sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Lahti KV - tulokset

Lahden kansainvälinen koiranäyttely on siis onnellisesti takana päin. Teinin käytös itse näyttelypaikalla oli upeaa, vaikka häkkiä ei otettukaan mukaan. Rauhoittumispaikan kotiin jättäminen kostautuikin kehässä, missä pikku paimen veti ihan ranttaliksi. Kierrokset kattoon ja eteenpäin. Koirassa ei ollut mitään järkeä, ja menen itse tilanteessa hyvinkin neuvottomaksi. Arvostelukin puhui puolestaan, joten mitään ei jäänyt hampaankoloon tältä osalta.

EH NUK2
"Kehitys vielä melko kesken.Hieman liian kevyt luusto. Femiininen pää. Oikea pigmentti. Hieman vaaleat silmät. Matala säkä. Köyristää selkää seistessä ja liikkeessä. Lyhyt, laskeva lantio. Pehmeät välikämmenet ja käpälät. Aivan liian pyöreä rintakehä. Liikkeet saisivat olla vapaammat." - Mats Lindberg

Selkäänsä koira ei normaalista, vapaassa liikkeessä mielestäni köyristä, tai ainakaan muut eivät ole tästä huomauttaneet. Oca tahtoi päästä helvetin lujaa eteenpäin ja se kostautui mm. liikkeissä. Tuomari oli rehellinen, sekä käsitteli koiraa hyvin. Ocasta löysi kaikki virheet, mitä junnussa on ja olen tyytyväinen loppujen lopuksi tuomioon. Kyllähän se harmittaa, että EH tuli, mutta rehellisellä arvostelulla se tuntuu paremmalta. Eikä EH mikään huono ole.

Nyt joudun enää vain punnitsemaan itseni kanssa ilmoittaisinko Ocan vielä kalliimmilla ilmomaksuilla Aptukseen hakemaan ERIä ja SERTiä, vai keskitynkö suosiolla tokon vääntämiseen. Yhyy, kun en tiedä!

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Acana mach show ja möllitoko

Toukokuun the top tavoite on osallistua Parolan möllitokoon.

Olen miettinyt paljon harrastamistani koiran kanssa ja sen tavoitteellisuutta. Olen äärettömän huono ihminen organisoimaan yhtään mitään mihinkään ja kuvitelmani ovat usein suuruudenhullut. Ainakin ne kuulostavat siltä. Tulin kuitenkin päätelmään, että jokaisen on aloitettava jostain. Nyt kun on koira, jonka kanssa tehdä ja jolla on halua tekemiseen, niin pitää aloittaa jostain. Merkitä jotain tavoitteeksi. Meidän piti korkata virallinen ALO-luokka jo viimekesänä, mutta jänistin. En kokenut juttujen olevan siinä jamassa, että olisin voinut ilmoittaa koiran virallisiin kisoihin. On ilmassa ollut myös paljon jossittelua siitä, että jospa menisi mölleihin. Niitä on katsottu valmiiksi ja loppujen lopuksi todettu, että eihän me tuonne voida mennä.

Nyt löin itseni kanssa lukkoon, että en kehitä mitään muuta tekemistä 5.5 päivälle, koska me menemme hakemaan kisakokemusta, jännityksen hallintaa sekä liikkurin ohjeistusta eli yhdellä sanalla: kokemusta. Nolaan itseni varmasti täysin, Oca karkaa kehästä ja hukkaa korvansa johonkin, mutta ei se mitään. Me menemme nolaamaan sinne itsemme.

Olen kirjoitellut ja löyhännyt tavoitteita suuresti. Haluan niputtaa kaikki liikkeet edes sinnepäin, en vaadi koiralta pitkäaikaista katkeamatonta kontaktia, vaan teen treenaamisesta hauskaa sille ja itselleni. Oca ahdistuu liiasta paineistamisesta, pikkutarkkuudesta ja käy herkäksi, jos minun mieleni ärtyy jostain omasta mokasta. Koira luotaa tunteeni ilmoille paremmin kuin minä itse. Olen varma, että pikku paimen osaa jo kaiken hyvin, täydellisyyttä hipoen, mutta minä en. Se luotaa epävarmuuteni ja itsevihani itsestään ulos lopettamalla toimimisen. Tiedän, että suurin osa virheistämme tulee olemaan minun vikani. Se, miten käyttäydyn ja esitän asiani.

Suunnittelen nykyisin treenit etukäteen. Treenaan kahta asiaa kerralla plus yhden paikkamakuun. Olen johdonmukainen itselleni, joten pystyn olemaan johdonmukainen koiralleni. Jos minä pystyn hillitsemään oman käytökseni, olemaan positiivinen ja innokas, koira toimii täydellisesti. Se osaa, eikä vaadi huomauttelua.

Mielikuvaharjoituksia olen käyttänyt apuna. Olen kuvitellut itseni monta kertaa kehään koiran kanssa tekemään asioita, käynyt läpi virheitä, hallinnut niistä johtuvaa ahdistusta, pyrkinyt kääntämään asiat hyväksi jo valmiiksi. Luon itselleni omalla tavallani uutta toimintamallia. En halua hämääntyä asiasta, johon en ole valmistaunut, vaan pyrin ohjaamaan koiraa eteenpäin omalla tyynellä olemuksellani, koska se kuitenkin tukeutuu minuun jos annan, mutta jos häädän sen omalla käytökselläni pois, en voi olettaa mitään muuta kuin huonoa tulevaltakaan.

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin.

// Linkki tapahtumaan

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Lahti KV suuntana

1,5v


Lahti KV kutsuu tällaisella lookilla. Esiinnymme numerolla 548 ja olisin enemmän kuin onnellinen jos joku sattuisi vahingossa ottamaan meistä jonkin asteista kehäkuvaa. Ocaa saa tulla räpeltämään ennen kehää ja en minäkään pure, vaikka saatan näyttää äärettömän stressaantuneelta.

Tavoitteiden päivittelyä vol 2

Maaliskuun tavoitteet> Yksi treeni koirahäiriössä - Jopa treenattiin koirahäiriössä!
> Kaupunkiin treenaamaan hihnakäytöstä - Tätäkin harjoiteltiin, niin Hämeenlinnan kuin Mikkelinkin mailla!
> Seisominen seuruun yhteydessä - jatkoa - Paketti alkaa olemaan pikku hiljaa kasassa.
> Lihaksia kummallekin! - Koiralla lihaksia, minulla ei.
> Blogiin uusi ulkoasu! - Eipä löytynyt </3

Maaliskuu oli äärettömän onnistunut kuukausi. Päästiin käymään Katjan ja Mokan luona Mikkelissä treenailemassa ja viettämässä aikaa, sekä siedättymässä pikkukoiraan. Petsie-porukalla eksyttiin jopa treeneihin kaupunkiin. Ocalle pojot siitä, että se käyttäytyy superpaljon paremmin nyt, kuin ennen. Tokoiltu ollaan ja nyt alettu vetää pientä hölkkä lenkkiä maan sulamisen vuoksi. Paino on koiralla noussut huimat kaksi kiloa!

Huhtikuulle en enää listaa muita tavoitteita, kun Lahti KV:n onnistumisen. Mielelläänhän me haettaisiin sieltä se viimeinen serti alle kaksivuotiaana, mutta taitaa jäädä hamaan tulevaisuuteen (eli Aptukseen) se sertin metsästys. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tuomari tykkää prinsessasta.

Anteeksi blogihiljaisuus. Ei vain ole inspiroinut tai jaksanut kiinnostaa päivitellä juttuja. Olen pahoillani kaikille niille 19 ihmiselle, jotka seuraavat meitin blogia. Kysymyspostauskin lojuu arkistoissa muutamaa kysymystä vailla valmiina, mutta yritys hyvä kymmenen on ryhdistäytyä tämän saralla, koska kesä tulee ja mieliala nousee!

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

tavoitteiden päivittelyä

Blogin hiljaiseloa, johtuen juoksuista ja omistajan ongelmista, enemmän tässä postauksessa.

Nyt kuitenkin katsastetaan, mitä olemme saanett aikaan helmikuussa!

Helmikuun tavoitteet
> yksi treeni koirahäiriössä (mielellään useimpia) - Ei onnistunut
> kaupunkiin varta vasten treenaamaan hihnakäyttäytymistä - Ei onnistunut, junnun hihnakäytöstä on treenailtu kyllä muuten
> temppu: valojen sammutus/päälle pistäminen - Puolittain onnistunut, takapihan valo menee päälle käskystä, sammuttamisesta ei tietoakaan.
> seisominen seuruun yhteydessä -alkeet - Onnistunut. Opeteltiin seisomaan eri tilanteissa. Käskyä pitää vielä vahvistaa, sekä liittää se seuraamisyhtälöön, mutta muuten kunnossa
> rokotus maanantaina 6pv - Onnistunut, aikamoinen show oli vierailu, mutta joka tapauksessa rokotukset ovat voimassa.
> luustokuvat lauantai 11pv - Ei onnistunut. Varat loppuivat kesken kaiken.

Helmikuun suunnitelmat menivät suurilta osin pipariksi juoksujen takia, koska koira on yksinkertaisesti raivostuttava eläin, kun sillä on juoksut. Hihnakäytöstä ollaan treenailtu, kun vapaana ei voi juoksueläintä pitää. Painoa en ole jaksanut punnita, mutta lihotuskuurilla ollaan edelleen.

Maaliskuun tavoitteet
> Yksi treeni koirahäiriössä
> Kaupunkiin treenaamaan hihnakäytöstä
> Seisominen seuruun yhteydessä - jatkoa
> Lihaksia kummallekin!
> Blogiin uusi ulkoasu!

Näillä eväillä mennään tässä kuussa. Saa nähdä onnistuuko taas mikään, mutta yritys on kova!

ps. kysymyspostauksen vastaukset ovat vielä vaiheessa! Kiitos jo nyt kaikille kysyjille, kinkkisiä kysymyksiä ja saa ainakin miettiä vastauksia!

torstai 16. helmikuuta 2012

Veriläikkiä lattialla...

...ei me emme ole teurastaneet ketään, emmekä ole joutuneet uuteen tappeluun, vaan kuinka ollakaan, Ocalla alkoivat toiset juoksut. Ensimmäisethän olivat 10.07.2011, ja toiset alkoiva 15.02.2012, eli suunnilleen seitsemän kuukautta jäi väliä. Huvittuneena selasin blogia siihen asti, missä olen päivittänyt Ocan juoksuista. (linkki postaukseen)

Lainaus: No, syy, miksi juoksut alkoi, on tietenkin se, että menin ilmoittamaan kakaran näyttelyihin. Kouvolaan siis suuntaamme junnudebyyttiin 20.8. Heinolakin olisi ollut vaihtoehtona, mutta omaan mieleen ei tuo tuomari ollut.

(välihuomautuksena, että ilmoitin Ocan myös Heinolaan tuolloin, ja Heinolastahan me saimme ensimmäisen sertin, onneksi tulin katumapäälle.)

Eilen kuitenkin naputtelin näyttelyilmon Lahti KV:seen. Pohdiskelin pitkään ilmoitanko koiraa ennen Aptusta mihinkään näyttelyihin ja heräsin myös todellisuuteen: minun pikku vauvahan on Lahti KV:n aikaan jo 18kk. Pakkohan se on mennä korkkaamaan nuorten luokka, jospa sieltä tulisi vaikka jotain kotiin viemisiksi. Lahti on kuitenkin lähellä ja äitimammakin päätti tukea koiraharrastusta yhden näyttelyn verran, josta olen kiitollinen hänelle.

Saksanpaimenet ovat onneksi lauantaina, 28.4. Itse harmittelin myös sitä, ettei ikä riitä junjor handleriin, koska olisin halunnut kokea edes kerran millaista on esittää koiraa tuollaisessa kehässä. Onneksi noita handlattavia on muutenkin.

Projektin aiheena on meinaan opetella handlaamaan näitä vapaasti esitettäviä rotuja, kun kaveri puhui minua collie-erkkariin. Mahdollisesti itse olen tulossa myös Tampere KV:seen ja isolla ehkällä Kuopion kolmipäiväisiin nätelmiin, riippuen sen hetkisestä rahatilanteesta ja siitä, onko minulla ajokortti vai ei. Kouvola & Heinolaviikonloppu on myös auki, koska tuomareita sinne ei ole vielä julkistettu. Tekisi taas mieli heittää koira molemmille päiville ihmettelemään. Helsingin voittajat ovat myös himpunverran auki. Jos tuomari on super ja koira näyttää joltain muulta kuin kaljurotalta, saattaa se päästä kehään. Muussa tapauksessa tullaan ilman koiraa.

Seuraava koira on varmasti uros, nämä juoksut muuttaa pikkuisen poikatyttöpaimenen kunnon neidiksi ja minun pääni ei kestä sitä. No, koitetaan kärvistellä yliherkän koiran kanssa.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

omistajan aivotyöskentelyä

Minä mietin paljon asioita, pohdiskelen elämää ja sitä, mitä se olisi ilman rakkaimpiani. Sunnuntain tapahtumien jälkeen on ollut erityisesti mielessä kysymykset: "entä, jos en olisi ehtinyt", "entä, jos olisi käynyt pahemmin"ja "entä, jos kaikki olisikin mennyt hyvin". Jossitteluhan on ihan turhaa, kun vahinko on päässyt tapahtumaan, mutta ajattelua se herätti.

Samalla ajauduin pohdiskelemaan, kuinka paljon minä olen oppinut Ocalta koirista, niiden elekielestä ja käyttäytymisestä. (Hyvä kouluttaja? kirjoittanut Pipa Pärssinen) Luin kyseisen artikkelin ja se sai minut pohtimaan yhä enemmän sitä, kuinka paljon olen oppinut. Minulla ei ole aikaisemmin ollut harrastuskoiraa; Oca on siis ensimmäinen. En ole koskaan käyttänyt naksutinta, opettanut koiraa kulkemaan hihnassa, saati sitten opettanut tokoliikkeitä tai mitään muutakaan. Meillä on kaikki koirat olleet tokokoiria ja itse olen ollut niin pieni, ettei koulutus ole ollut minun työni. Ensimmäisen kerran edellisen saksalaisen kanssa aloin kitkemään eroahdistusta pois, samalla koitin opettaa sitä kävelemään nätisti hihnassa; tosin huonoin tuloksin. Olin nuori ja kärsimätön, asenteella: kaikki minulle heti nyt!

Monen muun nuoren tavoin olen kahlannut koirakirjoja läpi, katsonut videoita, sekä käynyt seuraamassa näyttelyissä meininkiä, sekä harrastamistakin. Lähipiirissä kukaan ei harrastanut tavoitteellisesti, oli vain ihmisiä, joilla oli kotikoiria. Haaveet kehittyivät, rotu oli selvillä, kaikki oli plakkarissa, mietittynä valmiiksi.

Monesti on tullut fiilis, että miksen hankkinut vaikka kulakaloja, tai gerbiiliä. Tai kania, voihan niitäkin kouluttaa. Valehtelisin, jos väittäisin, että meillä ei ole ollut ongelmia. Niitä on paljon, mutta mitä enemmän pystyn myöntämään niitä itselleni, sitä paremmin osaan käsitellä niitä. Muistan sen epätoivon, kun koira väänsi kunnon paskat lattialle heti lenkin jälkeen. Ihan kuin kaikki olisi romahtanut, koko sisäsiisteyskoulutus. Mutta ei, se oli vain oma virheeni, kun en silloisessa kiireessä tajunnut antaa Ocalle aikaa mennä tarpeilleen. Tajusin sen vasta myöhemmin.

Oca antaa koulutuksellisesti paljon anteeksi; se on nopea oppimaan, se on helppo palkata, sen kanssa on mukava tehdä. Koira nostaa välillä virettä liian korkealle, sitä vain pitää osata hallita. Olen oppinut lukemaan koiraani paremmin; tiedän milloin sitä pelottaa, tiedän milloin se dominoi. Valehtelisin, jos sanoisin meidän löytäneen yhteisen sävelen täysin. Meillä on vielä paljon opittavaa toisistamme, mutta onneksi meillä on vielä aikaa!

Kätösessä huolissaan oleville ihmisille voin kertoa, että paraneminen on alkanut hyvin. Särky on laantunut ja kaikki näyttäisi hyvältä. Avonainen iho on alkanut muodostaa uutta kerrosta. Luulisin käden siis olevan treenauskunnossa jo viikon/parin päästä. Onneksi!

Pyytäisin vielä teitä heittämään kysymyksiä tähän postaukseen, niin pääsen vastailemaan!