perjantai 1. maaliskuuta 2013

Agilityä @Lahti

Voi että. Meidän tiimi pääsi kolmatta kertaa tutustumaan agilityn ihmeelliseen maailmaan. Kiitos siitä kuuluu tietenkin Maijalle, jonka opissa olemme vierailleet kaksi kertaa aikaisemminkin, nyt vain oli vielä pidempi tauko välissä, kuin edellisellä kerralla. Tai sitten muistan väärin?

Ensimmäinen kerta näytti olevan joko kesäkuun lopussa tai heinäkuun alussa 2011 (postaus) ja toinen kerta puolestaan lokakuun puolessa välissä 2011 (postaus). Liekkö mikään ihme, että asiat olivat hivenen unohtuneet.

Totta tosiaan, aamulla pakkasin koiran autoon ja lähdettiin ajamaan. Hirveä piip piip WUUUAAA WUAA HAU VUH piiip löytyi takarontista, kunnes sisäistettiin, ettei nyt mennäkään kauppakeskukselle, vaan jatkettiin matkaa eteenpäin. Aloilleen koira ei kuitenkaan asettunut - korkeintaan istui. Pysähdyttiin kerran autiolla huoltsikalle ja päästin piskin ulkoilemaan, heti kun sen pysähtymishuutelu oli lakannut. Mistä lie tullut tapa kerätä kierroksia, kun vauhti pysähtyy. No, hirveää metakkaa se ainakin piti. Matkan jatkuessa sama toistui liikennevaloihin pysähtyessä ja viimeisenä hallin pihaan saapuessa. Kesti kyllä huomattavasti vähemmän aikaa kuin ensimmäisellä kerralla.

Tapamme mukaan oltiin hieman ajoissa paikalle, niin lähdin käyttämään Ocaa ulkona ja samalla otin sitä hieman kuulolle. Hajut meinasi ensin viedä, mutta sen jälkeen eläin havahtui todellisuuteen, että sillähän on saakeli nakkia mukana! Leikittiin ja palloiltiin, mutta juuri kun olin aloittamassa aamupalaani Maija ja Oona saapuivat. Mokomat. No, aamupala jäi väliin.

Ocan täytyi kokeilla hieman ääntään hallissa, mutta rauhoittui se yllättävän nopeasti. Ihmisiä se oli halunnut tapansa mukaan rakastaa ylitsevuotavasti. Pyh. Mokomakin. Ensin otettiin kosketus putkeen, mutta mutkalla oleva putki oli hiiiiirmu pelottava. Suoran putken kanssa Ocalla taisi taas raksuttaa, että "Jee! Tämähän oli tämä juttu!". Mutkaputken välissä se pelästyi kuvaavaa Oonaa, jota ei ilmeisesti ollut huomannut. Hetkeen en ole paimenta nähnyt yhtä pörrrrheänä ja haukkuvana kuin silloin. Loppujen lopuksi Oona ei ollutkaan niin pelottava ja hommat saivat jatkua (ja Oona sa jatkaa kuvaamista). Sen jälkeen kerrattiin eteen lähettämistä ja herranjestas Oca sai ihan oikeat rimat esteisiin, ettei enää tarvinnut juosta läpi, vaan piti ihan hypätä. Ajattelin paimenen rymistelevän suorilta läpi ajattelematta sen enempää, mutta sehän hyppäsi. Aina yhden esteen yli. Kun kokeiltiin kahta, koitti paimen sukeltaa toisen riman alitse.

Ihan oikeasti. Olisi kiva tietää mitä tuon koiran korvien välissä liikkuu. Miksi se koittaa edes sukeltaa matalan riman ali, mistä astumalla pääsee ylitse? Ei sillä taida olla ihan kaikki inkkarit kanootissa. No, toisesta esteestä tuli hetkeksi mörkö, mutta viimein paimen hiffasi, ettei siinä olekaan mitään pelottavaa. Sen jälkeen otettiin tavoitteeksi hyppy - hyppy - putki sarja. Aloitettiin ihan putken ja esteen välistä ja pidennettiin pikku hiljaa ja lisättiin esteitä. Koirahan ymmärsi mitä haetaan, mutta minun ohjaukseni ontui, mikä taas ei yhtään yllättänyt. En osaa hallita käsiäni ja kroppaani, liikkua eteenpäin, puhua, seurata koiraa samaan aikaan. Ihan hirvittävän vaikeaa. Saatiin me pari onnistunutta toistoakin ja pääasiahan se oli, että on kivaa! Lopuksi Maija näytti vielä Ocalla, miten kannattaa lähteä opettamaan kontakteja. Wuhuu, uusi treenattava!

Pääasiassa fiilikset oli hyvät. Paljon paremmat, mitä monesti tokotreenin jälkeen, vaikka tunsinkin itseni hieman tyhmäksi palloillessani radalla. Koira pysyi kohtuullisesti hallinnassa, vaikka siitä olisi ollut NIIIIIIIIIIIIIIN kivaa rallittaa ympäriinsä ja käydä pussailemassa ihmisiä ja sikailla muutenkin. Loppujen lopuksi tokoiltiin myös. Naksuttelin perusasentoa ja seisomista hallin ulkopuolella ja riehuin patukan kanssa. Oca oli huipputyyppi. Se jaksoi keskittyä, vaikka takana hääri ihminen ja pikkukoiria, eikä availlut ääntäkään suuremmin. Ennen kuin vasta takarontissa. Silloin koiraa harmitti ja pahasti, kun muut tekivät ja hän joutui jäämään yksin. Tein myös huomion, että paimen vaikenee samaan aikaan kun minä katoan näkyvistä. Mutta jos seison auton vieressä, ei siitä turhanpäiväisestä louskutuksesta tule loppua. Palkkasin hiljaisuudesta nakilla ja välillä otin koiran leikkimään ja se osasi olla ihmeen nätisti ja hiljaa, kun muut treenasivat.

Tällä reissulla ohjaajakin oppi uutta, esimerkiksi näin ensimmäistä kertaa livenä ruudun tekemistä, sekä pääsin liikkuroimaan ohjattua noutoa. Vau, huisia. Ehkä se tästä vielä, pääsee tutustumaan enemmän tuohon tokomaailmaankin ja saapahan taas keinoja lisää kouluttaa omaa koiraansa, kun tietää miten asiat menee.

Kotimatkalla takapaksissa oli hiljaista. Jos ei kuorsausta lasketa mukaan. Taustapeilistä vilahteli pari kertaa tassutkin, kun koira makasi ilmeisesti selällään? Hyvin väsynyttä ja hiljaista oli kotonakin. Ei paimen meinannut jaksaa millään heräillä, vaan nukkua kökötti samassa kippurassa melkein koko päivän. Hölmö eläin.



ps. lisää kuvia tulee varmaankin, kun Oona kerkiää omansa käsitellä (:

torstai 28. helmikuuta 2013

Laitetaanko helmikuu pakettiin?

Hoi, sinä 40. lukija! Tervetuloa kerhoomme karvaiseen! (:

Pitäähän sitä nyt vielä ehkä viimeisen kerran päivittää helmikuun kuulumiset. On minun jo monta kertaa aikaisemminkin pitänyt kirjoittaa jotain pientä ja syväluotaavaa meidän tekemisistä, mutta jotenkin se aina vaan jää ja jää. No, myönnettäköön, olen omistautunut taas hieman enemmän itselleni kuin koiralle.

Tokotuksista jos sitä alkaisi. Liikkeestä maahan on yhtä varmalla pohjalla kuin aikaisemminkin. Ei se siitä mihinkään ole mennyt. Iskoistunut aika vahvasti koiran takaraivoon (liekkö sitten tämä liike hajoaa, kun kaikki muu on kunnossa). Seisominen taas on hiinä ja hiinä. Hyvin epävarmaa, mutta koira selkeästi tuntee sanan, mutta empii jäädä paikoilleen, kun kävelen pois päin. Tämä siis vaatii huomattavasti lisää vahvistamista. Ja jäävien toimivuutta pitäisi tesmailla kunnon häiriössä, sekä uudessa paikassa, koska noh, kotipihassa ei ole tarpeeksi häiriötä. Ja uusi paikka luo aina tietyn paineen paimenen, sekä omistajan pääkoppaan.

Ja kuvitelkaapas, jotain me ollaan tehty eteentulonkin harjoittelun aloittamiseen. Tällainen kevyt nojatuolitreeni, jossa pyydän koiran eteen sillon, kun makaan itse epäryhdikkäässä asennossa miltei valuen lattialle. Pari kertaa olen löytänyt itseni lattialta, pari kertaa minulla on ollut sylissä 25kg ehtaa saksanpaimenkoiraa. No, perusidea on sisäistetty. Sitten vielä se ongelma, kun alan hilaamaan itseäni ylöspäin siitä maataviistävästä asennosta. Noh, eiköhän sekin ratkea johonkin suuntaan. Ja onhan paluuna aina puuduttava pinssitreeni.

Ja hmm. Käytiin tiistaina kävellen kaupoilla. Ostettiin rukan ybercool pistolukkopanta. Treenipannaksi. Tavoitteena on se, että koira virittyy työmoodiin, kun panta lyödään kaulaan. Eli treeneissä panta päähän, treenien lopuksi pois. That's it. Ei sen vaikeampaa. Ainakaan teoriassa. Sen näkee sitten miten se käytännössä toimii, kun pääsemme muodostamaan kunnon rutiinin tästä pantasysteemistä. Ja tulipahan halvaksi. Kuolasin ensin hurtan lifeguard-pantoja, mutta olivat ihan liian isoja meitin sirolle eläimelle. Sitten otettiin tuollainen rukan 30-55cm säätövaralla oleva panta! Johan mahtuu.

Samalla reissulla herätettiin hilpeyttä kanssa ihmisissä. Milloin Oca oli sekarotuinen tai pentu, milloin sitten ihan saksanpaimen. Hassua. Kääpiöksi moittivat, kitukasvuiseksi. Mokomat. Sattuipa siinä juttusille tutun tuttukin, joka tuntee mm. Ocan puoliveljen. Voi taas todeta, että maailma on hirmu pieni paikka. Yhden miehen saksanpaimenkoirapelkoakin pääsimme lievittämään ihmeen hyväkäytöksisen ja rakastavan paimenen kanssa. Ai että, hyvälle tuulelle saa omistajan.

Paljon ollaan saatu myös palautetta vanhemmalta väestöltä siitä, kuinka nätisti koira kulkee lenkillä ja kuinka kivasti se on hiljaa. Olisihan se pitänyt arvata, ettei tämän kylän vanhuksilta mitään jää huomaamatta, mutta kyllä se positiivinen palaute lämmittää mieltä. Suuresti. Plussat myös kyläläisille siitä, etteivät he tunge iholle, kun harjoittelemme. Ja hei! Tiedättekö mitä, Oca, RÄYH RÄYH, ohitti yhden ärierin iiiiihan nenä tukossa. Ei edes vilkuillut sinne päin. Ihan mahtavaa. Palkitsevaa. Toivottavasti hyvä fiilis tekemisessä jatkuu.

Oikeasti minun pitäisi olla jo nukkumassa, kun aamulla starttaamme Lahden huudeille agilityrääkkiin. Tai semmoista meille ainakin lupailtiin. Pistää hymyilyttämään. Kiva päästä viimein taas aksaamaan tuon väärän rotuisen kanssa. Saa nähdä mitä meidän varalle on keksitty. Hieman jo jänskättää!

torstai 21. helmikuuta 2013

Pilli nielaistu ja kevät tulee!

Oi ja voi, helmikuun kolmas viikko. Enää olisi aikaa treenata viikko noita tämän kuukauden tavoitteita kasaan, mutta onneksi ei ole kiveen hakattua sekään, etteikö niitä saisi muulloinkin tehdä. Olen koittanut katsoa paimentani uusilla silmillä, sekä keksiä uusia harjoitusmuotoja meille. Ylivuotaminen alkaa pikkuhiljaa olla taas normaalin tasolla - eli se ei haittaa arkipäiväistä elämää. Pilli pysyy kiinni - liekkö koira nielaissut sen.

Treeni-intoa Ocalta löytyy. Se on löytänyt taas uuden vaihteen omasta laatikostaan, ja tekee vauhdilla, mutta hutiloiden. Olen nyt jättänyt lelupalkan ihan suosiolla pois kuvioista ja kaivanut naksuttimen esiin, jotta saataisiin taas jotain järkeä tekemiseen. Ahnekin mokoma on. Lätkisi menemään varmasti niin paljon nappulaa naamaansa kuin napa vain antaisi myöten.

Toinen merkille pantava asia on se, että piippaamisen lisäksi turhanpäiväinen rähjääminen on vähentynyt huomattavasti. Okei, koiria me ei olla nähtykään, mutta ihmisiä senkin edestä. On ollut nuorta, vanhaa, lastenrattaita, sauvakävelijöitä, hiihtäjää, potkukelkkailijaa... Silti kaikki on mennyt hienosti ohi ja yhdeltä vanhemmalta naiselta sainkin kommenttia, että on hieno, kuinka koira ohittaa hiljaa, kun "nuo sussarit tuppaavat olemaan äänekkäitä"! Hymyhän siinä nousi huulille. Ainiin, ohitettiinhan me yksi ulkohäkissä räksyttävä rotukaverikin - ja siitäkin päästiin eroon vain karvojen nostamisella. Ihan mahtava kakara, aivan huippu.

Hei sen verran, kun teitä lukijoita nyt kuitenkin on, niin huutelen, ettei kellään olisi myydä n. 40-45cm pistolukkopantaa meille? Tarvittaisiin uusi treenipanta, enkä nyt välttämättä kaupasta sitä haluaisi ostaa, jos jollain pyörii ylimääräisenä nurkissa. Vaihdossa voi saada n. 50cm nahkaisen puolikurkkarin, kun ei tuo meidän neiti missään vaiheessa kasvanutkaan niin isoksi! :'D

ps. Ohjaajan voi bongata Janakkalasta 24.02 seuraamasta agilityä!




keskiviikko 13. helmikuuta 2013

100. postaus

Uh, se olisi sitten tämän blogin historian sadas postaus. Kovasti koitin miettiä jotain extra erikoista tälle kertaa, mutta en juuri keksinyt. Luvassa on siis tylsä postaus (kai) muutamalla faktalla ja kuvasaastetta tämän aamupäivän lenkistä.

Tänään, 14.40 mennessä blogia on katseltu 4666 kertaa, liekkö jotain epäonnea tuova luku? Toivottavasti ei. Seuraajia meillä on 39 kipaletta, hei, ihan mahtavaa! Olette upeita! Kommentteja, omat vastaukseni mukaan lukien, on tullut 107 kappaletta! VAU! Kommentit ovat kyllä bloggaamisen suola, kiitos niistä piristävistä ja ohjeistavista sanoista, mitä tänne on sadellut! Siinäpä taisi olla ne tärkeimmät faktat. Kohta juhlitaan myös blogin 2v synttäreitä. Okei, koijasin, ne on 20.5 vasta.

Koiramaiseen puoleen takaisin. Ocan kanssa ollaan saatu pohjustettua seisominen jo hyvälle alulle. Se tietää mitä siltä haetaan, eikä se sekoita käskyjäkään toisiinsa - ainakaan vielä. Treenikerrat on pidetty lyhyinä ja naksuteltu korkeintaan kourallinen nameja eri tyyleillä. Kahdesti on koittanut mokoma lähteä hiipimään - mutta murahduksen kanssa olen jättänyt palkkaamati. Hissinä maahanmenoa ollaan myös harjoiteltu ihan vain namiohjauksena, vaikka se on vahva koiralle. Tuleepahan treenattua lihaksia AVO:n kaukoa varten. Eteentulossa ei edistystä. Pitäisi kaivaa se mokoma pinssi ja ryhdistäytyä siinäkin. Jep jep, yleispätevää. Taidanpas päivitellä kalenteriin muutamat suunnitelmissa olevat kokeet. Ja nyt niitä kuvia.










Joo. Yrittäkää ymmärtää. Se on.. Vain... Vähän... Hassu? Taisi aamuruuassa olla heliumia.. Tai jotain muuta. Joo. Ihan sekaisin se oikeasti on.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Padottua rakkautta

Joskus voisi oikeasti ottaa ne aivot käteen ja miettiä ihan, ihan oikeasti mitäs tässä nyt oikein pitäisi treenata. Puolitoistaviikkoa mennyt helmikuuta ja me ollaan hieman naksuteltu seisomista ja haettu maahanmenoon nopeutta eri tilanteissa. Eteentulolle en ole saanut tehtyä mitään, eikä luoksepäästävyyttäkään ole koetettu viedä mihinkään suuntaan.

Huh huh, huonolta näyttää, äärihuonolta. Ja lisäksi tänään kekkasin kokeilla ihka ensimmäistä kertaa mystisyyttä, nimeltä täyskäännös! Vaikka seuruun työstäminen lukee vasta ensikuun kohdalla. Pöh. No, kyllä se siitä. Itsehuijauksella.

Toinen, mitä ollaan opiskeltu ahkerasti, on se remmikäytös ja etenkin uloslähtiessä tulevat meluhaitat. Pilli viheltää kirkkaasti, kun koira kiehuu yli. Patoamaan, patoamaan. Harjoitteena on toiminut yksinkertainen tilanteesta poistaminen. Homma menee kokonaan jäihin, kun ensimmäinen kärsimätön piiiiiitkä piiiiiiip irtoaa saksalaisesta. Koira käskytetään mökkiin tasaamaan kierroksia ja minä istahdan toviksi alas. Sitten uusi yritys. Samalla kaavalla. Koira mökistä luokse, hihna kiinni, askel kohti ovea ja piiiiiiip. Sama uudestaan. Nyt saatiin jo väliovi auki. Ja taas, haikea, ylivirittynyt piiiiiiip. Murahdus, koira mökkiin ja itse hetkeksi koneelle. Seuraavalla yrittämällä päästiin jo ulos asti, mutta kun olin sulkemassa ulko-ovea, kuului BUH ja heti perään piiiiiiippiiip. Eikun sisälle. Mutta sitten onnistuttiin, pilli pysyi kiinni koko lenkin ajan, eikä mitään muutakaan ongelmaa ollut. Vielä kun saisi kaksilahkeisen koulittua, kun hänelle paimen perseilee enemmän. Ja minä kun kehtasin väittää, ettei Oca piippaa. Eihän se piippaa kuin yli kiehuessa. Ja sitä on alkanut tapahtumaan harmittavan usein, vaikka mikään ei päivärytmissä ole muuttunut.

No, kutakuinkin, yhteiselo maittaa. Tekeminen on jees. Isompia ongelmia ei ole. Ja paimen on pikku hiljaa oppinut patoamaan rakkaustunteitaan ohitettaviin ihmisiin nähden. Pitää siis liikkua enemmän ihmisten aikoihin - tavata niitä ja näyttää että ne ovat ihan arkipäiväisiä asioita. Harmi vain, että minä olen laiska lenkkeilijä ihmisten aikoihin. Mutta se on kiva, kun tiimimme nostaa muiden kasvoille hymyn; no miksei nostaisi. Kaksi kitukasvuista rinta rinnan yhtä sekopäältä näyttäen. Vähemmästäkin mummot hymyilee!

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Lätinää kirjoittajasta

Meitä heitettiin tovi sitten hieman ihmisläheisemmällä haasteella. Ja no, näitähän nyt pyörii siellä ja täällä. Omaan blogiin olen saanut pari haastetta, Ocan blogiin muutaman, mutta tehdään nyt kerran vielä. Kiellon päälle. Hekla ja Rakki muistivat meita yhdentoista kysymyksen haasteessa.

Säännöt:

- Kerro 11 asiaa itsestäsi
- vaastaa haastajan 11 kysymykseen
- keksi uudet 11 kysymystä
- haasta 11 bloggaaja
- kerro bloggaajille, että olet haastanut heidät


Kerro 11 asiaa itsestäsi:
1. Koiraurheilun lisäksi olen kiinnostunut myös ihmispuolen joukkuelajeista
2. Haluan hyödyntää päiväni mahdollisimman tehokkaasti
3. En ole ylin ystävä raa'an lihan kanssa, mutta mitäpä ei tekisi koiransa eteen.
4. Pyrin täydellisyyteen - ihan kaikessa
5. Voisin jutella koirista päivät läpeensä
6. Hulvatonta, mutta olin kuitenkin heppatyttö nuorena
7. Unelmoin huskyvaljakosta ja parista paimenkoirasta jossain Lapin erämaassa
8. Käytän koiraani enemmän rahaa kuin itseeni (no, kukapa ei)
9. En pidä vasten hyppivistä koirista
10. Mielestäni ihmisten pitäisi joskus harkita tarkemmin sanomisiaan.
11. Koirien lisäksi harrastuksiini kuuluu vahvasti kirjallisuus ja autot.

11 kysymystä haastajalta
1. Miksi?
- En tiedä. Ehkä siksi, että ei ollut enää ketään muutakaan haastettavaa.

2. Vasen- vai oikeakätinen?
- Vahvasti oikeaan käännyn, mutta kaksi kätiseksi koitan opetella

3. Siviilisääty? Miksi?
- Naimisissa koiran kanssa. Kihloissa miehen kanssa. Koska elämässä pitää olla jotain pysyvää.

4. Jos voisit kääntää kelloa, mitä tekemiäsi valintoja muuttaisit?
- Tekisi mieli sanoa, että valitsisin koiran toisesta yhdistelmästä - mutta en halua. Oca on rakkain. En välttämättä olisi laahannut entiseni tahdon mukaan, saati ollut niin pompoteltavissa kuin olin.

5. Missä haluaisit elää eläkkeellä ollessasi?
- Uh. Tähän kohtaan se huskyvaljakko ja pari paimenta?

6. Toiveammattisi?
- Ei ole. Ei vaan yksinkertaisesti ole. Voisin lusmuilla lopun ikääni, ellei luonto laittaisi vastaan rahan kanssa. Lottovoitto kiitos, ei ikinä töitä.

7. Paras kehu jonka olet saanut?
- Hmm. Varmaan se, kun ihmiset kehuvat tekemääni ruokaa. Tai koiraani. Ylpeydenaiheitani.

8. Ensimmäinen suudelmasi?
- Nyt on hämärää. Hyyyyvin hämärää. Uh, varmaan jotain tupakanmakuista hamaassa menneisyydessä entisen ala-asteen pihalla. Vai oliko? Ei voi varmaksi muistaa.

9. Hunaja vai etikka?
- Hunaja. Teessä, ruuanlaitossa... Ihan ykkönen.

10. Mitä hetkeä et unohda milloinkaan?
- Hmm. Olen unohtanut jo kaiken muistamisen arvoisen? Varmaan ensi hetki, kun sai pitää omaa koiraa sylissä. Ja erinäiset jutut isästä. Negatiiviset sellaiset.

11. Tämä on saamasi haaste bloginkirjoittajalta jota et oikeasti tunne. Miksi vastasit tähän?
- Koska haasteet on tehty voitettaviksi ja olisihan se nyt surku olla vastaamatta tällaiseen.

Kuten joku varmaan alusta pystyi päättelemään, olen minä tylsä ja jätän porukan haastamati. Eiköhän tämä ole kiertänyt tarpeeksi monta kertaa eri muodoissa. Seuraavaksi joku voisi kehittää jotain uutta näillä rintamilla (;

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Tokobuumi iskee

Näin helmikuun saapumisen kunniaksi allekirjoittanyt päätti repäistä. Tänään tehdään päätöksiä, lähdetään uudella tarmolla uuteen viikkoon. Ollaan energisiä, jaksavaisempia ja avoimempia. Ymmärretään toisiamme entistä paremmin. Ja treenataan. Perse hiessä.

Lisäilin tuonne välilehtiä, joista pääsee mm. etusivulle (toimii myös banneria painamalla), tämän vuoden kuluihin ja tavoitteeseen. Ajattelin nyt laittaa itseni, sekä koiran likoon ja tehdä asioiden eteen oikeasti jotain muuta kuin hissutella ja pohdiskella. Vähemmän aivotyötä, enemmän treeniä. Vai miten se meni?

Oca osaa, minä osaan. Sitten kun se yhdistetään vielä toimivaksi paketiksi, niin voimme korkata kisat. Kuulostaako vaikealta? No ei. Pieniä muttia on aina matkassa, mutta niistä selvitään olemalla nerokkaita ja tekemällä sitä aivotyötä ja olemalla lannistumatta pienistä vastoinkäymisistä. Treenattava on, ahkerasti, mutta realistisesti ajatellen olemme tehneet näitä juttuja jo ties kuinka kauan, pari vuotta? No, kutakuinkin. Sitä pitäisi pikkuhiljaa olla siinä kunnossa, että voimme näyttää naamaamme tuolla ulkosalla ja olla, että jee! Me osataan!

No, meidän tehotiimi lähtee näyttämään läskeille liikuntaa ja valmistautumaan huomisen aamu!treeniin.