perjantai 26. lokakuuta 2012

Potkuja persauksille

Haluaisiko joku tulla heiluttamaan ruoskaa laajassa kaaressa selkäni lähelle ja potkia minua samalla eteenpäin, jotta saisin jossain vaiheessa jotain aikaiseksi? Suunnitelmia on, tavoitteita on, mutta onko niiden eteen mitään tehty? No ei. Vilkuilin tammikuun alussa tekemääni listaa, joista vain 3/8 kohtaa on täyttynyt koiran kohdalla. Mitä me ollaan oikein tehty tämä vuosi? Ilmeisesti kaikkea muuta kuin sitä, mitä olisi pitänyt tehdä.

Mutta eikös se niin ole, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty? Olen todennut jo monesti itseni kanssa, että jos en suunnittele, en onnistu yhtään missään mitenkään milloinkaan. Ilmeisesti sama pätee koiraurheilussa. Koska en ole tehnyt tiukkaa treenisuunnitelmaa, en ole onnistunut luomaan meille kunnollisia mahdollisuuksia lähteä kisaamaan tai tekemään muutakaan. Vaikka koira saakin aktivointia ja muuta pelleilyä, sekä lenkit päivittäin, ei kuitenkaan edistytä mihinkään. Miksei? MIKSET SINÄ NAINEN TEE MITÄÄN SEN HYVÄKSI?! No koska en suunnittele ja organisoi hommia oikein ja noudata sitä sitten orjallisesti. Ei vaan yksinkertaisesti mikään voi toimia. Pitäisi potkia itseäni persuksille.

Hei muuten! Huomasitteki että ulkona sataa lunta? Tai oli satanut yön aikana, eihän kyseistä möhnää tullut päivällä juuri yhtään. Tiedättekö kuinka vaikea on saada onnesta soikeaa paimenta sisälle kärsimään koko päiväksi, kun isäntäväki lähtee kouluun ja töihin - vaikeaa. Se, kun näkee koiran riemun pelkästä lumesta saa hymyn kohoamaan huulille. Riemu paistoi koko ruskeamustasta eläimestä ja harmittelin, kun aamulla oli niin pimeä, ettei kameraa ollut järkeä ottaa mukaan ja illalla kun kotiin pääsin, niin oli taas pimeä, joten ensilumenriemut jäivät ikuistamatta. Jospa sitä huomenna tarttuisi kameraan ja ottaisi koiran mukaan antoisalle ja rauhalliselle metsälenkille, kun kerta aurinkoakin ovat luvanneet. Se, kuka syö valkean peitteen saa minut ja paimentimen vihaiseksi.

No, saatte tyytyä perjantain treeneistä otettuun kuvasaasteeseen, jossa paimen miltei tekee hommia. Tai sitten ei. Kaikki kuvat ottanut Ziran omistaja minun kamerallani. Kiitos hänelle siitä!




Pari sekuntia ennen palkkausta.
Ps. En todellakaan tiedä mitä äänestykselle on tapahtunut, koska se ei ilmeisesti tykännytkään ulkoasun vaihdosta, joten jatkan vielä äänestysaikaa, sillä äänet ovat nollaantuneet (kiitos blogger). Naksutelkaapas äänet uudelleen tuonne, niin olen iloinen!

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Tahtojen kamppalua

Olen jaksanut hirveästi taas keskittyä koulutunneille, kun (jos joku nyt on huomannut) on tullut vaihdeltua ylätunnistetta enemmän kuin laki sallii. Mutta nyt sain blogista enemmän mieleiseni. Minusta on tylsää, jos näinkin aurinkoisen oloinen blogi on niin tummasävyinen, joten toivottavasti tämä "kirkkaus" sopii muillekin.

Lupasin kertoa treeneistä, okei, faktahan oli se, että maanantain treenit peruuntui, niin mentiin sitten perjantaina lähikentälle toverin kanssa. Ongelmia oli alkuun kulkemisessa, ja itse olin jopa ajoissa paikalla, joten päästelin paimenesta höyryjä. Pitäisi alkaa oikeasti enemmän ajaa sen kanssa paikasta a paikkaan b, koska autokäytös oli jälleen hirveää. Muutenkaan treeneistä ei kovin positiivinen vaikutelma jäänyt tekemisen kannalta.

Plussat ja miinukset:
+ Ei härkinyt seuralaista kovin paljoa, vaikka mahdollisuus oli siihen.
+ Pari nättiä seuruuta
+ Luoksari toimii

- Korvat ei toimineet
- Kierrokset liian korkealla
- Keskittyminen jossain muualla
- Paljon puhuttu rauhoittuminen ei onnistunut
- Ahdistus

Joo, ei se hyvältä näytä. Mutta en taas mielestäni voi syyttää kuin itseäni. En ole treenannut tarpeeksi, en osaa haltsata koiraa niinkuin tahtoisin. Oca on vaikea koira omalla tavallaan, mutta toisaalta taas niin helppo kuin olla ja voi. Nyt sitä kuitenkin ahdisti vieras ihminen ja vieras koira, joka ei ollutkaan yhtä rakastava kuin Oca ensin luuli. Paimen paralla oli pasmat vähän enemmän sekaisin vielä sen jälkeen kun heitin sen autoon "rauhoittumaan". Toivottua rauhoittumista ei kuitenkaan tapahtunut, kun paimen hermoili toisen eläimen treenatessa ja minun kuvatessa. ARGTH! Ja auta armias kun palkka lensi.

Keskittyminen kakaralla oli jossain... Jossain hyyyyyvin kaukana, ei ainakaan tällä planeetalla. Ihmeellistä sinkoilua ympäriinsä, eikä mikään toiminut, koska keskittyminen ja päänkäyttö ei yksinkertaisesti riittänyt. Oli niin paljon kivempaa haihatella ties missä, ilman niitä korvia. No, saatiin sentään yksi kunnollinen luoksari toimi siten miten pitää (vaikka en vieläkään ole opettanut koiraa tulemaan eteen, huoh). Seuruu toimii suoralla, mutta mikään muu ei sitten toiminutkaan. Paimen on unohtanut täysin miten käännökset menee. Jääviä se ei jostain ällötyksestä suostunut tekemään, mitä lie liikkunut sen päässä, kun maahan meno on yleensä ollut niin varmaa ja täydellistä. Kauaa en jaksanut tytyä rääkätä, kun ei ihan selvästikään ollut mikään kaunein päivä.

Kokeeseen ilmoittautuminen lähestyy ja painin edelleen itseni kanssa siitä, ilmoitanko tuon kokeeseen, että saadaan edes fiilistä, vai siirränkö suosiolla virallisia seuraavaan kevääseen. Epäitoivo iskee pikkuhiljaa tämän kanssa. Haluaisin möllejä alle ensin, haluaisin ryhmän jossa treenata, haluaisin fiksut silmät jotka valaisevat minua virheistäni... Ei vaan onnistu. Hiton alokas, ei voi olla näin vaikeaa? Kyseenalaistan taas itseni koiranomistajana ja jatkan nöyrää työskentelyä paimenen kanssa. Kyllä me vielä joskus. Viimeistään silloin, kun koira on kahdeksan. Otetaan se tavoitteeksi!

Oca on ymmärtänyt myös talven ja kylmyyden tulon väärin. Karvaa olen harjannut viimeisen kolmen päivän aikana kolme koiran kokoista kasaa. Miten noinkin pienestä seefferistä voi lähteä noin paljon karvaa? Takalistosta alkaa paimen olla bikineissä, mutta muualla riittää vieläkin... Luojan kiitos on furminator, jolla saa hinkattua kivasti karvaa irti. Ehkäpä vielä jossain vaiheessa tuo lopettaa tiputtelemisen ja villimonsterit saa imuroitua lopullisesti pois nurkista. Sitten paimen voisi kasvattaa hienon talviturkin.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Äänestys ja muuta lätinää

Lisäilin nyt tuonne sivuun äänestyksen, kun lupasin jotain kivaa lukijoille, kun kolmekymmentä on täynnä. En koskaan olisi uskonut sen toteutuvan, koska... No, jotenkin utopista, että noin monta ihmistä seuraa näinkin laiskan bloggaajan meininkejä piskin kanssa. Toivoisin kaikki sinne äänestämään!

Vaihtoehdothan on lueteltu tuolla. Postausvaihtoehdoista koirahistoriani, suosikki(koira)blogini tai vaihtoehtoisesti kysymyspostaus.

Myöskin on valittavana arvonta, jonka palkinnoksi kaavailin lahjakorttia Mustiin ja Mirriin. Muitakin vaihtoehtoja saa toki ehdottaa, ja jos ääni valikoituu hyvän idean osuessa "Muuhun", niin toivoisin kommenttiboksiin infoa, mitä tämä "muu" aktiviteetti voisi olla. Vaihtoehtoja saa valita useamman.

Petsieläisille vinkkaan tästä yhteisöstä, jossa puidaan Lahden agilitymiitin ajankohtaa ja varmasti menoon mahtuu enemmänkin ihmisiä mukaan! Päivämäärä puinti on juuri käynnissä, niin nyt jos koskaan on otollista liittyä mukaan!

perjantai 19. lokakuuta 2012

Royal Smile Åcarina 2v!

Oikeastihan tämä juhlapäivä oli jo eilen, mutta laiskana ja mitään aikaansaamattomana ihmisenä en saanut kirjoitettua postausta, vaikka kuinka yritin. En oikein vieläkään tiedä mitä minun pitäisi tähän kirjoittaa, mutta rakas lapsseefferi tosiaan on jo kaksi vuotta. Näkyykö missään? Ei oikeastaan. Ainoa mistä koiran huomaa täysikasvuiseksi, on sen koko. Pikku hiljaa massaa kerännyt neiti alkaa kukoistamaan kauneimmillaan. Ja kyllä minä sitä rakastankin. Vaikka Oca ei tule saavuttamaankaan paikkaa "elämäni koira" tittelin alaisuudessa, on se silti ensimmäinen oma koirana, jonka kanssa vietetyt yhteiset hetket ovat aina vain kultaakin kalliimpia.

Voin vain todeta ylpeänä, tuon eläin on minun ystäväni. Jokaista sen ihanaa pikki riikkistä virhettä myöden se on ystäväni. En voi omistaa sitä, mutta voin rakastaa sitä, niin se rakastaa minuakin. Oca huolehtii, ettei talossa ole yhtään karvatonta hetkeä. Se on sen tehtävä.


ps. näytän ihan pikkutytöltä kuvassa.
pps. kiitos toverilleni kamerani käytöstä!

lauantai 13. lokakuuta 2012

Treenihiljaisuutta

Elämän omat menot ja puuhat heittelee sinne tänne - anteeksi kaikille lukijoille taas tällaisesta epäaktiivisuuskohtauksesta ja tervetuloa meidän elämämme aallokkoihin. Sattunut ja tapahtanut on, mutta pääosin ehjänä ollaan kumpainenkin ja menossa jopa maanantaina treenaamaan uuden tuttavuuden kanssa! Koitan, kovasti, kirjoittaa siitä postauksen, ellen kuole.

Päätin spämmätä blogin täyteen treenikuvia, koska niin mahtavat ihmiset ovat niitä ottaneet! Kiitos heille kuvaamisesta, on hienoa nähdä kivoja kuvia välillä meistäkin. Ehkäpä vielä joskus saadaan ihan videokuvaakin touhuista :)

P. Jaakkola

Riikka Mahkonen

Riikka Mahkonen

Riikka Mahkonen

Riikka Mahkonen

Riikka Mahkonen

Riikka Mahkonen

maanantai 10. syyskuuta 2012

Ollaanko me, vai eikö me olla?

Eiköhän me kuitenkin olla. Lupasin jonkinasteista treenipäivitystä, mutta mutta. Olen jo unohtanut puolet asioista, mitä me olemme tehneet. Tiistaina (4.9) ja lauantaina (8.9) oltiin siis jo tutuksi tulleessa Linnan puistossa treenaamassa. Olen laiska kirjoittamaan treenipäivityksiä. Hyvä kun muistan edes vihkoon suhrata jotain ylös.

Tiistain teemana oli paikkamakuu. Meidän ensimmäinen paikkamakuu ryhmässä, johon osallistui kolme koiraa, vaikka itse treeneissä oli mukana... Viisi kipaletta karvanassuja. Joten häiriötä kyllä riitti. Luotin kuitenkin koiraan jättäessäni sen makuulleen kahden vieraan eläimen väliin. Hyvinhän se olisi pysynyt, mutta kun itse menin sotkemaan koiran suoritusta viheltelyllä (jonka se tietenkin tulkitsi kutsuksi tulla luokse, tyhmä minä) ja härkin sitä muutenkin. Noh, parilla palautuksella makasi kuitenkin kivasti vaikkakin pälyili ympäristöään hetkellisesti. (etenkin toista koiruutta) Hyvä paimen! Palkitsin koiran antoisasti leikkituokiolla.

Havaitsin myös ongelman. Pahan ongelman. Oca vahtaa kaikkien lentävien juttujen perään. Oli se sitten kapula, lelu tai nami. Paimen tahtoo saalistaa kaikki lelut ja aiheuttaa minulle harmaita hiuksia. Kaikki on ok vielä siinä vaiheessa, kun leikitään intensiivisesti omalla patukalla, mutta sitten kun pitäisi hengähtää ja rauhoittua, niin ai että kun kaikki on niin kivaa ja kiinnostavaa. Huoh. Millähän tuon saisi pois?

Saatiin huvittaa the temppukoiran kanssa vanhuksiakin jotka eksyivät treeniviheriön laidalle pällistelemään. Laitoin paimenen pujottelemaan jalkojen välistä ja pomppimaan jalkani yli. Pieni pätkä seuruuta otettiin myös ja liikkeestä maahankin taidettiin esittää heille. Hyvin tyytyväisiä oli yleisö ja muutama kehukin taisi irrota, ellen ihan väärin kuullut. Vielä muiden lähden jälkeen päästin koiran kirmaamaan vapaana ja heittelin patukkaa sille. Näppärä tyttö, etten sanoisi.

Lauantaina meitä oli paikalla vain kolme, harmi sinänsä. Penskan käytös ei ollut mitään mahtavinta ja minullakin oli hermo kireällä. Olisi kannattanut jättää treenit väliin tai vähintään koira autoon. Noh, enpä tullut ajatelleeksi ja hieman ärrin murrin menin tekemään asioita. Ehdin kuitenkin rauhoittua yksinäni touhuillessa, joten fiilis oli parempi. Koira aisti kuitenkin kireyteni ja oli huonossa tilassa treenaamista ajatellen. Pari kunnon seuruupätkää saatiin aikaan ja makailtiin häiriössä. Näppärästi paimen toimi sen ajan.

Kuviakin reissulta on, treenivihkossa ei taida lauantain kohdalla lukea kuin liuta kirosanoja ja maininta saksanpaimenen äänekkyydestä. Voi, kumpa tajuaisin joskus antaa olla ja tavoitella parempaa fiilistä ennen kuin menen sotkemaan kaiken koiran kanssa. Miksi en voisi olla täydellinen koiran omistajakouluttajaohjaaja, vaan minullakin pitää olla puutteeni. Kuviakin tulee, kunhan toverini saa ne käsiteltyä.

ps. Pentujutut alkaa olla selkeitä. Ehkäpä 2013 huhtikuussa meille taapertelee toinen koira. Mitään varmaa en ala sanomaan, mutta kaikki vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta. Rotu pysyy salaisuutena niin kauan, kunnes kaikki on varmaa. Saksanpaimen se ei ainakaan tule olemaan.

torstai 6. syyskuuta 2012

Koiranpentu on aihio, johon ihminen rakentaa itsensä.


Joku fiksu taisi joskus sanoa noin. Aihio, johon rakentaa itsensä. Toinen kulunut lausahdus on se, että koira on kuin omistajansa. Pentua valitessa kiinnitin huomion enemmänkin koiran ulkonäköön. Toki silmäilin sen yleisluonnennetta. Mutta nyt vasta aloin tarkemmin miettimään mitä koira kertoo minusta. Ocalla on suhteellisen hyvä hermorakenne, se palautuu mielestäni nopeasti ja on aktiivinen. Se ei karkaile tai ole huomioimatta minua. Mutta kun pureudutaan ongelmiin, niin...

Oca haukkuu paljon. Se haukkuu vieraille koirille, tutuille koirille, ihmisille, pyöräilijöille, autoille, kaikelle mitä minä pidän epäilyttävänä/pelkään/ahdistelen/ärsyynnyn/reagoin jollain tavalla. Olen monesti sanonutkin, että koira lukee minua kuin avointa kirjaa ja huomaa pienetkin vaihtelut olemuksessani. Jos olen itse rento ja rauhallinen, suhtaudun tyynesti, ei Ocakaan silti räksytä. En huomaa sitä välttämättä aina itse, mutta koira bongaa pienimmätkin elkeeni.

Esimerkki 1.
- Ajoin ensimmäisiin treeneihin itse autoa, ensimmäistä kertaa koiran kanssa kahden. Ocalla on pitkä taukoilu autoiluun ja pelkäsin sitä miten se menee. Samalla tartutin levottumuuteni koiraan ja se haukkui kaikelle mahdolliselle pitäen niitä epäilyttävänä, koska minä olin rauhaton. Samalla ääneni kiristyi, kun komensin koiraa olemaan hiljaa -> Se haukkui kahta kauheammin vittuperkeleistä huolimatta. Ei näin. Tätäkään en tajunnut silloin, kun aloin tilannetta pohdiskelemaan.

- Lähdettiin miehen kanssa toisiin treeneihin viikon kuluttua. Ne eivät pelottaneet minua, en joutunut jännittämään ajamista ja kuinka ollakaan, Oca avasi sanaisen arkkunsa vasta kaupungissa vauhdin hiljentyessä. Minä kuitenkin mokasin taas ja kireästi komensin koiraa.

Note to myself: Ole tyyni ja rauhallinen ohjeistaessasi koiraa oikeaan käyttäytymismalliin.

Esimerkki 2.
- Ensimmäisissä treeneissä, taas, olin levoton. En luottanut koiraan. Painostin sitä hihnalla ja omalla käytökselläni. En antanut sen hakea ja tutustua ympäristöön -> se tulkitsi treenikumppanimme uhkaksi, johon kohdisti valehyökkäilyt ja mölynsä välittämättä kielloistani.

- Viime treeneissä olin tyyni ja rauhallinen, joten koirakaan ei reagoinut vahvasti ympäristöönsä, vaan piti kontaktia, liikkui paljon ilman hihnaa (/hihna laahasi perässä) ja käyttäytyi muutenkin nätimmin, vaikka joukossa oli mm. koira joka kävi Ocan päälle tammikuussa.

Koskahan minä oppisin olemaan niin, etten käytökselläni aiheuta koiralle epämiellyttäviä tuntemuksia? Ei ole koiran omistaminen helppoa, mutta 90% AINAKIN voi syyttää itseään virheistä. Loppu menee sitten muiden piikkiin. Mutta pääosin, minä, omistaja, ohjaaja, koiran THE ihminen olen vastuussa siitä, miten koira käyttäytyy ja miten se on tottunut käyttäytymään.

Ehkäpä sitä oppisi taas pikku hiljaa ajattelemaan, sekä hillitsemään omat hermonsa koiran kanssa. Oca kuitenkin on fiksu. Treenisepustustakin tulossa heti, kun saan sen kirjoitettua. ^^