keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Lukijoiden valinta: Suosikki blogit

Koska Ocan blogi on koirablogi, niin en voi laittaa tähän mitään lifestyleblogeja (tai voisin, mutta en oikeastaan seuraa sellaisia), joten suosikkokoirablogini listattuna muutamilla pienillä perusteilla. Valinta oli vaikea, mutta isoimpana vaikuttajana tähän viiden kolmikkoon olivat mukava kirjoitustyyli ja mielenkiintoiset postaukset. Minua kiinnostaa lukea eniten treenauksesta ja syvällisistä ajatuksista, jotka liittyvät koiramaailmaan. Tietenkin myös oma rotu on lähellä, joka kajastaa tietysti tästä listauksesta hieman läpi. Kuitenkin, on myös muita upeita blogeja joita seuraan, mutta tässä on ehdottomat suosikkini.
 
 
1. With Positive Energy
Ei ole salaisuus, että minä fanitan tätä kolmikkoa kympillä. Pääosassa auspai Kida ja tolleri Tara. Postaukset ovat agility ja tokopainotteisia, mutta minua kiehtoo mukava kirjoitustyyli, sekä samankaltaiset ajatukset koirista. Okei, oma lehmä hieman ojassa, koska tunnen ihmisen ja koiratkin olen nähnyt. Silti, jotenkin läheinen ja mukava ihminen, sekä mahtavat koirat. Mahtava tiimi!

 
2. Sonorian Figaro
Saksanpaimenkoira Kunto on ulkoisesti komea, energinen ja tyylikäs koira. Monipuolinen blogi, jossa nostetaan esille koiraa ja sen harrastuksia. Kivasti myös kaksikielinen, niin tällainen tavan tallaaja amis pystyy kehittämään kielitaitoaan samalla lukemalla käännöksenkin. Kuntoa on kiva seurata, etenkin kun koira on hieno ja juttu toimii muutenkin mainiosti.
 
 
3. Treenailua ja koiramaisia ajatuksia
Lobo-saksanpaimenen emännällä on hyviä ajatuksia ja blogissakin kirjoitellaan paljon aiheesta ja sen vierestä. Suurin syy varmasti siihen, miksi klikkailin itseni tämän blogin lukijaksi on se, että rotutoverilla on heiman samanlaisia ongelmia kuin meilläkin ja ongelmien työstämisestä on aina mielenkiintoinen lukea.
 

4. Rexona - It won't let you down
Saksanpaimenlinjalla jatketaan. Samanlaista asialinjaa, jossa kerrotaan treenaamisesta, kiehtovia, kokonaisuudessaan, ellen muuta sanoisi. Päätähtenä esiintyvä Rex on kaikinpuolin vielä äärimmäisen komeakin koira, joten valittamista ei löydy silläkään saralla.
5. Silmät kiinni seinän läpi vaan
Tämä blogi on uusin tuttavuuteni, mutta lyhyessä ajassa siitä on tullut mielenkiintoinen ja ansaitsee paikkansa tässä. Belggari Pan ja kelpie Rumo ovat valloittaneet sydämeni siinä missä omistajan kirjoitustyylikin ja rehellinen kertominen koirista, niiden erilaisuuksista ja tuollaisesta. Suorastaan kiehtova. Etenkin tämä postaus sai minut ihastumaan lopullisesti. Aivan mahtavaa, yksinkertaisesti.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Tuulahdus tulevaa

Ah, vaikka päälaji on toko, niin kivahan se on aina duunailla välissä jotain muutakin. Vaikka tuli vetovaljaat hankittua ja lisärahan tippuessa tilille olisi viedä juoksuvyö ja joustohihna hankinnassa, niin silti on semmoinen kutina, ettei harrastuksia voi olla liikaa aktivoimaan tuota paimennita, jolla on enemmän energiaa kuin pikkuruisessa kylässä.

Itse en koskaan ole ollut kovin tanssihenkinen ihminen, mutta tsiikaillessani koiratanssivideoita yhtenä tylsänä koulupäivänä sinätuubin ihmeellisestä maailmasta koin valaistumisen. Lähinnä siinä muodossa, että helvetti, yhtään seefferiä ei meinannut löytyä. Tai jos löytyi, niiden tekeminen oli enemmän kuin aneemisen näköistä. Miksi? Nyherretäänkö kaikki truusaksanpaimenet niin nyrkin ja seinän väliin, että koira näyttää alistuneen ahdistuneelta noudattaessaan omistajan toiveita. Missä on ne energiset, alati skarppina olevat koirat, mitä näkee esimerkiksi bordercollieissa ja niiden tekemisessä. Okei, on totta, ettei bc:tä ja seefferia oikein voi verrata toisiinsa, mutta asennetta minusta saisi saksanpaimenkin tekemisessä olla.

Ei sillä, tästä on varmasti hyötyä meillekin. Löytää uutta innokkuutta, uusia näkökulmia kouluttamiseen ja ongelmanratkaisuun. Ja eipähän tarvitse hinkata niitä iänikuisia aloliikkeitä, kun voidaan opiskella myös muuta ja "hyötyä" niistä. Samalla pääsen kehittämään itseäni. Koiratanssi ja tokohan tukevat toisiaan, kutakuinkin. Pitää löytää luova puoli uudestaan, sekä fiilis tekemiseen, siihen tanssimiseen. Fiilis on tärkein, eikös. Haluan antaa ulkopuolelle kuvan energisestä parivaljakosta, jonka yhteistyö synkkaa yksii yhteen.

Muut sakemannistit varmasti hykertelevät näyttöjensä ääressä. Mutta ei se mitään, ei tuosta minun geelimuunnoksesta varmaan suojeluun olisi. Vaikka kiinnostusta riittäisi lähteä kokeilemaan, niin ehkä seuraavan tai sitä seuraavan koiran kanssa. Tai jotain. Ocan kanssa voidaan koluta kaikki muut läpi ja etsiä sitä omaa juttua. En tiedä, tulemmeko koskaan kilpailemaan, mutta heitetään nyt läppämielellä tavoite, että 2015 loppuunmennessä, olemme käyneet korkkaamassa tanssikehätkin. Eipähän ainakaan tekeminen lopu.

Viikon teemana tokon saralla ovat olleet käännökset. Samalla olemme työstäneet lähinnä päivällä, sekä aamulla erilaisia temppuja, kuten ohjaajan hartioille hyppäämistä, jalkojen välissä seuruuta ja peruuttamista. Ulkosalla puolestaan on vedetty hyvämielen tokoa ja koirasta on tuntunut löytyvän taas jälleen kerran uusia paukkuja seurata ja taistella. Mokoma on oppinut parempaa kontaktia ja palkkautuu entistä paremmin. Epävarmuus seuratessa on tiessään, eikä mitään muita ongelmia ole ilmennyt. Käännökset parantuvat päivä päivältä. Näppärä piski.

Ensi vuoden suunnitelmatkin alkavat varmistua kutakuinkin näppäriksi ja suhteellisen realistisiksi. Ehkä niistä enemmän joku toinen kerta.

ps. tältä haluaisin tekemisemme näyttävän koiratanssin saralla, ja tämä on enemmänkin masentavaa katsottuvaa.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Karvaa, karvaa ja hei, katso; karvaa!

Valaiskaapa tyhmää; miksi koiranhankkijalta tentataan, että jaksaako hän siivota pissat ja kakat pennun ollessa nuori ja luodaan illuusio siitä, että sen jälkeen mitään ei tarvisi tehdä. Miksei kukaan kysy tältä ihmiseltä, että onko hän ottanut huomioon hankkiessaan pohjavillan omaavaa rotua, että joku helskutin kevät ja syksy ja välillä niiden välissäkin koira saa ahaa-elämyksen ja tiputta kaiki karvansa ympäri kotia. Eihän siitä pienestä karvattomasta penskastakaan lähde mitään, mutta kun kokoa alkaa löytyä, niin kyllähän sitä karvaakin on.

Otetaan nyt tarkasteluun tuo meitin reehveke, se on pieni ja kompakti pakkaus, eikä omaa paljoa karvaakaan. Silti pahemman karvanlähdön aikaan saisi imuroida aamulla, päivällä ja illalla, jos haluaa kodista mahdollisimman karvattoman. Melkein useamminkin, kun koira kerran humauttaa turkkiaan niin voi nähdä karvojen leijailevan sinne tänne ja hieman tuonnekin. Eikä riitä että ne karvat on siellä lattialla, vaan ne on joka paikassa! Sängyssä, ruuassa, saunassa, autossa, koulukirjoissa, tietokoneen näppäimine välissä...

Pienen pientä pohdintaa vain putsatessani toisen kerran kaikesta karvasta tukkiutunutta imuria ja päätymällä viimein siihen, että taidan aluksi oikeasti vain harjata kämpän karvat pinoon ja nostella karvat käsin pussiin. Pääsen paljon vähemmällä tällätavoin kuin sillä, että imuri tukkeutuu monesti, pölypussi täyttyy tuosta koiran kokoisesta karvakasasta ja ties mitä. Ehkä vain pitäisi ostaa tehokkaampi imuri tai jotain. Ja minä vielä kehtaan harkita toisen koiran hankkimista. Ehkä seuraavassa elämässä.Tai sitten koira on kalju. Tai edes sellainen eläin, joka ei lietso hepuleita, kun käynnistää imurin. Tai... No.. Niin.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Kuvaisaa, kerrankin

Jos nyt piristetään blogia kunnon kuvapläjäyksellä, kun on tullut niin asia painotteista tekstiä ja pitäähän meidänkin esitellä uusia varustetamme ja hieman talven riemua. Itken kuitenkin kamerani huonoutta ja sitä, kuin vähänkin hämärässä kaikki kuvat on ihan klshdkd ja epätarkkoja. Kumpa joulupukki toisi uuden kameran, että saisi jotain tasokkaampaakin kehiin. 

Huskyvaljaat saavat koirani näyttämään ihan... Mahtavalta. En tiedä. Rakastan jo nyt noita valjaita enemmän kuin voin kuvailla. Kivan näppärä ja täydellisen sopiva. Käytiin jo eilen heittämässä pieni lenkki hölkällä (tosin, Oca oli sitä mieltä, että nyt mamma JUOSTAAN!). Vielä kunsaisi hankittua itselle kunnon juoksuvyön ja joustoliinan siihen. Kyllä paimen vetää osaa.

Uudet, hienot ja mahtavat heijastinvaljaat. Istuu passelisti päälle ja tykkään. Materialismionnellisuus, ftw <3 Hetken mietin värien välillä, mutta kyllä nuo keltaiset (ja kyllä, ne ovat keltaiset) olivat mielestäni parhat. Vähän lihomisen varaakin löytyy.


Ja ei, se ei ole asioillaan kuvassa, vaan menossa kovaa vauhtia eteenpäin mitä mielenkiintoisemman ilmeen ja hännän asennon kanssa. Hölmö eläin, mutta niin on omistajansakin.




lauantai 8. joulukuuta 2012

Rasistipaimen

Muiden pyöriessä Helsingissä suuren koirataahtuman keskipisteessä, vietettiin myö paimentimen kanssa varsin antoisa ja opettavainen päivä. Ja joo, piti sitä käydä fiilistelemässä koirajuhlan humua paikallisessa Musti & Mirri-liikkeessä. Vikatikki, mutta tarpeeseenhan nuokin roippeet tuli. Tai ainakin koitan kovasti niin uskotella itselleni.

Aamulla purettiin saksalaista pommia hieman metsälenkillä ja saatiinkin aikaan maailman kaunein ja onnistunein seuruupätkä täydellisine kontakteineen ja kaikkineen. Ai, että. Tämmöistä, kun koira esittäisi muulloinkin, niin olisin ihan sydäminä. Lenkin siivittämän hyvän fiiliksen kanssa purettiin japsipakastimesta puut omaan riviin asunnon ulkopuolelle ja ahkerastihan paimen auttoi kantamalla ylpeänä omaa kalikkaansa aina pinon viereen ja takaisin autoon. Nyt kalikka makaa koiran lepopaikkana olevassa häkissä. Joo, hyöty oli suuri, mutta ainakin yksi ylpeä karvakansalainen sai työlleen ansiokkaan päätöksen.

Kun oltiin päästy tekemisen makuun, niin koira autoon, itse kuskin paikalle ja sitten suostuteltiin japsipakastinta lähtemään käytiin. Kyllähän se kolmannella kerralla suostui yhteistyöhön ja matka kohti kauppakeskusta alkoi. Joo, voitte kuvitella millaisen kiljuntakonsertin säestämänä, kun joku hieman keräsi kierroksia takapaksissa. Ehkä pitäisi oikeasti ajaa koiran kanssa enemmän... Heti kun vain viitsii. Kauppakeskuksella oli tarkoitus ottaa yksinkertaisi, pieniä keskittymisharjoituksia ja joulukirpputorin vilinähän siihen oli mitä mainiointa! Ihmisiä ainakin riitti. Ocan oli pakko, siis aivan pakko, avata ääntään ensimmäinen vartti paikanpäällä, että neidin tulo varmasti kuultaisiin, eikä kukaan vahingossakaan missaisi tällaista suurtapahtumaa.

Otettiin tuttu paikka ovien tienoilla olevasta pöydästä ja jäätiin istumaan. Mielenkiinnolla seurasin koiran reaktioita ja totesin, että pieni rasistihan tuossa saksalaisessa piilee. Miehet on ok. Mutta erityisesti paimen herkesi haukkumaan tummahiuksisille naisille. Ja lapset oli toinen. Tosin, nuoremmilla lapsilla on tapana tuijottaa jotenkin provosoivasti eläintä ja Oca ei osaa ottaa tosissaan itsensä kokoista pikku ihmistä - mitä ilmeisemmin. Ostoskärryt olivat ok, kuulutukset olivat ok. Ja pikku hiljaa käytöskin kerkesi tasaantumaan ja kontaktinhakuisuun parani. Ennen kuin sitten liukuovista ilmestyi ulos koira isäntineen. Itse järkytyin suuresti ja vielä enemmän se sekoitti Ocan maailmaa. Herneen kierähtivät pahaan solmuun pienen eläimen pääkopassa ja rähinälle ei meinannut tulla loppua, vaikka itse rauhotuin. Okei, en ehkä olisi ensimmäisenä odottanut, että jouluihmisten joukosta tulee yhtäkkiä koira. Etsiskeltiin siinä vielä kiva mielentila, ennen kuin lähdettiin shoppailemaan.

Mukaan tarttui heijastinvaljaat, sekä huskyvaljaat. Lisäksi myyjä sai ylipuhuttua meidät ostamaan "sakemanninkestävän" pallon näköisen härpäkkeen. Okei, toivotaan, että se kestää. Ei ikinä pitäisi lähteä yksin kaupoille. No, Oca käyttäytyi kuitenkin mahtavasti itse kaupassa. Vähän se sähläsi ja olisi kaikkia ihmisiä tahtonut moikata, mutta muuten mitä mainioimmin. Antoi myyjän räveltää ja sovittaa valjaita sanomatta mitään ja näyttämättä hirveän ahdistuneeltakaan. Hieno Ocs, mahtava Ocs.

Oli kyllä taas kokemus istuksia tuolla, vähemmän ihmiset jäivät juttelemaan, mutta hymy nousi jostain kumman syystä monenkin kasvoille. Yhden vanhemman naisen kanssa juteltiin hänen kultaisestanoutajastaan ja muutama erehtyi luulemaan Ocaa pennuksikin. Energinen, pieni saksanpaimen, ja vähän päätä raapien sai kertoa, että ihan parivuotias tämä on. Vähän vain maalaistollo ja pikkuisen vauhdikas.

Positiivinen päivä, yksinomaan. Ja opettavainenkin. Ja mahtava. Nyt on tuloksena yksi rättiväsy seefferi. Katsoo jos se nyt iltaa kohden piristyisi, niin voisi heittää huskyvaljaat niskaan ja katsoa mitä koiruus tuumaa kun lyödään halko perään alkajaisiksi siihen, että pientä painetta tuntuu ja koira tottuu siihen.

torstai 6. joulukuuta 2012

Naks naks.

Ah, kuningastuote, naksutin. Saa häkkyrät hyrräämään paimenkakaran päässä vinhaa vauhtia ja itsekin kerran miellyttävää tekemistä, joka ei vaadi muuta kuin napin painamista ja palkkaamista. Ei juuri tarvitse ajatella mitään, ei tarvitse hermostua jos kaikki ei mene pulkkaan. Voi vaan odottaa. Joskus odotetaan ihmettä, toisinaan helpompia asioita.

Oca on kivan innokas naksun kanssa. Häntä alkaa heilua ja korvat höristyvät, sekä paimen seuraa minua kuin hai laivaa nähdessään sinisen vempeleen kädessäni. Treenisuunnitelma - ihan vain tokoa varten on poikinut kivaa ennalta suunnittelua treeneihin, sekä herätellyt minua siitä kuinka paljon mitäkin treenaan ja mihin kohdistan koirani energian milloinkin. Kivan havahduttava excel-taulukko siitä, mitä meillä on tavoitteeni, ihan vain tokossa ja sitten pitäisi luoda BH-jutuille omansa sekä noille tempuille. Samassa kompaktissa paketissa niin toiminto kuin käskykin, ei pääse vahingossa unohtamaan sitäkään. Ja onpahan aina syy moittia itseä, kun ei ilmesty rakseja ruutuun. Saa hieman seurailla mitä tekee.

Eilen opeteltiin tiedostamaan jalkoja. Takajalat jätettiin suosiolla myöhempään ja naksuttelin vasemman etujalan nostosta. Ocalla kesti ja kesti tajuta mitä se ämmä nyt hourii ja kovasti koitti 24kg saksanpaimenta taklata takapäällään minut kumoonkin. Mokomakin. Pikku hiljaa rattaat lähtivät rullaamaan ja pari onnistunutta toistoakin saatiin. Näppärää. Tänään otettiin vanha juttu, surullisen kuuluisa perusasento käsittelyyn. Hetkeen en ole nähnyt noin täydellisiä ja näppäriä oikeaan paikkaan tulleita perusasentoja. Näppärä piski.

Ehkä me ei olla niin epätoivoisia, kuin olen ajatellut ja vielä joskus - joskus voin ylpeänä esitellä koirani ja sen, mitä olemme saaneet aikaan. Kyllä se päivä vielä tulee. Vaikeuksien kautta voittoon, eikös?

tiistai 4. joulukuuta 2012

Syviä mietteitä koiruudesta ja ongelmista

Etsivä löytää, kysyvä ei eksy tieltä ja treenaava saavuttaa tavoitteensa. Ainakin teoriassa tämä on mahdollista. En toki ole kuluttanut taas montaa päivää jauhaen ongelmaa, nimeltä häiriöherkkyys. Tasoittuuko se ajan myötä? Mitä meidän oikeasti pitäisi tehdä? Miten saan koiran kierrokset alas? Miten pystyn hallitsemaan sitä moottoria, joka alkaa kiehumaan yli jo muutaman tehtävän jälkeen?

Ocasta on kuoriutunut esiin kaiken muun hienon ohella myös puolia, joista pidän, mutta joita en osaa hallita, vaikka haluaisin. Minulle esitettiin kysymys, johon jouduin tavoistani poiketen vastaamaan "en tiedä". Kysymys koski koirani kierroksia. Miten saan kaikki kierrokset nollaan tai edes 50% siitä, mitä ne nyt ovat treeneissä. Ocalla on työmoottori, Ocalla on perusteet opetettuna, Oca osasi laskea kierrokset - hetkinen. Koirani on joskus ollut hallussa, koirani on joskus osannut laskea kierroksensa, mutta nyt joku vääntövipu on lukittunut, ettei tämä enää onnistu.

Koetin kelailla elämää taakse päin. Mitä tapahtui sille kesällä niin kivalle treenikaverille, jolloin sai palata treeneistä ainoastaan lihakset siksi kipeänä, kun 24kg saksanpaimen oli roikkunut patukassa viimeistä päivää, mutta nyt on kädet kipeät siitä, kun koira käy ylikierroksilla ja sitä pitää pitää paikoillaan. Ei kiva. Ei kiva koiralle, eikä kiva minullekaan. Treeneihin ei inspaa lähteä, kun mieliala on surkea pakatessa kamoja. On kuitenkin totta, että hymy hulahtaa korviin, kun edes joku, joku pieni juttu onnistuu ja saa palkata koiran oikeasta toiminnosta.

Olen alkanut keräilemään pakettia pikku hiljaa kasaan kotona, sillä vammakäytös on johtunut myös kotioloihin. Lähinnä se on kaahoilua sisätiloissa, ylimääräistä hyppypomppuloikka koikkaa kotiin saavuttaessa. Sellaista ärsyttävää pikkutoimintoa koko ajan. Se, kuinka koira kiihtyy silmissä, kun kaivan treenikamat esille. Ennen pidin hyvänä sitä pientä täpäkkyyttä mikä tuli kamoja pukiessa, mutta nyt se on edennyt häiritsevään kiljumiseen. Tätä tasoittamaan olen luonut oman paikan, johon palautan koiran makaamaan niin ettei se kaahoile jaloissa tai vamuta muuten. Mutta se rauhoittuu! Kierrokset surraavat takaisin normaalitasolle ja sydämen pompotus ei kuulu niin äänekkäästi. Voitto? Ehkäpä, tai ainakin voisi kuvitella. Nyt pitäisi enää yhdistää tämä makaaminen muuhun treenihulinaan ja samallahan se luo varmuutta paikkamakuuseen, mihin ei noin kierroksilla olevaa koiraa voi käskeä.

Kunpa vain keksisin sen pienen jujun, millä saa nidottua tehokkaasti kaiken yhteen ja saan aikaiseksi kivan koiran, jonka kierrokset laskaa maakaamalla siihen normaaliin. No, kuulostaa helpolta, tuskin on. Lisäksi pitäisi keksiä keino, millä sen työmoottorin saa kuluttamaan tasaisesti sitä energiaa, eikä se saisi kiehahtaa yli, jolloin kaikki hajoaa käsiin.

Okei, olisikohan tässä avainsana fiiliksessä? Koira kiihtyy niin minä reagoin siihen kiristymällä ja ärsyytymällä siitä pelleilystä, mitä kiljuva paimen pitää yllä. Olenko vain huono ihminen, kun en kykene ottamaan rennosti koirani perseilyä ja osoittamaan sille, että tässä ei nyt ole mitään kiljuttavan arvoista, vaan odotamme ihan rauhassa ja hymyilevänä. No, minä en pysty siihen. Ärsyynnyn, hermostun ja tunnen valtavaa häpeää siitä millaisen koiran olen onnistuntu kasvattamaan. Ei ole helppoa kävellä näissä saappaissa, muutenkin yhteiskunnan silmissä tappajaksi tuomitun rodun kanssa, joka kaiken lisäksi käyttäytyy kuin apina.

Mutta eikös ongelmien myöntäminen ole ensimmäinen askel lähemmäs niiden ratkeamista? Tarvisin vain hieman enemmän näkemystä, hieman enemmän aseita ja tärppejä siihen, mitä minä tekisin. Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Pientä pään kokoamista koulussa ja asioiden piohtimista.