En ole juuri maininnut sanallakaan koirahistoriaani blogissa. Joku on joskus kuullut, että minulla - tai meillä perheessä oli toinen saksanpaimen, joka oli ikäänkuin kimmoke oman hommaamiselle. Siihen on toki syynsä, ensinnäkin se, että tämä blogi käsittelee Ocaa ja sen elämää - ei edesmennyttä koiraa, josta ei ole juuri mitään kerrottavaa. Ei harrastuksia tai mitään. Surua päällimmäisenä.
En tiedä pääseekö koskaan koiran menetyksestä, siitä fiiliksestä, mihinkään. Meillä oli ennen tuota koiraa kultainennoutaja ja maltankoira. Molemmat olivat jo tulleet ennen minua. Lapsuudesta on suloisia kuvia, kun ratsastan kultaisellanoutajalla, joka olikin lempein tuntemani koira. Vanhuuden päivinä ylipainoinen, mutta ei olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään. Mahtava eläin. Maltankoira oli ärhäkkä, pieni sähikäinen joka haistatti kaikelle, jos ei sattunut kiinnostamaan. En ollut siihen aikoihin kiinnostunut koirista, en juurikaan. Olin heppatyttö, vaikka en tallille koskaan päässytkään. Molemmat koirista kuolivat ja porukat alkoivat katsomaan uutta koiraa. Pentua. Silloin kiinnostukseni heräsi. Tarkkaa en muista, mutta vuotta 2005 elettiin.
Yhtäkkiä kotiin oli tupsahtanut pentu. Eikä mikä tahansa pentu, saksanpaimenkoira. Ankarasti minua kiellettiin kajoamasta koiraan ja menetinkin kiinnostukseni siihen. Isä sanoi kovasti kouluttavansa koiran, muttei tehnyt asialle mitään. Entiset koirat tulivat aikuisina, kodinvaihtajina ilman ongelmaa. Pentu eroahdisteli ja rikkoi paikkoja. Oli pentu. Kusi lattioille ja teki ties mitä kiellettyä. Isä ei ymmärtänyt miksei koira istunut käskystä tai muutakaan. Näin aikuisemmalla iällä pohdiskelin koiran tulleen vain korvaamaan kahta perättäistä menetystä. Rita taisi olla vuoden, ennen kuin aloin puuttumaan peliin. Olin lukenut ja ahminut tietoa. Into koiriin oli herännyt. Kävin koiran kanssa lenkillä, opetin sille asioita ja annoin itseni koiralle. Päivisin vaeltelin pitkälle, iltaisin kyhjötimme sohvalla - tai minä sohvalla ja Rita lattialla. Olimme yhtä. Isä ihmetteli, miksi koira tottelee minua. Miksei se koskaan tottele häntä. Kerroin näkemykseni, mutta se oli väärä.
Sieluni itki verta aina, kun koira kahlittiin ulos ketjuun, kun perhe lähti johonkin. Koska se tuhosi. Oli ahdistunut siitä, kun se jätettiin kotiin. Vaikka Rita kulki hyvin mukana, ei isä tykännyt viedä sitä mihinkään. Hihnakäytös oli hirveää - paitsi minun kanssani. Rita oli luupää muiden mielestä, mutta minä näin siinä vain koiran, jonka kunnioitus oli ansaittava. Rakastin sitä, vaikkei se muka minun ollutkaan. Kaupungissakin kävimme koiran kanssa, mutta Rita oli tasainen luonteeltaan - se ei haukkuntu koirille, ei ihmisille. Se ei riuhtonut hihnassa, vaikka se olisi vienyt minut 6-0. Se opetti minut arvostamaan koiria. Kävimme yhdellä hevos-koiraleirillä. Elämäni kesä. Rita teki siitä mahtavan. Siellä tapasin ihmisen, jonka kautta sain kipinän tokoon. Joka kertoi minulle enemmän koirista. Harmi - että yhteyden pito on katkennut.
Kunnes tuli päivä, maanantai. Tammikuussa. 2010. Raskas päivä koulussa, kirkas talvipäivä kuitenkin. Haaveilin pitkästä lenkistä koiran kanssa. Tulen kotiin. Ihmettelen, miksi koira ei tulekaan vastaan, niinkuin yleensä. Kysyn äidintä. "Ritaa ei enää ole." Se fiilis. Se.. En voi sanoin kuvailla miltä tuntui se, että paras ystävä viedään. Kuljin sumussa, viikon pari, ennen kuin sain kysyttyä "Miksi?". Nuori ihminen ei ymmärtänyt - eikä ymmärrä vieläkään. Meillä oli muutto edessä - rivitaloon, kyläpahasen keskustaan. Minulle se ei ollut ongelma, mutta vanhemmat näkivät ongelman melkein viisivuotiaassa koirassa, joka EI SOPEUTUISI sinne. Olen edelleen erimieltä. Edelleen katkera siitä, etten saanut yrittää. Edes etsiä kotia. Miksi päällisin puolin terve koira pitää viedä piikille tuollaisesta? En ymmärtänyt. Äiti koitti ehdottaa uutta pentua, mutta ei. Ei noiden ihmisten käsiin - ei koskaan.
Kipu tuskin kuolee ikinä, mutta rauhoittuu. Yhä edelleen elän arveluissa koiran hankinnasta ja sen syistä, etenkin paikasta, mistä Rita haettiin. Sekarotuinenhan se on, paperiton mokoma. Varmaan pentutehtaan tuotos. Koira oli Virosta. Ihan passillakin. Mutta silti. En hyväksy vanhempieni tekoja - en koiran hankkimiseen, enkä siitä "eroon pääsemiseen". En voinut mitään, ei minulle annettu mahdollisuutta voida. Ikävä kalvaa sydäntä, Rita olisi nyt kahdeksan. Elämäni koira. Ehdottomasti.
★ s. 23.03.-05, Viro
★ k. 13.01.-10, Suomi
Rakkain, ihanin, kaunein ja hölmöin ♥
Muistoihin jäät ikuisesti, ihanana koirana, vaikka sinullakin oli omat huonot puolesi, olit silti elämäni ykkönen, sinua ikuisesti kaipaan, ei kukaan paikkaasi voi sydämestäni täyttää.
Miksi tämän vain piti päättyä näin?
★ k. 13.01.-10, Suomi
Rakkain, ihanin, kaunein ja hölmöin ♥
Muistoihin jäät ikuisesti, ihanana koirana, vaikka sinullakin oli omat huonot puolesi, olit silti elämäni ykkönen, sinua ikuisesti kaipaan, ei kukaan paikkaasi voi sydämestäni täyttää.
Miksi tämän vain piti päättyä näin?

