lauantai 20. huhtikuuta 2013

Kesän odotuksen huumaa


Voi että, ensimmäinen aurinkoinen päivä pitkästä aikaa, niin pursuan energiaa enemmän, mitä pienessä kylässä on. Aamulla koira ja kamera kantoon (okei, koira kyllä lensi omin jaloin) ja suuntana tuo meitin kiva lähimetsä, jossa tiet olivat (melkein) kuivuneet jo kurasta. Lunta on enää vain vähän, kohta kaikki syttyy eloon. Ensimmäiset perhosetkin bongasimme tänään. Jopa meikäläisen eläintietämyksellä ne olivat sitruunaperhosia.

Nyt hetki otetaan rauhassa, ja varmaan kohtapuoliin siirrymme kauppakeskuksen hulinaan tekemään häiriötreeniä ja patoamaan tunteita pitkästä aikaan. Paimen onnistui hienosti hillitsemään itseään, kun äitini kävi vierailulla. Kaikki neljä tassua pysyi koko ajan maassa! Hetkiä, jolloin ei tunne itseään ihan paskaksi koirankouluttajaksi.

Nyt on hyvä fiilis. Toivottavasti se pysyy.

muka sinnepäin pönötys, karvanlähtö parhaimmillaan, 2v6kk


kesäääää! täältä tullaan!

tänään lentäviä seeffereitä



perjantai 19. huhtikuuta 2013

Toko-, sekä mätsärihuumaa


Ole vahva.
Pysy läsnä.

Sunnuntaina tajusin kuvatessani kaverin suoritusta AVO-luokassa, ettei se hiton tokon kisaaminen olekaan niin maatakaatavaa ja hankalaa. Siellähän kerrotaan mitä tehdään. Käsky - käännös - palaa koiran luo. Jee, ei yhtänä vaikeaa? Eihän? No, ensi kosketus kisoihin oli siinä. Onneksi en sentään Ocaa ilmonnut ALO:n puitteisiin, sillä vaikka liikkeet olisivatkin olleet sinne päin kunnossa, niin häiriö oli aivan liian suuri. Kuitenkin silmäillessäni muiden tekemistä sisäistin sen, ettei se olekaan niin hankalaa.

Törmäsin vanhaan tuttuun, jonka innostuksen kimmokkeesta päätinkin hakea Ocan paikalle heiman tutustumaan ympäristöön. Ihme kyllä, pikkupaimen ei ollut yhtään niin rasittava, ärsyttävä ja adhd mitä sen ajattelin olevan ja jopa me, me jotka harvemmin ketään moikkaamme, moikkasimme hihnassa nätisti muista koiria. Ei pärähtänyt paimen kertaakaan, eikä ketään ollut menossa murhaamaan. Käyttäytyi vallan itsevarmasti ja fiksusti koko koira. Hämmennyksekseni tämä nassikka esitti myös mitä mainiointa seuruuta ja paikallaan makaamista, vaikka palkkana oli jotain niinkin tylsää kuin omat nappulat. Pitkästä aikaa tekeminen Ocan kanssa oli kivaa ja pystyimme jäämään hyvällä fiiliksellä seuraamaan muiden menoa.

Vakavasti harkitsen lähtöä Padasjoelle kokeisiin. Jostain on aloitettava ja miksei se voisi olla entisen asuinpaikkakunnan hiljainen pikkukoe, johon lähdetään mokaamaan? Valmiita ei todellakaan vielä olla, vaikka väittäähän sitä voisi. Mutta kaikilla on joskus ensimmäiset kisat. Miksei valita sitten sellainen, mihin ei toivottavasti hirveästi porukkaa tulisi?

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Huhtikuu on täällä!


Päivitykset:
★  Kuluihin viimekuun menoerät + alkukuun tilaus Peten koiratarvikkeeseen
★  Kalenterista parit kisat pois
★  Omista tiedoista blogi pois

Maaliskuu meni. Heihei! Huhtikuu tuli... Treenisuunnitelma laahaa jäljessä, ei me olla mitään aikoihin tehtykään. Ei ole jaksanut. Olen ollut huono koiranomistaja. Olemme nauttineet pitkistä lenkeistä ulkona, opetelleet toisistamme taas lisää - mutta tokolle en ole uhrannut ajatustakaan. Kokeet. Ne häämöttää tulevaisuudessa. Tuleeko meistä enää edes tokokoirakkoa? Pysyykö tuo saksalainen elosalama maassa, kun lyödään ahdinkoa ihan viereen? Paineistuuko se liikaa? Kestääkö sen pää? Kestääkö minun pää?

Ennen viimeäksidenttiä olin varma, että me päästään sinne kokeeseen, saadaan sieltä hyväksytty tulos, mutta nyt taas kaihertaa mieltä, että onnistuuko sellainen koskaan. Mutta tiedän, että on liian aikaista sanoa ei koskaan, sillä meillä on vielä monta yhteistä vuotta jäljellä, ellei mitään ikävää tapahdu. (*koputtaa puuta*) Oca on kuitenkin painonsa arvoinen kultaa - enemmänkin. Se on kaunis, helppo, kiva. Sillä on omat puutteensa, mutta niin meillä kaikilla. Ei mikään koira ole täydellinen.

-------

Tapani mukaan jätin blogitekstin hautumaan pariksi päiväksi, tarkoituksena jatkaa kirjoittamista, kun parempaa aikaa löytyy. Mutta... Tein aivotyötä ja totesin, että selitän taas puutaheinää. Hitto, kyllähän me mennään kokeisiin vielä. Koska meidän ongelma ei ole siinä, ettei koira palaudu tapahtumasta, vaan ongelman ydin on siinä etten minä palaudu tapahtumasta. Odotan kokoajan jotain kaameaa tapahtuvan, ressaan kotipihaa, ovesta ulosmenemistä, sitä, että joku naapuri on ulkona. Ihme hiimuilua. Ja koska Oca tulkkaa minua taitavasti, on sekin täysi hirviö.

Tein testin. Tyynnytin itseni. Etsin sisäisen zen-tilani ja menimme ulos. Ovesta. Pihalle. Ilman jännitystä. Kaikki sujui ilman kitkaa. Koira ei pörhistellyt, ei urahdellut, ei mitään. Täysihiljaisuus ja innokas, positiivista energiaa puhkuva koira hihnassa. Ei mitään ongelmaa epävarmuuden kanssa, koska minä olin se itse tyyneys. Koiran ei tarvinnut etsiä mitään pelättävää, koska minä en etsinyt sitä. Hitto. Koska minä opin? En varmaan koskaan. Yhä uudelleen ja uudelleen etsin syytä koirasta ymmärtääkseni sen vian olevan minussa. Minä olen se meidän ongelmakohta.

Tänäänkin lenkillä huomasin, ettei Oca haukkunut vastaan tuleville ihmisille, koska hengitin syvään ja rauhallisesti keskittyen vain etenemiseen, enkä muihin ihmisiin. Koira kiihtyi hieman, nosti harjaakin pystyyn, mutta kuono pysyi kiinni. Koska ei ollut syytä haukkua, kun minä olin rauhallinen, tyyni ja määrätietoinen. Toimintakyky pysyi kummallakin yllä, eikä ongelmia esiintynyt. Huh, outoa, miten oman asenteen ja energian kanavoiminen toisiin kohteisiin muuttaa sitä koiran käytöstä kriittisesti toiseen suuntaan. Hullua. En vain ymmärrä.

-------

Mutta asiasta viidenteen. Me treenattiin. Me ihan oikeasti treenattiin. Kokeiltiin pitkästä aikaa uutta, eli aloin opettamaan tuolle olennolle hypyn alkeita. Ocahan on liekeissä, kun se pääsee luvallisesti pomppimaan. Pientä esteelle varastamista oli ilmassa, mutta kertaakaan paimen ei koittanut kiertää sitä ja kerran mokoma innoissaan varasti hypäten takaisin luokseni esteen yli. Kiva että löytyy energiaa.

Naksuttelin myös kontakteille, vaikka eihän me varsinaisesti agilityä treenata. Oli vain kivaa harjoitetta koiralle olla takajalat sohvatyynyn päällä ja tasapainotella hieman. Tekeminen oli edellisen tapaan iloista ja energistä - harmi vain, että aikataulu sanoi vastaan ja piti jättää treenit lyhyeksi. Jäipähän ainakin hyvä fiilis, jos ei muuta. Ei tullut liian pitkää treeniä, joka yleensä on minun ongelmani.

Käytiin myös nauttimassa sulamassa olevista töistä ja laitettiin minun kuntoni koville. Ajattelin käydä rauhallisella hölkkälenkillä koiran kanssa, mutta Ocalla oli ihan törkeä meno päällä, eikä sen vauhtia meinannut saada alas millään tavalla. Täyttä höökiä eteenpäin, mutta hyvin pysyi koiran ajatus työnteossa, eikä se pyrkinyt kuin pari kertaa haistelemaan jotain pengermältä ja palasikin nopeasti kärkeen. Mahti piski.

Oca ja siisti keittiö!

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Treenimasennus


Voihan koiramaailman ailahtelevaisuus. Blogihiljaisuutta tosiaan on taas päässyt tulemaan yksinkertaisesti sen takia, etten ole keksinyt mitään tapaa siistiä valmiiksi kirjoitettua postausta, josta paistaa läpi silkka raivo kanssa koirailijoita kohtaan. Päädyin olemaan julkaisematta sitä. Ei ole enää järkeä hakea syyllisiä, kun vahinko on jo tapahtunut, eikä siihen voi enää vaikuttaa mitenkään.

Joo, meidän päälle tuli koira. Kolme askelta kotiovesta, naapurin (?) koira. Ocaa isompi narttu, joka romautti kaiken sen työn, mitä olin meidän ongelmaan nimeltä remmiräyhäys tehnyt. Viimeiset viikot ovat menneet siihen, että jo ovelta asti minulla on ollut irokeesin omaava koira, joka ei ole osannut rentoutua yhtään mihinkään suuntaan. Ulkona on ollut ihan turha koittaa treenata, etenkin pihalla. Mitä kaemmas mennään, sitä rennompi on koira, mutta kaikki vastaantulevat koirakot, ihmiset, erimuotoiset lumikököt... Ei mitään jakoa, kaikki on niin hirveää ja kauheaa. Koira ei enää luota siihen sitäkään vähään, mitä ennen luotti, koska minä en kyennyt suojelemaan sitä päälle tulevalta yksilöltä. Käänsin selkäni, käännyin sulkemaan oven, enkä huomannut koiraa. Olisi pitänyt.

Yllä olevan lisäksi on ollut hirveä harrastusmasis. Juurikin sen takia, että olen mennyt niin metsään tuon koiran kanssa. Haluan nähdä, koska saamme paikkamakuun toimimaan niin, ettei siitä ole vaaraa muille. Käsittämättömän huonoa tuuria. Onneksi pikkuhiljaa koira on ollut paljon kykeneväisempi yhteistyöhön. Hirveästi energiaa tehdä asioita ja se oli rento! Energiaa on, kanavointi oikeisiin asioihin vain puuttuu. Toisten koirien seura on ihan not not not – paimeneläin menee heti tilaan, josta en saa sitä pois. Ja kuinka yllättävää, ihmisetkin ovat tulleet vaikeiksi ohitettaviksi. Etenkin eilen, kun vastaan käveli joukko trulleja. Voi jestas.

Ei meillä ihmeellisempää, pyyhin jälleen kerran kaikki kokeet pois kalenterista ja huokaisen. Kyllä tästä vielä joskus saadaan valmista.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Aksaava saksanpaimenkoira!

Palaan elämän ongelmakohtiin myöhemmin, kun olen saanut karsittua tuon räävittömän tekstin julkaisukuntoon, mutta ensin jotain pirteää! Oonan kuvaama ja Maijan editoima video meidän agilitykerrasta :'D Ikuistettuna myös paimenen älyn väläys. "Menen yli, mutta sukellan tuosta!" Kiitos kuvaajalle ja editoijalle ~

Laatua saa klikkailla paremmaksi ~

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Diipa daapaa

Huh huh. Muokkalin tuossa kuluihin uudet menot mm. ruokaan, pantaan ja hallivuokraan, eikä loppujen lopuksi (vielä) tunnu siltä, että aikuisen koiran ylläpitäminen olisi kovinkaan kallista. No, liekkö loppuvuodesta sitten hirvittää, kun katselee tuota listaa.

Mutta kappas keppanaa, huomasinkin meidän teemakuukauden vaihtuneen, että pitäisi ottaa työn alle luoksarin vauhtivaihetta, sekä seuruuta ja paikkamakuuta. Hmm. Aamusella kuitenkin naksuttelin edelleen seiso-käskyä vaatien nyt enemmän napakkuutta siihen pysähdykseen. Koira oli kivasti kuulolla ja jaksoi tehdä töitäkin eilisestä väsymyksestään huolimatta.

Myös täysi kahden minuutin paikkamakuu otettiin tuon liha-aterian kanssa. Oca pysyi hyvin ja tarkkaavaisena maassa, kun odotteli kipolle pääsyä, mutta ei silti alkanut sikailemaan, mitä paimenella on välillä tapana tehdä. Noh, hyvä näin. Vapautin suoraan maasta kipolle.

Seuraavat kunnon kimppatreenit on tiedässä 16.3. Tosin, hajua ei ole lopullisesta kokoonpanosta tai paikastakaan, kun alustavia sopimuksia ollaan tehty ihmisten kanssa. Toivottavasti paikalle eksyisi useampikin koirakko, niin saisi enemmän handlausta tuohon häiriöön. Toivossahan on aina hyvä elää.

Kovasti olen myös miettinyt blogipostien läpikäymistä ja tagittamista. Hirveä työhän siinä olisi, mutta toisaalta se auttaisi löytämään asioita helpommin.

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Agilityä @Lahti

Voi että. Meidän tiimi pääsi kolmatta kertaa tutustumaan agilityn ihmeelliseen maailmaan. Kiitos siitä kuuluu tietenkin Maijalle, jonka opissa olemme vierailleet kaksi kertaa aikaisemminkin, nyt vain oli vielä pidempi tauko välissä, kuin edellisellä kerralla. Tai sitten muistan väärin?

Ensimmäinen kerta näytti olevan joko kesäkuun lopussa tai heinäkuun alussa 2011 (postaus) ja toinen kerta puolestaan lokakuun puolessa välissä 2011 (postaus). Liekkö mikään ihme, että asiat olivat hivenen unohtuneet.

Totta tosiaan, aamulla pakkasin koiran autoon ja lähdettiin ajamaan. Hirveä piip piip WUUUAAA WUAA HAU VUH piiip löytyi takarontista, kunnes sisäistettiin, ettei nyt mennäkään kauppakeskukselle, vaan jatkettiin matkaa eteenpäin. Aloilleen koira ei kuitenkaan asettunut - korkeintaan istui. Pysähdyttiin kerran autiolla huoltsikalle ja päästin piskin ulkoilemaan, heti kun sen pysähtymishuutelu oli lakannut. Mistä lie tullut tapa kerätä kierroksia, kun vauhti pysähtyy. No, hirveää metakkaa se ainakin piti. Matkan jatkuessa sama toistui liikennevaloihin pysähtyessä ja viimeisenä hallin pihaan saapuessa. Kesti kyllä huomattavasti vähemmän aikaa kuin ensimmäisellä kerralla.

Tapamme mukaan oltiin hieman ajoissa paikalle, niin lähdin käyttämään Ocaa ulkona ja samalla otin sitä hieman kuulolle. Hajut meinasi ensin viedä, mutta sen jälkeen eläin havahtui todellisuuteen, että sillähän on saakeli nakkia mukana! Leikittiin ja palloiltiin, mutta juuri kun olin aloittamassa aamupalaani Maija ja Oona saapuivat. Mokomat. No, aamupala jäi väliin.

Ocan täytyi kokeilla hieman ääntään hallissa, mutta rauhoittui se yllättävän nopeasti. Ihmisiä se oli halunnut tapansa mukaan rakastaa ylitsevuotavasti. Pyh. Mokomakin. Ensin otettiin kosketus putkeen, mutta mutkalla oleva putki oli hiiiiirmu pelottava. Suoran putken kanssa Ocalla taisi taas raksuttaa, että "Jee! Tämähän oli tämä juttu!". Mutkaputken välissä se pelästyi kuvaavaa Oonaa, jota ei ilmeisesti ollut huomannut. Hetkeen en ole paimenta nähnyt yhtä pörrrrheänä ja haukkuvana kuin silloin. Loppujen lopuksi Oona ei ollutkaan niin pelottava ja hommat saivat jatkua (ja Oona sa jatkaa kuvaamista). Sen jälkeen kerrattiin eteen lähettämistä ja herranjestas Oca sai ihan oikeat rimat esteisiin, ettei enää tarvinnut juosta läpi, vaan piti ihan hypätä. Ajattelin paimenen rymistelevän suorilta läpi ajattelematta sen enempää, mutta sehän hyppäsi. Aina yhden esteen yli. Kun kokeiltiin kahta, koitti paimen sukeltaa toisen riman alitse.

Ihan oikeasti. Olisi kiva tietää mitä tuon koiran korvien välissä liikkuu. Miksi se koittaa edes sukeltaa matalan riman ali, mistä astumalla pääsee ylitse? Ei sillä taida olla ihan kaikki inkkarit kanootissa. No, toisesta esteestä tuli hetkeksi mörkö, mutta viimein paimen hiffasi, ettei siinä olekaan mitään pelottavaa. Sen jälkeen otettiin tavoitteeksi hyppy - hyppy - putki sarja. Aloitettiin ihan putken ja esteen välistä ja pidennettiin pikku hiljaa ja lisättiin esteitä. Koirahan ymmärsi mitä haetaan, mutta minun ohjaukseni ontui, mikä taas ei yhtään yllättänyt. En osaa hallita käsiäni ja kroppaani, liikkua eteenpäin, puhua, seurata koiraa samaan aikaan. Ihan hirvittävän vaikeaa. Saatiin me pari onnistunutta toistoakin ja pääasiahan se oli, että on kivaa! Lopuksi Maija näytti vielä Ocalla, miten kannattaa lähteä opettamaan kontakteja. Wuhuu, uusi treenattava!

Pääasiassa fiilikset oli hyvät. Paljon paremmat, mitä monesti tokotreenin jälkeen, vaikka tunsinkin itseni hieman tyhmäksi palloillessani radalla. Koira pysyi kohtuullisesti hallinnassa, vaikka siitä olisi ollut NIIIIIIIIIIIIIIN kivaa rallittaa ympäriinsä ja käydä pussailemassa ihmisiä ja sikailla muutenkin. Loppujen lopuksi tokoiltiin myös. Naksuttelin perusasentoa ja seisomista hallin ulkopuolella ja riehuin patukan kanssa. Oca oli huipputyyppi. Se jaksoi keskittyä, vaikka takana hääri ihminen ja pikkukoiria, eikä availlut ääntäkään suuremmin. Ennen kuin vasta takarontissa. Silloin koiraa harmitti ja pahasti, kun muut tekivät ja hän joutui jäämään yksin. Tein myös huomion, että paimen vaikenee samaan aikaan kun minä katoan näkyvistä. Mutta jos seison auton vieressä, ei siitä turhanpäiväisestä louskutuksesta tule loppua. Palkkasin hiljaisuudesta nakilla ja välillä otin koiran leikkimään ja se osasi olla ihmeen nätisti ja hiljaa, kun muut treenasivat.

Tällä reissulla ohjaajakin oppi uutta, esimerkiksi näin ensimmäistä kertaa livenä ruudun tekemistä, sekä pääsin liikkuroimaan ohjattua noutoa. Vau, huisia. Ehkä se tästä vielä, pääsee tutustumaan enemmän tuohon tokomaailmaankin ja saapahan taas keinoja lisää kouluttaa omaa koiraansa, kun tietää miten asiat menee.

Kotimatkalla takapaksissa oli hiljaista. Jos ei kuorsausta lasketa mukaan. Taustapeilistä vilahteli pari kertaa tassutkin, kun koira makasi ilmeisesti selällään? Hyvin väsynyttä ja hiljaista oli kotonakin. Ei paimen meinannut jaksaa millään heräillä, vaan nukkua kökötti samassa kippurassa melkein koko päivän. Hölmö eläin.



ps. lisää kuvia tulee varmaankin, kun Oona kerkiää omansa käsitellä (: