maanantai 10. syyskuuta 2012

Ollaanko me, vai eikö me olla?

Eiköhän me kuitenkin olla. Lupasin jonkinasteista treenipäivitystä, mutta mutta. Olen jo unohtanut puolet asioista, mitä me olemme tehneet. Tiistaina (4.9) ja lauantaina (8.9) oltiin siis jo tutuksi tulleessa Linnan puistossa treenaamassa. Olen laiska kirjoittamaan treenipäivityksiä. Hyvä kun muistan edes vihkoon suhrata jotain ylös.

Tiistain teemana oli paikkamakuu. Meidän ensimmäinen paikkamakuu ryhmässä, johon osallistui kolme koiraa, vaikka itse treeneissä oli mukana... Viisi kipaletta karvanassuja. Joten häiriötä kyllä riitti. Luotin kuitenkin koiraan jättäessäni sen makuulleen kahden vieraan eläimen väliin. Hyvinhän se olisi pysynyt, mutta kun itse menin sotkemaan koiran suoritusta viheltelyllä (jonka se tietenkin tulkitsi kutsuksi tulla luokse, tyhmä minä) ja härkin sitä muutenkin. Noh, parilla palautuksella makasi kuitenkin kivasti vaikkakin pälyili ympäristöään hetkellisesti. (etenkin toista koiruutta) Hyvä paimen! Palkitsin koiran antoisasti leikkituokiolla.

Havaitsin myös ongelman. Pahan ongelman. Oca vahtaa kaikkien lentävien juttujen perään. Oli se sitten kapula, lelu tai nami. Paimen tahtoo saalistaa kaikki lelut ja aiheuttaa minulle harmaita hiuksia. Kaikki on ok vielä siinä vaiheessa, kun leikitään intensiivisesti omalla patukalla, mutta sitten kun pitäisi hengähtää ja rauhoittua, niin ai että kun kaikki on niin kivaa ja kiinnostavaa. Huoh. Millähän tuon saisi pois?

Saatiin huvittaa the temppukoiran kanssa vanhuksiakin jotka eksyivät treeniviheriön laidalle pällistelemään. Laitoin paimenen pujottelemaan jalkojen välistä ja pomppimaan jalkani yli. Pieni pätkä seuruuta otettiin myös ja liikkeestä maahankin taidettiin esittää heille. Hyvin tyytyväisiä oli yleisö ja muutama kehukin taisi irrota, ellen ihan väärin kuullut. Vielä muiden lähden jälkeen päästin koiran kirmaamaan vapaana ja heittelin patukkaa sille. Näppärä tyttö, etten sanoisi.

Lauantaina meitä oli paikalla vain kolme, harmi sinänsä. Penskan käytös ei ollut mitään mahtavinta ja minullakin oli hermo kireällä. Olisi kannattanut jättää treenit väliin tai vähintään koira autoon. Noh, enpä tullut ajatelleeksi ja hieman ärrin murrin menin tekemään asioita. Ehdin kuitenkin rauhoittua yksinäni touhuillessa, joten fiilis oli parempi. Koira aisti kuitenkin kireyteni ja oli huonossa tilassa treenaamista ajatellen. Pari kunnon seuruupätkää saatiin aikaan ja makailtiin häiriössä. Näppärästi paimen toimi sen ajan.

Kuviakin reissulta on, treenivihkossa ei taida lauantain kohdalla lukea kuin liuta kirosanoja ja maininta saksanpaimenen äänekkyydestä. Voi, kumpa tajuaisin joskus antaa olla ja tavoitella parempaa fiilistä ennen kuin menen sotkemaan kaiken koiran kanssa. Miksi en voisi olla täydellinen koiran omistajakouluttajaohjaaja, vaan minullakin pitää olla puutteeni. Kuviakin tulee, kunhan toverini saa ne käsiteltyä.

ps. Pentujutut alkaa olla selkeitä. Ehkäpä 2013 huhtikuussa meille taapertelee toinen koira. Mitään varmaa en ala sanomaan, mutta kaikki vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta. Rotu pysyy salaisuutena niin kauan, kunnes kaikki on varmaa. Saksanpaimen se ei ainakaan tule olemaan.

torstai 6. syyskuuta 2012

Koiranpentu on aihio, johon ihminen rakentaa itsensä.


Joku fiksu taisi joskus sanoa noin. Aihio, johon rakentaa itsensä. Toinen kulunut lausahdus on se, että koira on kuin omistajansa. Pentua valitessa kiinnitin huomion enemmänkin koiran ulkonäköön. Toki silmäilin sen yleisluonnennetta. Mutta nyt vasta aloin tarkemmin miettimään mitä koira kertoo minusta. Ocalla on suhteellisen hyvä hermorakenne, se palautuu mielestäni nopeasti ja on aktiivinen. Se ei karkaile tai ole huomioimatta minua. Mutta kun pureudutaan ongelmiin, niin...

Oca haukkuu paljon. Se haukkuu vieraille koirille, tutuille koirille, ihmisille, pyöräilijöille, autoille, kaikelle mitä minä pidän epäilyttävänä/pelkään/ahdistelen/ärsyynnyn/reagoin jollain tavalla. Olen monesti sanonutkin, että koira lukee minua kuin avointa kirjaa ja huomaa pienetkin vaihtelut olemuksessani. Jos olen itse rento ja rauhallinen, suhtaudun tyynesti, ei Ocakaan silti räksytä. En huomaa sitä välttämättä aina itse, mutta koira bongaa pienimmätkin elkeeni.

Esimerkki 1.
- Ajoin ensimmäisiin treeneihin itse autoa, ensimmäistä kertaa koiran kanssa kahden. Ocalla on pitkä taukoilu autoiluun ja pelkäsin sitä miten se menee. Samalla tartutin levottumuuteni koiraan ja se haukkui kaikelle mahdolliselle pitäen niitä epäilyttävänä, koska minä olin rauhaton. Samalla ääneni kiristyi, kun komensin koiraa olemaan hiljaa -> Se haukkui kahta kauheammin vittuperkeleistä huolimatta. Ei näin. Tätäkään en tajunnut silloin, kun aloin tilannetta pohdiskelemaan.

- Lähdettiin miehen kanssa toisiin treeneihin viikon kuluttua. Ne eivät pelottaneet minua, en joutunut jännittämään ajamista ja kuinka ollakaan, Oca avasi sanaisen arkkunsa vasta kaupungissa vauhdin hiljentyessä. Minä kuitenkin mokasin taas ja kireästi komensin koiraa.

Note to myself: Ole tyyni ja rauhallinen ohjeistaessasi koiraa oikeaan käyttäytymismalliin.

Esimerkki 2.
- Ensimmäisissä treeneissä, taas, olin levoton. En luottanut koiraan. Painostin sitä hihnalla ja omalla käytökselläni. En antanut sen hakea ja tutustua ympäristöön -> se tulkitsi treenikumppanimme uhkaksi, johon kohdisti valehyökkäilyt ja mölynsä välittämättä kielloistani.

- Viime treeneissä olin tyyni ja rauhallinen, joten koirakaan ei reagoinut vahvasti ympäristöönsä, vaan piti kontaktia, liikkui paljon ilman hihnaa (/hihna laahasi perässä) ja käyttäytyi muutenkin nätimmin, vaikka joukossa oli mm. koira joka kävi Ocan päälle tammikuussa.

Koskahan minä oppisin olemaan niin, etten käytökselläni aiheuta koiralle epämiellyttäviä tuntemuksia? Ei ole koiran omistaminen helppoa, mutta 90% AINAKIN voi syyttää itseään virheistä. Loppu menee sitten muiden piikkiin. Mutta pääosin, minä, omistaja, ohjaaja, koiran THE ihminen olen vastuussa siitä, miten koira käyttäytyy ja miten se on tottunut käyttäytymään.

Ehkäpä sitä oppisi taas pikku hiljaa ajattelemaan, sekä hillitsemään omat hermonsa koiran kanssa. Oca kuitenkin on fiksu. Treenisepustustakin tulossa heti, kun saan sen kirjoitettua. ^^


lauantai 1. syyskuuta 2012

Treeniä, treeniä!


Treeniä, treeniä, ehkä nyt laitetaan se blogi ihan siihen oikeaan käyttöön, eli listataan asioita, joita tehtiin. Ajattelin tästä lähtien listailla asioita kunnolla, eli tiivistän jokaisesta treenistä itselleni jotain hyvää ja jotain huonoa. Kehittyminen on avainsana ja tiedän huomaavani jok kerta asioita, jotka unohdan ennen seuraavaa kertaa. Merkittäköön superhyvät jutut kahdella plussalla, positiiviset yhdellä plussalla, negatiivi miinuksella ja todella huonot kahdella miinuksella.

Plussat ja miinukset:
+ häiriössä tekeminen
+ motivaatio

- autokäytös
- rauhoittuminen

Tekeminen:
- kontaktin hakeminen
- leikkiminen
- seuruu
- paikkamakuu
- liikkeestä maahan

Paineiden purkua

Aloitetetaan miinuksista. Niitä ei nyt paljoa ole, koska paljoakaan ei tehty. Autokäytön oli mitä hirveintä ja allekirjoittaneen hermo saattoi olla hieman kireällä, kun puskiintunut paimennin haukkui kaikelle liikkuvalle ja liikkumattomalle. Kaupunki nyt oli luku erikseen. Se oli ihan hirveää, kun kulki ohi koiria ja ihmisiä. Tulomatkalle paimen ansaitsee plussat. Oli hyvin uupunut ja makoili suurimman osan ajasta. Ocallahan ei koskaan suurempaa ongelmaa autossa ole ollut, se ei vain hetkeen ole matkannut mihinkään autolla.

Rauhoittuminen. Pidän elintärkeänä sitä, että koira osaa rauhoittua suuressakin metelissä. Sitähän tällä kertaa riitti. Kaksi ihmistä, plus koira, sekä viereisellä nurmikkoalueella jonkinasteinen zumbatunti ja koko ajan ohitse meneviä koirakoita, lenkkeilyjöitä, pyöräilyjöitä, lapsiperheitä... Vilskettä siis riitti. Tietenkin Ocan on vaikea rauhoittua, se oli kuin äärimmilleen jännittynyt vieteri, kun pidettiin takoa. Koira kyljelleen ja rauhallista hieromista. Pikkuhiljaa koira rentoutui ja alkoi luottamaan siihen, että minä kyllä pelastan sen, jos jotain uhkaavaa tapahtuu. Tätä täytyy harjoitella.

Häiriötä, kuten mainittu, riitti meillä ihan tarpeeksi. Paimen kuitenkin, vaikka hihna laahasi maata, ei yrittänyt syödä treenikaveria, saati sinkoilla sinne tänne. Se pysyi suunnilleen kokoajan käden kantaman päässä, valppaana ja kuunteli mitä sanoin sille. Plussat tästä suorituksesta. Olisin luullut, että joudun hakemaan enemmän koko koiran kontaktia, koska häiriössä emme ole tehneet juuri mitään.


Motivaatio, vaikka aamulla oltiin tehty pitkä fillarilenkki, ja autoiluhan nyt väsyttää sinkoilevaa koiraa, niin se silti jaksoi kiinnostua tekemisestä. Olen ylpeä, sain kutakuinkin pidettyä itseni koiran THE kiinnostuksena, vaikka ympärillä olisi ollut varmasti monen monta kiinnostavampaa asiaa, ei voi pikku paimenninta moittia kyseisestä toiminnasta yhtään.

Suurestä häiriöstä johtuen aloitin ensin leikkimällä nostamaan kierroksia sopivaan työmoodiin. Tämähän ei paljoa olisi tarvinnut, mutta tahdoin pitää koiran alttiina käskyilleni. Huomasi myös, että tuollaisessa häiriöllisessä paikassa se jää enemmän kiinni patukkaan, eikä irroita niin nopeasti. Nooh, tähän pitää puuttua. Seuraaminen oli napsakkaa, vaikka kontakti tipahteli välillä, mutta tähänkin puuttumalla sai parempaa jälkeä aikaan. Paikkamakuuta otin häiriön alaisuudessa palkaten koiran usein ja sen mielenkiinto pysyi minussa hyvin vaikka toinen koira suoritti taustalla omia tehtäviään. Liikeestä maahan otettiinkin enemmän sen takia, että kanssa treenaajamme tahtosi nähdä liikkeen. Koira suoritti sen ihan hyvällä kontaktilla ennakoimatta käskyä ja jämähtämällä maahan, vaikka edes hihna ei luonut illuusiota kiinniolemisesta. Hyvä paimen!

Epäkohtia huomasin. Irroittamisen lisäksi Oca ei osaa mennä suoraan sivulta mahaamaan tasapainoiseen asentoon, vaan se kiertyy lonkalle, jotta voisi ollaa kontaktia. Tämä ongelma kompensoitui paikkamakuun kautta siihen, että koira jäi vinoon. Seuruussa painaa. Käännökset on väljiä. Ääh, pikku vikoja, mutta niistäkin pitää hankkiutua kunnolle eroon. Loppua kohden koira väsähti, joten jätettiin treenaaminen siihen ja otettiin lonkkaa nurmikolla. Kyllä siitä vielä hieno tulee!


Kaksi ensimmäistä kuvaa kiitos Tiina!
Kaksi viimeistä kuvaa kiitos P. Jaakkola!

torstai 30. elokuuta 2012

Kehitystä!

Kiitos Nea!
Kiitos P.Jaakkola!
On siitä ehkä johonkin? Omaan silmään Oca alkaa pikku hiljaa saavuttamaan sitä vaihetta, millaisena sen kehtaisi esittää jossain. Vielä on kuitenkin työtä jäljellä, mutta jumaleisson, kun mulla on upea tyttö!

Haastava haaste

Kuvitella, että meidänkin puuhiamme seuraa tällä hetkellä aktiivisesti tai vähemmän aktiivisesti 26 lukijaa. Olen totaalisen hämmentynyt ja samalla suuri (huom. minulle suuri) lukijakunta antaa lisää intoa aina vain postailla enemmän ja enemmän. Toivottavasti voin tarjota lukijoilleni mahdollisimman paljon omasta koirallisesta elämästäni vinkkejä ja hauskoja tarinoita kerrottavaksi. Kommenttien saaminen nostaa hymyn aina huulille ja saa sellaisen fiiliksen, että hei, joku oikeasti lukee blogia! Ocan blogia on selattu yli 3000 kertaa! Hei ihan oikeasti, vau!

Katsotaan mitä kivaa keksitään, kun kolmisenkymmentä lukijaa roikkuu tuolla sivupalkissa menossa mukana. Ehkä pientä arvontaa tai jotain muuta mukavaa :)


Aikani kuluksi, kun kuvia odottelen viimeistelemään treenipäivitystä, päätin tarttua haasteeseen, jonka nappasin
With positive energy! - blogista. Suosittelen muuten kurkkaamaan sinnekin, mainio blogi, jota jaksaa seurata aktiivisesti. Höystettynä tietysti kahdella upealla koiralla.


Haasteen ideana on, että haasteen saaja vastaa viiteen kysymykseen, jotka haastaja on keksinyt. Haaste pitää lähettää viidelle eteenpäin ja keksiä viisi uutta kysymystä


1. Onko sinulle ns. idolia/tiennäyttäjää/esikuvaa harrastusmaailmassa? Kuka?

- Minulla ei ole mitään suuremmin mainittavaa idolia koiramaailmassa, kuin ei muutenkaan elämässä. Ihailen ihmisiä, jotka tekevät koiriensa eteen töitä, joilla on koirat kauniisti hallussa, mutta myös arvostavat koiraa virheineen. Rauhalliset, tilanteentasalla olevat kouluttajat aiheuttavat aina ihailua.


2. Onko joskus päiviä, kun harrastuksen lopettaminen tuntuisi mitä mainioimmalta idealta?

- Aikaiset näyttelyaamut saavat usein tuskanhien nousemaan selkäpiihin. "Miksi en alkanut harrastaa vaikka kultakaloja?" on kysymys, joka silloin pyörii päässä. Suuret epäonnistumiset, liikkeen kokonaan hajoaminen.. Aina on huonoja päiviä hyvien seassa, teki mitä tahansa. Mutta se sallittakoon, ihmisiä me vain olemme.


3. Missä näät itsesi viiden vuoden päästä? Entä kymmenen?
- Viiden vuoden päästä. Minulla on BHn suorittanut vanha, hyvinkäyttäytyvä saksanpaimen. Mahdollisesti joku toinen koira, jolla on jotain tuloksia jo alla. Omakotitalo. Treeniporukka... Jotain muuta. Kymmenen vuoden päästä näen itseni edelleen koirien kanssa aktiivisena jollakin tavalla. Ei ilman karvakaveria voi elää. 

4. Mikä on ollut elämäsi "the eläin"?

- Oca tavoittelee koko ajan paikkaa The eläimenä, mutta edelleen sen paikan vie vanha seefferini. Se opetti minulle paljon itse koirista ja sen kanssa tehdyt työtunnit korjaten virheellistä käytöstä olivat opettavaisia. Rita oli ja on edelleen se elämäni eläin. Kaikella rakkaudella, lepää rauhassa kulta.

5. Oletko saanut kritiikkiä harrastusvalinnastasi?

- En ole saanut kritiikkiä siitä mitä harrastan, vaan enemmän siitä, miksi juuri koira. Miksei koira voi olla vaan kotikoira ja sille syöttää kaikkea mitä nyt ruuantähteistä sattuu jäämään. Miksi petaan koiraan lähes koko tilini. Okei, myönnän, jos Ocan kanssa harrasteltaisiin enemmän agia, saisimme varmasti monia ihmettelyjä. Vielä toistaiseksi olemme säästyneet suurimmilta paskamyrskyiltä, klun niin näkymättömiä olemme koiramaailmassa.

Ja kysymykset ihmisille, jotka haastan:
1. Millainen on unelmiesi koira?
2. Millaisen ohjaajan valitsisit mieluiten?

3. Millainen treenaaja olet?

4. Oletko koskaan miettinyt eläimestäsi luopumista?

5. Millaisia tavoitteita sinulla on?


Ja suon haasteen näille tuttavuuksille:
Saksanpaimen Kunto
Saksanpaimenet Niilo ja Jalo
Valkoinenpaimen Jetta
Hollanninpaimen Sony
Pk colliet Sagur, William ja Cecil

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Tulosta tuomareilla


Sivusta seuranneena nyt parisen vuotta voin vain ihmetellä koiramaailmaa ja sitä, kuinka helposti itsekin eksyy mukaan. Näyttelyissä valitaan se tuomari, kenen mieltymykset vastaa omaa koiraa parhaiten tai, jos tuomarista ei mitään tiedetä, ei sille myöskään ilmoiteta koiraa. Myönnän itsekin sortuneeni tähän, sillä opiskelijabudjetista rahan repiminen on äärettömän vaikeaa. Silloin, kun Ocaa ensimmäisen kerran ilmoitin yhtään mihinkään, päädyin spontaanisti valitsemaan sen lähimmät näyttelyt, joista tulikin sitte EH ja ERI SA PN1 VSP SERT nivaska. Silloin olin untuvikko enkä ajatellut. En myös ajatellut, kun ilmosin Ocaa isoihin ja kalliisiin näyttelyihin, eli messariin. Sinne lähdin vain lunastamaan vanhan lupaukseni. Mutta sitten tajusin, että helvetti, miksi käytän koiraani tuomareilla, joista tiedän jo valmiiksi tiukkuuden ja jonkun asian arvostamisen, mikä koiraltani puuttuu. Olen ollut kriittinen ja katsonut tämän vuoden näyttelyitä lähinnä masentunin fiiliksin. Mistään ei tunnu löytyvän tuomaria, jolle tahotisin koirani kiikuttaa hyvän arvosanan toivossa. Lahti KV:n EH ei hirveästi taskua lämmittänyt, joten päätin laittaa koiran kokonaan näyttelytauolle. Miksi raahata rumaa ja keskeneräistä koiraa yhtään missään, kun ei se tuomareiden silmää miellytä. Siltikin katson tarkkaan kenelle koirani vien, en haluaisi kalliita ilmomaksuja ihan hukkaan heittää.

Toinen, missä mokoma tuomareiden valitseminen on ottanut valtaa ihmisistä, on toko. Onko se ykkönen ykkösen arvoinen, jos se haetaan keskinkertaisella suorituksella joltain sunnuntaituomarilta, joka antaa löyhät pisteet kun liike menee edes sinnepäin? Itse en tokotuomareihin ole sen enempää perehtynyt, mutta ei minulla tule tuomari missään vaiheessa vaikuttamaan siihen ilmoitanko koiran kokeeseen vain en. Haluan kouluttaa koirani niin, että tiukaltakin tuomarilta saataisiin mahdollisimman hyvät pisteet ja koen rakentavammaksi mennä sellaiselle tuomarille, joka antaa rehellistä palautetta niin pisteillä kuin suullisesti.

Vaikka koirailuni on rennon vakavaa, aion minä mennä kokeeseen onnistumaan. Ei pieneen mieleenikään tulisi viedä keskeneräistä koiraa pilaamaan muiden suorituksia, enkä tykkää lähteä asenteella "mitähän tästäkin nyt tulee". Haluan olla ehdottoman varma itsestäni ja koirastani. Haluan luottaa koiraan, tietää että se pysyy paikkamakuussa rivissä, eikä sooloile omiaan. Haluan viedä kehään toimivan paketin liikkeitä, saada hyvät pisteet ja hyvän tuloksen. Tiedän, että on hyviä ja huonoja päiviä, mutta niille ei yksinkertaisesti vain voi mitään. Mutta se fiilis, mikä tulee kovan työn tehtyä ja kun joku sen palkitsee kokeessa hyvillä pisteillä... Voin vaan kuvitella millaiset fiilikset siitä tulee.

Ja ennen kuin kukaan kerkeää vetämään hernepeltoa vasempaan sieraimeensa, niin painotan, että tämä on vain minun mielipide. Minua ei kiinnosta millä perusteella muut valitsevat tuomarinsa tai miten kouluttavat koiransa.

tiistai 28. elokuuta 2012

Back in business


Taukomme aikana on pikkupaimennin näemmä kypsytellyt asioita pienessä päässään ja suoranaisesti puhkuu intoa tekemiseen. En ole nähnyt siltä viimeiseen puoleenvuoteen tuollaista työmotivaatiota, minkä se on kerännyt tauon aikana. Nyt meidänkin elämässä alkaa olla treenaamisen fiilistä ja ennen kuin itse luovutan kokonaan, niin sovimpa vielä treenitkin pienessä koirahäiriössä tälle päivälle. Mahdollisesti kuviakin tulossa pikimmiten, kun treenaamaan päästään.

Ja mitä Ocaan tulee. Ulkonä, pienessä naapurustohäiriössä, esitti paimen mitä upeinta seuruuta mahtavalla kontaktilla ja kivalla tiiviydellä. OKEI, se painaa nyt hieman, mutta se SEURAA! Se ei ole koskaan seurannut tuolla tavalla, millä se seurasi eilen. Oli pakko vielä mennä illalla koittamaan, ettei kyseinen ollut vain hetken hairahdus. No, ei ollut, koska sama toistui illalla. Paimen toimi täydellisesti luoksarissa ja liikkeestä maaha, mikä onkin ollut sen vahvin liike koko pienen uramme aikana. Muuta en uskaltanut kokeilla, vaan palkitsin koiran riehakkaalla leikillä. En halua treenien enää missään nimessä päättyvän epäonnistumiseen tai huonoon liikkeeseen tai koiran väsymiseen. Treenikerrat olen pitänyt lyhyinä, noin vartti intensiivistä työskentelyä ja toinen vartti kuluu palkkaamiseen.

Mutta se fiilis, mikä näkyy koirasta ja se fiilis, mikä minulla on, kun treeni päättyy onnistuneesti ja koira hinkuaa tekemistä enemmän. Valpastuu kysyttäessä, tekee kaiken pyydetyn, eikä haihattele siellä täällä. Olemme selvästikin siirtyneet uudelle tasolle treenaamisen suhteen ja minäkin olen kypsytellyt päässäni asioita ja pohtinut, mitä oikein tahdon tältä koiraharrastukselta. Vaikka olen kilpailuhenkinen, niin eikö siltikin olisi tärkeintä pitää hauskaa? Otan itse elämän hyvin lunkisti, menen sieltä mistä aita on matalin, mutta kilpailutilanteessa minun on aina pakko voittaa. Vaikka treenaamme tavoitteellisesti, pitääkö sen olla silti pakkopullaa? Ei. Kaikkein helpommalla pääsen itseni ja koirani kanssa tällä tavalla, minkä oivalsin juuri.

Kunhan vain muistaisin tänään, että koirani ei ole nähnyt aikoihin muita karvakorvia kuin vilaukselta ja hakisin ensimmäisenä sen keskittymistä minuun, ennen kuin suuri turhauma ottaa vallan päästäni ja totean ettei mistään tule mitään. Tressaavaksi tilanteen tekee se, että minun pitäisi ajaa ensikertaa koira takarontissa yksin. On helpompaa, kun pelkääjän paikalla joku istuu ja vahtii ettei piski saa päähänsä mitään. Oca on kuitenkin helppo matkustaja, mutta silti minua pelottaa se, että paimen saa päähänsä jotain ultimaalista.

No, toivotaan kaiken onnistuvan ja siitä lisää sitten illalla tai huomenissa, milloin ikinä jaksaa koneella hengähtää niin kauan, että saa jotain tekstiä aikaiseksi.