Hoi, sinä 40. lukija! Tervetuloa kerhoomme karvaiseen! (:
Pitäähän sitä nyt vielä ehkä viimeisen kerran päivittää helmikuun kuulumiset. On minun jo monta kertaa aikaisemminkin pitänyt kirjoittaa jotain pientä ja syväluotaavaa meidän tekemisistä, mutta jotenkin se aina vaan jää ja jää. No, myönnettäköön, olen omistautunut taas hieman enemmän itselleni kuin koiralle.
Tokotuksista jos sitä alkaisi. Liikkeestä maahan on yhtä varmalla pohjalla kuin aikaisemminkin. Ei se siitä mihinkään ole mennyt. Iskoistunut aika vahvasti koiran takaraivoon (liekkö sitten tämä liike hajoaa, kun kaikki muu on kunnossa). Seisominen taas on hiinä ja hiinä. Hyvin epävarmaa, mutta koira selkeästi tuntee sanan, mutta empii jäädä paikoilleen, kun kävelen pois päin. Tämä siis vaatii huomattavasti lisää vahvistamista. Ja jäävien toimivuutta pitäisi tesmailla kunnon häiriössä, sekä uudessa paikassa, koska noh, kotipihassa ei ole tarpeeksi häiriötä. Ja uusi paikka luo aina tietyn paineen paimenen, sekä omistajan pääkoppaan.
Ja kuvitelkaapas, jotain me ollaan tehty eteentulonkin harjoittelun aloittamiseen. Tällainen kevyt nojatuolitreeni, jossa pyydän koiran eteen sillon, kun makaan itse epäryhdikkäässä asennossa miltei valuen lattialle. Pari kertaa olen löytänyt itseni lattialta, pari kertaa minulla on ollut sylissä 25kg ehtaa saksanpaimenkoiraa. No, perusidea on sisäistetty. Sitten vielä se ongelma, kun alan hilaamaan itseäni ylöspäin siitä maataviistävästä asennosta. Noh, eiköhän sekin ratkea johonkin suuntaan. Ja onhan paluuna aina puuduttava pinssitreeni.
Ja hmm. Käytiin tiistaina kävellen kaupoilla. Ostettiin rukan ybercool pistolukkopanta. Treenipannaksi. Tavoitteena on se, että koira virittyy työmoodiin, kun panta lyödään kaulaan. Eli treeneissä panta päähän, treenien lopuksi pois. That's it. Ei sen vaikeampaa. Ainakaan teoriassa. Sen näkee sitten miten se käytännössä toimii, kun pääsemme muodostamaan kunnon rutiinin tästä pantasysteemistä. Ja tulipahan halvaksi. Kuolasin ensin hurtan lifeguard-pantoja, mutta olivat ihan liian isoja meitin sirolle eläimelle. Sitten otettiin tuollainen rukan 30-55cm säätövaralla oleva panta! Johan mahtuu.
Samalla reissulla herätettiin hilpeyttä kanssa ihmisissä. Milloin Oca oli sekarotuinen tai pentu, milloin sitten ihan saksanpaimen. Hassua. Kääpiöksi moittivat, kitukasvuiseksi. Mokomat. Sattuipa siinä juttusille tutun tuttukin, joka tuntee mm. Ocan puoliveljen. Voi taas todeta, että maailma on hirmu pieni paikka. Yhden miehen saksanpaimenkoirapelkoakin pääsimme lievittämään ihmeen hyväkäytöksisen ja rakastavan paimenen kanssa. Ai että, hyvälle tuulelle saa omistajan.
Paljon ollaan saatu myös palautetta vanhemmalta väestöltä siitä, kuinka nätisti koira kulkee lenkillä ja kuinka kivasti se on hiljaa. Olisihan se pitänyt arvata, ettei tämän kylän vanhuksilta mitään jää huomaamatta, mutta kyllä se positiivinen palaute lämmittää mieltä. Suuresti. Plussat myös kyläläisille siitä, etteivät he tunge iholle, kun harjoittelemme. Ja hei! Tiedättekö mitä, Oca, RÄYH RÄYH, ohitti yhden ärierin iiiiihan nenä tukossa. Ei edes vilkuillut sinne päin. Ihan mahtavaa. Palkitsevaa. Toivottavasti hyvä fiilis tekemisessä jatkuu.
Oikeasti minun pitäisi olla jo nukkumassa, kun aamulla starttaamme Lahden huudeille agilityrääkkiin. Tai semmoista meille ainakin lupailtiin. Pistää hymyilyttämään. Kiva päästä viimein taas aksaamaan tuon väärän rotuisen kanssa. Saa nähdä mitä meidän varalle on keksitty. Hieman jo jänskättää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti