Minä mietin paljon asioita, pohdiskelen elämää ja sitä, mitä se olisi ilman rakkaimpiani. Sunnuntain tapahtumien jälkeen on ollut erityisesti mielessä kysymykset: "entä, jos en olisi ehtinyt", "entä, jos olisi käynyt pahemmin"ja "entä, jos kaikki olisikin mennyt hyvin". Jossitteluhan on ihan turhaa, kun vahinko on päässyt tapahtumaan, mutta ajattelua se herätti.
Samalla ajauduin pohdiskelemaan, kuinka paljon minä olen oppinut Ocalta koirista, niiden elekielestä ja käyttäytymisestä. (Hyvä kouluttaja? kirjoittanut Pipa Pärssinen) Luin kyseisen artikkelin ja se sai minut pohtimaan yhä enemmän sitä, kuinka paljon olen oppinut. Minulla ei ole aikaisemmin ollut harrastuskoiraa; Oca on siis ensimmäinen. En ole koskaan käyttänyt naksutinta, opettanut koiraa kulkemaan hihnassa, saati sitten opettanut tokoliikkeitä tai mitään muutakaan. Meillä on kaikki koirat olleet tokokoiria ja itse olen ollut niin pieni, ettei koulutus ole ollut minun työni. Ensimmäisen kerran edellisen saksalaisen kanssa aloin kitkemään eroahdistusta pois, samalla koitin opettaa sitä kävelemään nätisti hihnassa; tosin huonoin tuloksin. Olin nuori ja kärsimätön, asenteella: kaikki minulle heti nyt!
Monen muun nuoren tavoin olen kahlannut koirakirjoja läpi, katsonut videoita, sekä käynyt seuraamassa näyttelyissä meininkiä, sekä harrastamistakin. Lähipiirissä kukaan ei harrastanut tavoitteellisesti, oli vain ihmisiä, joilla oli kotikoiria. Haaveet kehittyivät, rotu oli selvillä, kaikki oli plakkarissa, mietittynä valmiiksi.
Monesti on tullut fiilis, että miksen hankkinut vaikka kulakaloja, tai gerbiiliä. Tai kania, voihan niitäkin kouluttaa. Valehtelisin, jos väittäisin, että meillä ei ole ollut ongelmia. Niitä on paljon, mutta mitä enemmän pystyn myöntämään niitä itselleni, sitä paremmin osaan käsitellä niitä. Muistan sen epätoivon, kun koira väänsi kunnon paskat lattialle heti lenkin jälkeen. Ihan kuin kaikki olisi romahtanut, koko sisäsiisteyskoulutus. Mutta ei, se oli vain oma virheeni, kun en silloisessa kiireessä tajunnut antaa Ocalle aikaa mennä tarpeilleen. Tajusin sen vasta myöhemmin.
Oca antaa koulutuksellisesti paljon anteeksi; se on nopea oppimaan, se on helppo palkata, sen kanssa on mukava tehdä. Koira nostaa välillä virettä liian korkealle, sitä vain pitää osata hallita. Olen oppinut lukemaan koiraani paremmin; tiedän milloin sitä pelottaa, tiedän milloin se dominoi. Valehtelisin, jos sanoisin meidän löytäneen yhteisen sävelen täysin. Meillä on vielä paljon opittavaa toisistamme, mutta onneksi meillä on vielä aikaa!
Kätösessä huolissaan oleville ihmisille voin kertoa, että paraneminen on alkanut hyvin. Särky on laantunut ja kaikki näyttäisi hyvältä. Avonainen iho on alkanut muodostaa uutta kerrosta. Luulisin käden siis olevan treenauskunnossa jo viikon/parin päästä. Onneksi!
Pyytäisin vielä teitä heittämään kysymyksiä tähän postaukseen, niin pääsen vastailemaan!
Sun blogi on ehkä paras. Sulla on ihana kirjoitustyyli ja kerrot asioista hyvin.
VastaaPoistaHienoa lukea, että Oca on opettanut sua, ja tietysti ekan treenikoiran kanssa tehdään paljon virheitä, ne sitten korjataan taas seuraavan koiran kohdalla!? ;P
Ja tuollainen koira, joka antaa koulutuksellisesti paljon anteeksi, on ehkä parasta ensimmäisessä treenikoirassa, koska niikn totesin, virheitä tulee, mutta kehittyminen on parasta mitä itse tiedän :-)Yhdessä hyvän ystävän kanssa niistä päästään!