Taukomme aikana on pikkupaimennin näemmä kypsytellyt asioita pienessä päässään ja suoranaisesti puhkuu intoa tekemiseen. En ole nähnyt siltä viimeiseen puoleenvuoteen tuollaista työmotivaatiota, minkä se on kerännyt tauon aikana. Nyt meidänkin elämässä alkaa olla treenaamisen fiilistä ja ennen kuin itse luovutan kokonaan, niin sovimpa vielä treenitkin pienessä koirahäiriössä tälle päivälle. Mahdollisesti kuviakin tulossa pikimmiten, kun treenaamaan päästään.
Ja mitä Ocaan tulee. Ulkonä, pienessä naapurustohäiriössä, esitti paimen mitä upeinta seuruuta mahtavalla kontaktilla ja kivalla tiiviydellä. OKEI, se painaa nyt hieman, mutta se SEURAA! Se ei ole koskaan seurannut tuolla tavalla, millä se seurasi eilen. Oli pakko vielä mennä illalla koittamaan, ettei kyseinen ollut vain hetken hairahdus. No, ei ollut, koska sama toistui illalla. Paimen toimi täydellisesti luoksarissa ja liikkeestä maaha, mikä onkin ollut sen vahvin liike koko pienen uramme aikana. Muuta en uskaltanut kokeilla, vaan palkitsin koiran riehakkaalla leikillä. En halua treenien enää missään nimessä päättyvän epäonnistumiseen tai huonoon liikkeeseen tai koiran väsymiseen. Treenikerrat olen pitänyt lyhyinä, noin vartti intensiivistä työskentelyä ja toinen vartti kuluu palkkaamiseen.
Mutta se fiilis, mikä näkyy koirasta ja se fiilis, mikä minulla on, kun treeni päättyy onnistuneesti ja koira hinkuaa tekemistä enemmän. Valpastuu kysyttäessä, tekee kaiken pyydetyn, eikä haihattele siellä täällä. Olemme selvästikin siirtyneet uudelle tasolle treenaamisen suhteen ja minäkin olen kypsytellyt päässäni asioita ja pohtinut, mitä oikein tahdon tältä koiraharrastukselta. Vaikka olen kilpailuhenkinen, niin eikö siltikin olisi tärkeintä pitää hauskaa? Otan itse elämän hyvin lunkisti, menen sieltä mistä aita on matalin, mutta kilpailutilanteessa minun on aina pakko voittaa. Vaikka treenaamme tavoitteellisesti, pitääkö sen olla silti pakkopullaa? Ei. Kaikkein helpommalla pääsen itseni ja koirani kanssa tällä tavalla, minkä oivalsin juuri.
Kunhan vain muistaisin tänään, että koirani ei ole nähnyt aikoihin muita karvakorvia kuin vilaukselta ja hakisin ensimmäisenä sen keskittymistä minuun, ennen kuin suuri turhauma ottaa vallan päästäni ja totean ettei mistään tule mitään. Tressaavaksi tilanteen tekee se, että minun pitäisi ajaa ensikertaa koira takarontissa yksin. On helpompaa, kun pelkääjän paikalla joku istuu ja vahtii ettei piski saa päähänsä mitään. Oca on kuitenkin helppo matkustaja, mutta silti minua pelottaa se, että paimen saa päähänsä jotain ultimaalista.
No, toivotaan kaiken onnistuvan ja siitä lisää sitten illalla tai huomenissa, milloin ikinä jaksaa koneella hengähtää niin kauan, että saa jotain tekstiä aikaiseksi.
Ja mitä Ocaan tulee. Ulkonä, pienessä naapurustohäiriössä, esitti paimen mitä upeinta seuruuta mahtavalla kontaktilla ja kivalla tiiviydellä. OKEI, se painaa nyt hieman, mutta se SEURAA! Se ei ole koskaan seurannut tuolla tavalla, millä se seurasi eilen. Oli pakko vielä mennä illalla koittamaan, ettei kyseinen ollut vain hetken hairahdus. No, ei ollut, koska sama toistui illalla. Paimen toimi täydellisesti luoksarissa ja liikkeestä maaha, mikä onkin ollut sen vahvin liike koko pienen uramme aikana. Muuta en uskaltanut kokeilla, vaan palkitsin koiran riehakkaalla leikillä. En halua treenien enää missään nimessä päättyvän epäonnistumiseen tai huonoon liikkeeseen tai koiran väsymiseen. Treenikerrat olen pitänyt lyhyinä, noin vartti intensiivistä työskentelyä ja toinen vartti kuluu palkkaamiseen.
Mutta se fiilis, mikä näkyy koirasta ja se fiilis, mikä minulla on, kun treeni päättyy onnistuneesti ja koira hinkuaa tekemistä enemmän. Valpastuu kysyttäessä, tekee kaiken pyydetyn, eikä haihattele siellä täällä. Olemme selvästikin siirtyneet uudelle tasolle treenaamisen suhteen ja minäkin olen kypsytellyt päässäni asioita ja pohtinut, mitä oikein tahdon tältä koiraharrastukselta. Vaikka olen kilpailuhenkinen, niin eikö siltikin olisi tärkeintä pitää hauskaa? Otan itse elämän hyvin lunkisti, menen sieltä mistä aita on matalin, mutta kilpailutilanteessa minun on aina pakko voittaa. Vaikka treenaamme tavoitteellisesti, pitääkö sen olla silti pakkopullaa? Ei. Kaikkein helpommalla pääsen itseni ja koirani kanssa tällä tavalla, minkä oivalsin juuri.
Kunhan vain muistaisin tänään, että koirani ei ole nähnyt aikoihin muita karvakorvia kuin vilaukselta ja hakisin ensimmäisenä sen keskittymistä minuun, ennen kuin suuri turhauma ottaa vallan päästäni ja totean ettei mistään tule mitään. Tressaavaksi tilanteen tekee se, että minun pitäisi ajaa ensikertaa koira takarontissa yksin. On helpompaa, kun pelkääjän paikalla joku istuu ja vahtii ettei piski saa päähänsä mitään. Oca on kuitenkin helppo matkustaja, mutta silti minua pelottaa se, että paimen saa päähänsä jotain ultimaalista.
No, toivotaan kaiken onnistuvan ja siitä lisää sitten illalla tai huomenissa, milloin ikinä jaksaa koneella hengähtää niin kauan, että saa jotain tekstiä aikaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti