Joskus voisi oikeasti ottaa ne aivot käteen ja miettiä ihan, ihan oikeasti mitäs tässä nyt oikein pitäisi treenata. Puolitoistaviikkoa mennyt helmikuuta ja me ollaan hieman naksuteltu seisomista ja haettu maahanmenoon nopeutta eri tilanteissa. Eteentulolle en ole saanut tehtyä mitään, eikä luoksepäästävyyttäkään ole koetettu viedä mihinkään suuntaan.
Huh huh, huonolta näyttää, äärihuonolta. Ja lisäksi tänään kekkasin kokeilla ihka ensimmäistä kertaa mystisyyttä, nimeltä täyskäännös! Vaikka seuruun työstäminen lukee vasta ensikuun kohdalla. Pöh. No, kyllä se siitä. Itsehuijauksella.
Toinen, mitä ollaan opiskeltu ahkerasti, on se remmikäytös ja etenkin uloslähtiessä tulevat meluhaitat. Pilli viheltää kirkkaasti, kun koira kiehuu yli. Patoamaan, patoamaan. Harjoitteena on toiminut yksinkertainen tilanteesta poistaminen. Homma menee kokonaan jäihin, kun ensimmäinen kärsimätön piiiiiitkä piiiiiiip irtoaa saksalaisesta. Koira käskytetään mökkiin tasaamaan kierroksia ja minä istahdan toviksi alas. Sitten uusi yritys. Samalla kaavalla. Koira mökistä luokse, hihna kiinni, askel kohti ovea ja piiiiiiip. Sama uudestaan. Nyt saatiin jo väliovi auki. Ja taas, haikea, ylivirittynyt piiiiiiip. Murahdus, koira mökkiin ja itse hetkeksi koneelle. Seuraavalla yrittämällä päästiin jo ulos asti, mutta kun olin sulkemassa ulko-ovea, kuului BUH ja heti perään piiiiiiippiiip. Eikun sisälle. Mutta sitten onnistuttiin, pilli pysyi kiinni koko lenkin ajan, eikä mitään muutakaan ongelmaa ollut. Vielä kun saisi kaksilahkeisen koulittua, kun hänelle paimen perseilee enemmän. Ja minä kun kehtasin väittää, ettei Oca piippaa. Eihän se piippaa kuin yli kiehuessa. Ja sitä on alkanut tapahtumaan harmittavan usein, vaikka mikään ei päivärytmissä ole muuttunut.
No, kutakuinkin, yhteiselo maittaa. Tekeminen on jees. Isompia ongelmia ei ole. Ja paimen on pikku hiljaa oppinut patoamaan rakkaustunteitaan ohitettaviin ihmisiin nähden. Pitää siis liikkua enemmän ihmisten aikoihin - tavata niitä ja näyttää että ne ovat ihan arkipäiväisiä asioita. Harmi vain, että minä olen laiska lenkkeilijä ihmisten aikoihin. Mutta se on kiva, kun tiimimme nostaa muiden kasvoille hymyn; no miksei nostaisi. Kaksi kitukasvuista rinta rinnan yhtä sekopäältä näyttäen. Vähemmästäkin mummot hymyilee!
Huh huh, huonolta näyttää, äärihuonolta. Ja lisäksi tänään kekkasin kokeilla ihka ensimmäistä kertaa mystisyyttä, nimeltä täyskäännös! Vaikka seuruun työstäminen lukee vasta ensikuun kohdalla. Pöh. No, kyllä se siitä. Itsehuijauksella.
Toinen, mitä ollaan opiskeltu ahkerasti, on se remmikäytös ja etenkin uloslähtiessä tulevat meluhaitat. Pilli viheltää kirkkaasti, kun koira kiehuu yli. Patoamaan, patoamaan. Harjoitteena on toiminut yksinkertainen tilanteesta poistaminen. Homma menee kokonaan jäihin, kun ensimmäinen kärsimätön piiiiiitkä piiiiiiip irtoaa saksalaisesta. Koira käskytetään mökkiin tasaamaan kierroksia ja minä istahdan toviksi alas. Sitten uusi yritys. Samalla kaavalla. Koira mökistä luokse, hihna kiinni, askel kohti ovea ja piiiiiiip. Sama uudestaan. Nyt saatiin jo väliovi auki. Ja taas, haikea, ylivirittynyt piiiiiiip. Murahdus, koira mökkiin ja itse hetkeksi koneelle. Seuraavalla yrittämällä päästiin jo ulos asti, mutta kun olin sulkemassa ulko-ovea, kuului BUH ja heti perään piiiiiiippiiip. Eikun sisälle. Mutta sitten onnistuttiin, pilli pysyi kiinni koko lenkin ajan, eikä mitään muutakaan ongelmaa ollut. Vielä kun saisi kaksilahkeisen koulittua, kun hänelle paimen perseilee enemmän. Ja minä kun kehtasin väittää, ettei Oca piippaa. Eihän se piippaa kuin yli kiehuessa. Ja sitä on alkanut tapahtumaan harmittavan usein, vaikka mikään ei päivärytmissä ole muuttunut.
No, kutakuinkin, yhteiselo maittaa. Tekeminen on jees. Isompia ongelmia ei ole. Ja paimen on pikku hiljaa oppinut patoamaan rakkaustunteitaan ohitettaviin ihmisiin nähden. Pitää siis liikkua enemmän ihmisten aikoihin - tavata niitä ja näyttää että ne ovat ihan arkipäiväisiä asioita. Harmi vain, että minä olen laiska lenkkeilijä ihmisten aikoihin. Mutta se on kiva, kun tiimimme nostaa muiden kasvoille hymyn; no miksei nostaisi. Kaksi kitukasvuista rinta rinnan yhtä sekopäältä näyttäen. Vähemmästäkin mummot hymyilee!
Vuotaminen on tuttua täälläkin koska ulos lähtöhän on PARASTA. Koira on kyllä mukavasti hiljentynyt omalla johdonmukaisella toiminnalla, vaikka epäilinkin että koko hommasta ei tule mitään kun kepolla ei riitä kärsivällisyys hiljaisuuden odottamiseen. Tilanne on nyt se että hänellä koira riekkuu ja volisee ja minulla istuu hiljaa paikoillaan :) kelpaa mulle. Korkeintaan pantaa laittaessa sanoo hiljaa "yyh" josta siitäkin seuraa se että panta otetaan pois ja kokeillaan kohta uudestaan. Mutta on perkele tiukassa tuo piippaus vaikka kasvattaja varoitti siitä jo pentuna ja kehotti puuttumaan heti jos sitä ilmenee.
VastaaPoistaMukavaa jos teillä mummot hymyilee, meillä eivät uskalla tulla rappukäytävään yhtäaikaa. Kaipa tuo sitten on liian iso, kun ei se käytöksestäkään voi johtua. Tai ehkä mun pitäisi opetella hymyilemään enemmän ja pukea koira pinkkiin :)
MUlla oli alku äärettömän helppoa, kun tuo ei tainnut edes haukkua ennen kuin täytti 9kk, piippaamisesta puhumattakaan. Nyt se on vain tullut jostain - tiedostamatta antanut jatkua, kun se ei ylly minun kanssani mihinkään huippulukemiin... Mutta anna kun avo meinaa lähteä viemään ulos. Siitähän se riemu repeää. Taidan minäkin olla tylsä ämmä, kun ei minun kanssa ole niiiiiin kiva lähteä pihalle :''>
PoistaMe ollaan pieniä ja symppiksiä! Suuresti oon hämmästelly tän kylän koirapitävyyttä. Ei ole kertaakaan valitettu vapaana olevasta koirasta, saati sitten urahdettu poikkipuolista sanaa. Eikä kyllä ole tultu tuputtamaan koiraa ihollekaan. Lapsetkin uskaltaa ratsuttaa vähän villimpääkin eläintä ja kysyy kohteliaasti hyvän matkan päästä, että saako (: