Mennäänkö me kokeisiin? Mennäänkö?

Huoh. Kokeisiin, kokeisiin, kokeisiin. Tänään kävin ottamassa treenin selvittääkseni hieman missä mennään ja mitä pitäisi tehdä, että asiat menisivät oikeaan suuntaan.

Luoksepäästävyys: katastrofi jo tutulla ihmisellä, mitä sitten vieraalla?
Paikkamakuu: toimii, kunhan itse olen varma ja en hötkyile tai nytkähtele mitään kummasti.
Seuruut: kestävyys ok, vire ok, kontakti ok. Ei vaan käänny vasemmalle. Ei vaikka mikä olisi. Puskee läpi ja poikittaa. Aaaaaa.
Jäävä, seiso: epävarma, ei ole ilmeisesti sisäistänyt mitä seiso -käsky tarkoittaa tai ahdistuu jostain muusta.
Jäävä, maa: T-Ä-Y-D-E-L-L-I-N-E-N ♥
Luoksari: toimii. Vähän meinaa kaahottaa ohi, mutta palaa hienosti sivulle.
Hyppy: ei otettu.

Ongelmakohdiksi nousikin siis seuruussa käännös vasemmalle, minkä olen jo tiedostanut, sekä jäävä seiso. Olin fiksu, ja päätin imuttaa vasemmalle käännöksiä. No, olikin vuosisadan huonoin idea, kun kierroksilla oleva paimen päätti että käsi maistuu varmasti yhtä hyvältä kuin nakki ja rouhaisikin kämmenen kauniisti hampaitten väliin. Voin kertoa, että sattui ja sattuu vieläkin. Hienoisesti turvonnut käsi on ja jonkinlainen verenpurkauma. Okei, ei imuteta. Otettiin avuksi patukka vasemmassa kädessä, vasen käsi suorassa sivulla. Ja kappas. Alkoi koirakin huomaamaan vahvan pääavun kanssa (kiitos vain Heklalle ideasta!!), että perskele, nyt käännytään. Seuruu kyllä väljistyi, mutta varmasti sekin ajan kanssa suoristuu ja tulee paremmaksi. Ainakin toivossa on hyvä elää.

Stopista en oikein tiedä. Pitää naksutella. Paljon. Kuitenkaan se ei ole vaikuttanut jäävään makuuseen, joten sitä uskaltaa treenata kunnolla. Koira ei kuitenkaan arvo kuin istumisen ja seisomisen välillä liikettä. Se on selkeästi epävarma, mutta millä hitolla minä sen pysäytän? Vahva vartaloapukaan ei tuntuisi riittävän. Äsh, kaippa siihen vielä jotain keksii.

Ja eihän luoksepäästävyydessä haittaa, kun koira tahtoo rakastaa tuomarin puhki ja mennä syliin ja pussata rikki? Oca on hellä, vähän voimakas otus, mutta se tarkoittaa pohjimmiltaan hyvää. Se on hirmu huono patoamaan rakkauttaan, vaikka siitä on koitettu opetella. Se vain rakastaa niin paljon, kuin pieni paimen voi maailmaa rakastaa.

Hyppyä en jaksa stressata. Oca kyllä menee yli. Eriasia, mitä se tekee sen jälkeen. Varmaan nostaa jonkun oman hulabaloon pystyyn. Noh, se on sitten sen ajan murhe. Kunhan menee yli ja pääsääntöisesti pysyisi paikoillaan, niin ehkä saataisiin joku tulos tästä.

Muutaman äksidentin jälkeen treenit tuntui kuitenkin hyvältä. Ainakin kuvittelen näin, vaikka irvistelenkin kirjoittaessani, koska käsi. Auts. No, jääpussi kätöseen ja kohti uusia seikkailuita aka iltalenkkiä. Ja niin! Olihan minulla kuviakin!

ai poikittaa vai? ai mitenniin?

vasen mars.

vähän humputeltiinkin

Ja loppuun kevennys siitä, millainen koira minulle on myyty. Pitäisikö tehdä reklamaatio kasvattajalle tästä kengurun, helikopterin ja saksanpaimenkoiran risteymästä. Eihän tämä voi missään nimessä olla normaali eläin? Ei, se olisi liian normaalia meille.

Sunnuntaitreenit

Huh huh, menoa ja meininkiä kerrakseen, kun emäntää on viety hieman joka puolelle tätä maakuntaa. Lauantainen kauppakeskusreissu jäi ikävä kyllä väliin, mutta tilanne korjattiin sunnuntaina yhtä kauniissa auringonpaisteessa. Luo mukavaa pirteyttä tuollainen sää pitkän talvikauden jälkeen.

Tosiaan, kauppakeskuksella vasta hulinaa riittikin, ei ollut häiriössä puutetta. Ocalla oli koko ajan hirveä hööki päällä johonkin suuntaan ja kokonaan tuntui unohtuvan miten siinä hihnassa oikeasti pitikään kävellä. Pilli vihelsi ja haukkukin irtosi pienestäkin ärsykkeestä. Ihme sooloilua, mutta taas, kun jotain tehtävää antoi, keskittyi paimen täydellä teholla. Konfliktitilanteeseenkin meinasimme ajautua, kun bokseri pölähti jostain pimennosta vähän matkan päähän. Tilanne kuitenkin hoitui ok:sti, ja loppupeleissä ohitimmekin bokserin hyvillä mielin.

Kuitenkin huomasin, ettei oma mielentilani ollut kaikista parhain tällaiseen showhun. Olisin voinut ottaa happea välissä ja rentoutua, kun Oca kuitenkin tulkitsee minusta kaiken. Tekeminen taas rauhoittaa minua, joten se oli paljon intensiivisempää, hallitumpaa ja parempaa kuin paikoillaan hengailu. Koira ei syösähdellyt, vaan keskittyi siihen, mitä teimme. Mahti piski se kuitenkin oli.

Hakemaan lähdimme onnistunutta paikkamakuu-kokemusta ja sen saimme. Alun 15 sekunnin pätkä oli hieman levottomampi, kuin loppuajasta minuutin pätkä. Koira kuitenkin makasi suorassa, kiinnostuneena, piti kontaktia minun täysimittaisella matkalla... Mutta jessus, kuinka vaikeaa tuleekaan olemaan, kun kokeessa joudun seisomaan kaksi minuuttia aloillani hirveässä jännityksessä ja olemaan siten, etten vahingossa kehonkielelläni vapauta tai kutsu koiraa luokseni. Huh huh, emmekö voisi vain mennäsuoraan avoimeen, niin ei tarvisi olla koiran näkösällä? Paikkamakuun lisäksi otimme kevyen pätkän seuruuta, sekä yhden luoksarin. Hyvällä fiiliksellä, kaikki tuntui kivaisalta.

Paluumatka kotiinkin oli rauhallinen. Koska hyvä mieli. Olisikin tällaista aina.

Kesän odotuksen huumaa

Voi että, ensimmäinen aurinkoinen päivä pitkästä aikaa, niin pursuan energiaa enemmän, mitä pienessä kylässä on. Aamulla koira ja kamera kantoon (okei, koira kyllä lensi omin jaloin) ja suuntana tuo meitin kiva lähimetsä, jossa tiet olivat (melkein) kuivuneet jo kurasta. Lunta on enää vain vähän, kohta kaikki syttyy eloon. Ensimmäiset perhosetkin bongasimme tänään. Jopa meikäläisen eläintietämyksellä ne olivat sitruunaperhosia.

Nyt hetki otetaan rauhassa, ja varmaan kohtapuoliin siirrymme kauppakeskuksen hulinaan tekemään häiriötreeniä ja patoamaan tunteita pitkästä aikaan. Paimen onnistui hienosti hillitsemään itseään, kun äitini kävi vierailulla. Kaikki neljä tassua pysyi koko ajan maassa! Hetkiä, jolloin ei tunne itseään ihan paskaksi koirankouluttajaksi.

Nyt on hyvä fiilis. Toivottavasti se pysyy.

muka sinnepäin pönötys, karvanlähtö parhaimmillaan, 2v6kk

kesäääää! täältä tullaan!

tänään lentäviä seeffereitä

Toko-, sekä mätsärihuumaa

Ole vahva.

Pysy läsnä.

Sunnuntaina tajusin kuvatessani kaverin suoritusta AVO-luokassa, ettei se hiton tokon kisaaminen olekaan niin maatakaatavaa ja hankalaa. Siellähän kerrotaan mitä tehdään. Käsky - käännös - palaa koiran luo. Jee, ei yhtänä vaikeaa? Eihän? No, ensi kosketus kisoihin oli siinä. Onneksi en sentään Ocaa ilmonnut ALO:n puitteisiin, sillä vaikka liikkeet olisivatkin olleet sinne päin kunnossa, niin häiriö oli aivan liian suuri. Kuitenkin silmäillessäni muiden tekemistä sisäistin sen, ettei se olekaan niin hankalaa.

Törmäsin vanhaan tuttuun, jonka innostuksen kimmokkeesta päätinkin hakea Ocan paikalle heiman tutustumaan ympäristöön. Ihme kyllä, pikkupaimen ei ollut yhtään niin rasittava, ärsyttävä ja adhd mitä sen ajattelin olevan ja jopa me, me jotka harvemmin ketään moikkaamme, moikkasimme hihnassa nätisti muista koiria. Ei pärähtänyt paimen kertaakaan, eikä ketään ollut menossa murhaamaan. Käyttäytyi vallan itsevarmasti ja fiksusti koko koira. Hämmennyksekseni tämä nassikka esitti myös mitä mainiointa seuruuta ja paikallaan makaamista, vaikka palkkana oli jotain niinkin tylsää kuin omat nappulat. Pitkästä aikaa tekeminen Ocan kanssa oli kivaa ja pystyimme jäämään hyvällä fiiliksellä seuraamaan muiden menoa.

Vakavasti harkitsen lähtöä Padasjoelle kokeisiin. Jostain on aloitettava ja miksei se voisi olla entisen asuinpaikkakunnan hiljainen pikkukoe, johon lähdetään mokaamaan? Valmiita ei todellakaan vielä olla, vaikka väittäähän sitä voisi. Mutta kaikilla on joskus ensimmäiset kisat. Miksei valita sitten sellainen, mihin ei toivottavasti hirveästi porukkaa tulisi?

Huhtikuu on täällä!

Päivitykset:
★  Kuluihin viimekuun menoerät + alkukuun tilaus Peten koiratarvikkeeseen
★  Kalenterista parit kisat pois
★  Omista tiedoista blogi pois

Maaliskuu meni. Heihei! Huhtikuu tuli... Treenisuunnitelma laahaa jäljessä, ei me olla mitään aikoihin tehtykään. Ei ole jaksanut. Olen ollut huono koiranomistaja. Olemme nauttineet pitkistä lenkeistä ulkona, opetelleet toisistamme taas lisää - mutta tokolle en ole uhrannut ajatustakaan. Kokeet. Ne häämöttää tulevaisuudessa. Tuleeko meistä enää edes tokokoirakkoa? Pysyykö tuo saksalainen elosalama maassa, kun lyödään ahdinkoa ihan viereen? Paineistuuko se liikaa? Kestääkö sen pää? Kestääkö minun pää?

Ennen viimeäksidenttiä olin varma, että me päästään sinne kokeeseen, saadaan sieltä hyväksytty tulos, mutta nyt taas kaihertaa mieltä, että onnistuuko sellainen koskaan. Mutta tiedän, että on liian aikaista sanoa ei koskaan, sillä meillä on vielä monta yhteistä vuotta jäljellä, ellei mitään ikävää tapahdu. (*koputtaa puuta*) Oca on kuitenkin painonsa arvoinen kultaa - enemmänkin. Se on kaunis, helppo, kiva. Sillä on omat puutteensa, mutta niin meillä kaikilla. Ei mikään koira ole täydellinen.

-------

Tapani mukaan jätin blogitekstin hautumaan pariksi päiväksi, tarkoituksena jatkaa kirjoittamista, kun parempaa aikaa löytyy. Mutta... Tein aivotyötä ja totesin, että selitän taas puutaheinää. Hitto, kyllähän me mennään kokeisiin vielä. Koska meidän ongelma ei ole siinä, ettei koira palaudu tapahtumasta, vaan ongelman ydin on siinä etten minä palaudu tapahtumasta. Odotan kokoajan jotain kaameaa tapahtuvan, ressaan kotipihaa, ovesta ulosmenemistä, sitä, että joku naapuri on ulkona. Ihme hiimuilua. Ja koska Oca tulkkaa minua taitavasti, on sekin täysi hirviö.

Tein testin. Tyynnytin itseni. Etsin sisäisen zen-tilani ja menimme ulos. Ovesta. Pihalle. Ilman jännitystä. Kaikki sujui ilman kitkaa. Koira ei pörhistellyt, ei urahdellut, ei mitään. Täysihiljaisuus ja innokas, positiivista energiaa puhkuva koira hihnassa. Ei mitään ongelmaa epävarmuuden kanssa, koska minä olin se itse tyyneys. Koiran ei tarvinnut etsiä mitään pelättävää, koska minä en etsinyt sitä. Hitto. Koska minä opin? En varmaan koskaan. Yhä uudelleen ja uudelleen etsin syytä koirasta ymmärtääkseni sen vian olevan minussa. Minä olen se meidän ongelmakohta.

Tänäänkin lenkillä huomasin, ettei Oca haukkunut vastaan tuleville ihmisille, koska hengitin syvään ja rauhallisesti keskittyen vain etenemiseen, enkä muihin ihmisiin. Koira kiihtyi hieman, nosti harjaakin pystyyn, mutta kuono pysyi kiinni. Koska ei ollut syytä haukkua, kun minä olin rauhallinen, tyyni ja määrätietoinen. Toimintakyky pysyi kummallakin yllä, eikä ongelmia esiintynyt. Huh, outoa, miten oman asenteen ja energian kanavoiminen toisiin kohteisiin muuttaa sitä koiran käytöstä kriittisesti toiseen suuntaan. Hullua. En vain ymmärrä.

-------

Mutta asiasta viidenteen. Me treenattiin. Me ihan oikeasti treenattiin. Kokeiltiin pitkästä aikaa uutta, eli aloin opettamaan tuolle olennolle hypyn alkeita. Ocahan on liekeissä, kun se pääsee luvallisesti pomppimaan. Pientä esteelle varastamista oli ilmassa, mutta kertaakaan paimen ei koittanut kiertää sitä ja kerran mokoma innoissaan varasti hypäten takaisin luokseni esteen yli. Kiva että löytyy energiaa.

Naksuttelin myös kontakteille, vaikka eihän me varsinaisesti agilityä treenata. Oli vain kivaa harjoitetta koiralle olla takajalat sohvatyynyn päällä ja tasapainotella hieman. Tekeminen oli edellisen tapaan iloista ja energistä - harmi vain, että aikataulu sanoi vastaan ja piti jättää treenit lyhyeksi. Jäipähän ainakin hyvä fiilis, jos ei muuta. Ei tullut liian pitkää treeniä, joka yleensä on minun ongelmani.

Käytiin myös nauttimassa sulamassa olevista töistä ja laitettiin minun kuntoni koville. Ajattelin käydä rauhallisella hölkkälenkillä koiran kanssa, mutta Ocalla oli ihan törkeä meno päällä, eikä sen vauhtia meinannut saada alas millään tavalla. Täyttä höökiä eteenpäin, mutta hyvin pysyi koiran ajatus työnteossa, eikä se pyrkinyt kuin pari kertaa haistelemaan jotain pengermältä ja palasikin nopeasti kärkeen. Mahti piski.

Oca ja siisti keittiö!