haaste bloginkirjoittajalta jota et oikeasti tunne. Miksi vastasit tähän?
- Koska haasteet on tehty voitettaviksi ja olisihan se nyt surku olla vastaamatta tällaiseen.
Kuten joku varmaan alusta pystyi päättelemään, olen minä tylsä ja jätän porukan haastamati. Eiköhän tämä ole kiertänyt tarpeeksi monta kertaa eri muodoissa. Seuraavaksi joku voisi kehittää jotain uutta näillä rintamilla (;
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Tokobuumi iskee
Näin helmikuun saapumisen kunniaksi allekirjoittanyt päätti repäistä. Tänään tehdään päätöksiä, lähdetään uudella tarmolla uuteen viikkoon. Ollaan energisiä, jaksavaisempia ja avoimempia. Ymmärretään toisiamme entistä paremmin. Ja treenataan. Perse hiessä.
Lisäilin tuonne välilehtiä, joista pääsee mm. etusivulle (toimii myös banneria painamalla), tämän vuoden kuluihin ja tavoitteeseen. Ajattelin nyt laittaa itseni, sekä koiran likoon ja tehdä asioiden eteen oikeasti jotain muuta kuin hissutella ja pohdiskella. Vähemmän aivotyötä, enemmän treeniä. Vai miten se meni?
Oca osaa, minä osaan. Sitten kun se yhdistetään vielä toimivaksi paketiksi, niin voimme korkata kisat. Kuulostaako vaikealta? No ei. Pieniä muttia on aina matkassa, mutta niistä selvitään olemalla nerokkaita ja tekemällä sitä aivotyötä ja olemalla lannistumatta pienistä vastoinkäymisistä. Treenattava on, ahkerasti, mutta realistisesti ajatellen olemme tehneet näitä juttuja jo ties kuinka kauan, pari vuotta? No, kutakuinkin. Sitä pitäisi pikkuhiljaa olla siinä kunnossa, että voimme näyttää naamaamme tuolla ulkosalla ja olla, että jee! Me osataan!
No, meidän tehotiimi lähtee näyttämään läskeille liikuntaa ja valmistautumaan huomisen aamu!treeniin.
Lisäilin tuonne välilehtiä, joista pääsee mm. etusivulle (toimii myös banneria painamalla), tämän vuoden kuluihin ja tavoitteeseen. Ajattelin nyt laittaa itseni, sekä koiran likoon ja tehdä asioiden eteen oikeasti jotain muuta kuin hissutella ja pohdiskella. Vähemmän aivotyötä, enemmän treeniä. Vai miten se meni?
Oca osaa, minä osaan. Sitten kun se yhdistetään vielä toimivaksi paketiksi, niin voimme korkata kisat. Kuulostaako vaikealta? No ei. Pieniä muttia on aina matkassa, mutta niistä selvitään olemalla nerokkaita ja tekemällä sitä aivotyötä ja olemalla lannistumatta pienistä vastoinkäymisistä. Treenattava on, ahkerasti, mutta realistisesti ajatellen olemme tehneet näitä juttuja jo ties kuinka kauan, pari vuotta? No, kutakuinkin. Sitä pitäisi pikkuhiljaa olla siinä kunnossa, että voimme näyttää naamaamme tuolla ulkosalla ja olla, että jee! Me osataan!
No, meidän tehotiimi lähtee näyttämään läskeille liikuntaa ja valmistautumaan huomisen aamu!treeniin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



































